Hain Minnin, olemattoman pienen
maatiaiskissanpennun, jo kuusiviikkoisena
kotiini. Emo oli maalaistalossa avannut ovet 30
asteen pakkasella ulos asti. Kaikki pennut
paleltuivat. Muut lopetettiin, mutta minä olin
valinnut Minnin jo aiemmin - tai se minut.
Penturaasu ei meinannut kyetä hengittämään,
silmät olivat rähmästä ummessa. Ihan loppukin se
oli, nukkui koko ajan. Minni sai rajun
antibioottikuurin ja parani. Tosin toinen silmä
jäi muistuksi sameaksi tuosta koittelemuksesta.
Pentu osoittautui hulvattoman leikkisäksi
olennoksi ja oppivaiseksi. Jo muutaman kuukauden
iässä Minni hämmästytti vieraita noutamalla
esineitä ja istumalla ja antamalla tassua
käskystä (palkkion toivossa tietysti).
Minnin ollessa parin kuukauden ikäinen se sai
väliaikaisesti kaverikseen julmetun ison punaisen
kollin, Mikin. Olivat muuten huvittavan näköinen
leikkipari. Kokoeroa kun oli aika huikeasti. Miki
jatkoi uuteen kotiin ja elelimme jonkin aikaa
sinkkutyttöjen elämää, kun meille saapui Kösse.
Kösse oli reppana löytökissa, jonka sopeutuminen
oli hieman hankalaa, mutta Minni auttoi siinäkin
uuden tulokkaan oppimaan talon tavoille.
Minni kulki mukana koko ajan minkä opiskelin
lukion jälkeen. Oli solukämppä tai iso kaksio,
Minni oli aina mukana. Se kuunteli sinkun
mieshuolet, seurustelevan mieshuolet. Istui
syliin ja katsoi silmiin, ihan kuin sanoen:"Mitäs
noista, anna ruokaa ja leiki mun kanssa.
Sitäpaitsi mä olen parempi petikaveri. En kuorsaa
ja vien vähän tilaa."
Vuodet kuluivat, miehet vaihtuivat, kissat
pysyivät. Kunnes...tuli mies, jonka mukaan
halusin lähteä, ja kissat eivät voineet. Minni
pääsi onnekseen tuttuun, hyvään perheeseen.
Lopultakin Minni pääsi siirtymään
kerrostalokissojen kastista kunniakkaiden
hiirenpyydystäjien kastiin. Samalla se sai pitää
yhden koiran ja kaksi pikkupoikaa järjestyksessä.
Erinomainen koti vanhapiikakissalle.
Valitettavasti uuden kodin luona oli myös uhka.
Minni tuli vuosi vuodelta rohkeammaksi
laajentamaan elinpiiriään. Viimeinen raja oli
tie. Sen yli Minni ei koskaan päässyt. Viime
sunnuntaina Minnin elämän päätti yli ajanut auto.
Vain paria kuukautta ennen sen 10-vuotispäivää,
jolloin olin ajatellut pitkästä aikaa katsomassa
vanhaa lemmikkiäni.
Uudessa kodissa perheen nuorimmainen etsii yhä
Minniä, laittaa ruokakuppeja Minnin paikalle,
ajatellen että kyllä se Minni tulee kun sen
ruokakupit on oikealla paikalla...
Meillä on ikävä.
Kiva kun kävit täällä. Olit monen ilo, lohtu ja
riemu. Kiitos Minni.
maatiaiskissanpennun, jo kuusiviikkoisena
kotiini. Emo oli maalaistalossa avannut ovet 30
asteen pakkasella ulos asti. Kaikki pennut
paleltuivat. Muut lopetettiin, mutta minä olin
valinnut Minnin jo aiemmin - tai se minut.
Penturaasu ei meinannut kyetä hengittämään,
silmät olivat rähmästä ummessa. Ihan loppukin se
oli, nukkui koko ajan. Minni sai rajun
antibioottikuurin ja parani. Tosin toinen silmä
jäi muistuksi sameaksi tuosta koittelemuksesta.
Pentu osoittautui hulvattoman leikkisäksi
olennoksi ja oppivaiseksi. Jo muutaman kuukauden
iässä Minni hämmästytti vieraita noutamalla
esineitä ja istumalla ja antamalla tassua
käskystä (palkkion toivossa tietysti).
Minnin ollessa parin kuukauden ikäinen se sai
väliaikaisesti kaverikseen julmetun ison punaisen
kollin, Mikin. Olivat muuten huvittavan näköinen
leikkipari. Kokoeroa kun oli aika huikeasti. Miki
jatkoi uuteen kotiin ja elelimme jonkin aikaa
sinkkutyttöjen elämää, kun meille saapui Kösse.
Kösse oli reppana löytökissa, jonka sopeutuminen
oli hieman hankalaa, mutta Minni auttoi siinäkin
uuden tulokkaan oppimaan talon tavoille.
Minni kulki mukana koko ajan minkä opiskelin
lukion jälkeen. Oli solukämppä tai iso kaksio,
Minni oli aina mukana. Se kuunteli sinkun
mieshuolet, seurustelevan mieshuolet. Istui
syliin ja katsoi silmiin, ihan kuin sanoen:"Mitäs
noista, anna ruokaa ja leiki mun kanssa.
Sitäpaitsi mä olen parempi petikaveri. En kuorsaa
ja vien vähän tilaa."
Vuodet kuluivat, miehet vaihtuivat, kissat
pysyivät. Kunnes...tuli mies, jonka mukaan
halusin lähteä, ja kissat eivät voineet. Minni
pääsi onnekseen tuttuun, hyvään perheeseen.
Lopultakin Minni pääsi siirtymään
kerrostalokissojen kastista kunniakkaiden
hiirenpyydystäjien kastiin. Samalla se sai pitää
yhden koiran ja kaksi pikkupoikaa järjestyksessä.
Erinomainen koti vanhapiikakissalle.
Valitettavasti uuden kodin luona oli myös uhka.
Minni tuli vuosi vuodelta rohkeammaksi
laajentamaan elinpiiriään. Viimeinen raja oli
tie. Sen yli Minni ei koskaan päässyt. Viime
sunnuntaina Minnin elämän päätti yli ajanut auto.
Vain paria kuukautta ennen sen 10-vuotispäivää,
jolloin olin ajatellut pitkästä aikaa katsomassa
vanhaa lemmikkiäni.
Uudessa kodissa perheen nuorimmainen etsii yhä
Minniä, laittaa ruokakuppeja Minnin paikalle,
ajatellen että kyllä se Minni tulee kun sen
ruokakupit on oikealla paikalla...
Meillä on ikävä.
Kiva kun kävit täällä. Olit monen ilo, lohtu ja
riemu. Kiitos Minni.
Vastaukset 2
Vanhimmat
*sniff*
voi ei kun rupes itkettämään.itsekin menettänyt
17 vuotiaan perheenjäsenen.ikävä niitä mussukoita
vaan niin tulee...mutta pienenä sitä ajatteli,
että kissojentaivaassa on hyvä olla:)