Ankea lapsuus!

Ollut naulaa naputteli ne seinään, rakentaissaan pirttiä, jossa sain kontaten aloittaa tään kurjan vaellukseni täällä murheen alhossa.

Parkuen minäkin aikani aloitin, toivon että hymyillen saan ajan jättää; ja rimuhan siitä tulee minulle niinkuin teillekin, kun pääsen tästä kurjuudesta ja teille kun pääsette minusta.

Täällä nämä muutamat katkeroituneet ovat joutuneet kokemaan jotain vastaavaa.

Ei. Kun oli ankea ja ankara lapsuus. Meitä lapsia oli varmaan liikaa vanhemmillemme, joilla ei riittänyt aikaa lapsilleen. En muista, että itseäni olisi milloinkaan kohdeltu yksilönä vanhempien taholta. Ehkä isä huomasi minut kerran, kun joutui viemään sairaalaan umpisuolenlisäkkeen takia. Sittemmin nuoruudessa ja aikuisuudessa on ollut kestämättömiä tilanteita huomion kohteeksi joutumisessa, kun ei koskaan ollut voinut harjoitella tilannetta.


Leikkikavereita kyllä riitti, mutta kukaan ei ollut valvomassa miten "hyvin" kaikki sujui. Ilmeisesti vanhempieni mielestä "hyvin", kun kaikki hengissä selvittiin aikuisuuteen asti. Nuorimmasta päästä olevana jouduin paljolti kyspymättömien sisarusteni hoidettavaksi. Sisarusten kasvatuskeinot olivat niin lapsellisia kuin lapselta vaan saattaa odottaa. Uhkailua, kiristystä ja pelottelua. Kerrankin olin isosiskoni huolimattomuudesta johtuen loukannut jalkani. Jalasta oli nahka kuoriutunut polvesta nilkkaan. En uskaltanut kummallekaan vanhemmistani kertoa asiaa, vaan pidin silloin heinäkuussa helteellä paksuja, keltaisi sukkahousuja jalassa yötä päivää. Pääsin luistamaan saunaillankin sisareni avustuksella ja niin sukkahousut kasvoivat jalkaani kiinni. Jälkeenpäin olen ihmetellyt etteikö äiti tai isä todellakaan huomanneet mitään siitäkään.

Lapsuudessani olisin kaivannut aikuista lohduttajaa ja kasvattajaa. Katkeruutta tai ei, mutta muistan sen, kuinka kaipasin aikuista kasvattajaa, lohduttajaa ja lähellä kulkijaa. Ei keskenkasvuisista sisaristani ollut kasvattajaksi.