Mun on nyt pakko aloittaa uusi keskustelu koska en ymmärrä itse itseäni, ehkä joku tunnistaa itsensä..
eli: mulla on bulimia jo vuosia, n.8.
Yritin jo vuosia siten parantua ja hain apuakin, mutta se oli jotenki tehotonta ja ammattitaidottomia olivat auttajatkin. Se siis jäi ja sairaus pysyi ja paheni.
Olen nyt reilu parikymppinen ja n.2,5 vuotta parisuhteessa. Lähes kaksi kk sitten kerroin poikaystävälleni sairaudestani ja hän otti sen hyvi vakavasti. Hän haluaa että paranen ja haluan sitä itsekin. Päätin ensin kokeilla itse omin voimin ennen kuin hakeudun terapiaan... hyvinhäb se alkoi, meni parhaimmillaan jopa viikko ilman oksentelua ja olin todella tyytyväinen. Oli niin ihanaa tuntea itsensä energiseksi ja ennen kaikkea kauniiksi ja iloiseksi. Sitten kuitenkin retkahdin jälleen. ja taas ja taas ja pian olin takaisin vanhassa kierteessä. sitä kesti muutaman viikon, kunnes taas neljä päivää sitten otin itseäni niskata kiinni. Kävin naisten apukeskuksessa juttelemassa ja sain rohkeutta hakea apua.
En vain itsekkään ymmärrä miksi teen tätä vaikka täysin hyvin tiedän että silloin kun en oksentele olen paaaaljon tyytyväisempi ja onnellisempi ja se on rakkaallenikin helpotus.
Miksi en tee sitä mikä parhaalta tuntuu, vaan vahingoitan itse itseäni? Mitä järkeä tässä on? vähän kuin söisi joka päivä maksalaatikkoa vaikka vihaa maksaa. tai kävisi ratsastamassa vaikka inhoaa hevosia... tiedän, pöljiä vertauksia mutta kuitenkin.
Toivon vain jonakin päivänä olevani täysin "kuivilla" ja voivani sanoa olevani terve ja normaali.
Marielisa
kiitos etukäteen vastaksista! :)

Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuntuu kun näitä juttuja lukee että vaikka monella on erilainen tarina kuin itsellä niin silti niistä tunnistaa osia omasta tarinastaan.. En itsekään ymmärrä itseäni, miksi sitä pitää itseään kiusata ja kiduttaa, inhoan oksentelua mutta miksi silti tuntee helpotusta kun sitä tekee..
Mutta sinun puolestasi olen iloinen, olet saanut kerrotuksi poikaystävällesi ja hän tukee sinua paranemisessasi, se on jo huikea saavutus (itsellä ei löydy ainakaan vielä rohkeutta kertoa..) sen lisäksi olet hakenut ammattiapua, siitä se paraneminen alkaa :) vaikka vielä voi tulla takapakkejakin älä lannistu tai moiti itseäsi, aina kannattaa yrittää uudestaan ja varmasti vielä onnistut tavoitteessasi :)on jo hyvä alku että olet alkanut puhua bulimiastasi..
Jaksamisia ja sinnikkyyttä sinulle tielläsi, ehkä vielä joskus olen yhtä rohkea kuin sinä..
mitäs mieltä ootte sitte tällasesta kun parhaat kaverit tietää jo tästä "sairaudesta", ja olet sen jo puhunut läpi ja emlkeen jo päässy ylikin siitä, mut palaudut sit yllättäen taas siihen noidankehää ja et enää uskalla avaa suutas koska kuvittelet että kaverit ajattelee että "mitä toi nyt taas ruikuttaa, kerjää vaa huomioo.." Lääkäriinki olis kiva mennä mutta mitä joku ulkopuolinen ihminen tietää sun asioista ja sun fiiliksistä ja miten se voi muka jeesata siinä. Ite olen kans nimittäin jo neljä vuotta tehnyt tota ja muutama kuukaus meni oikeen loistavasti, mutta sitte pudonnu taas tähän lähtö pisteeseen. Mikä voitaja fiilis!