Mulla on 2v tyttö, ollaan koko aika eletty kaksistaan. Mulla oli synnytyksen jälkeistä masennusta, varmaan aika pitkäänkin mutta kai siitä on nyt jo selvitty ihan issesseen ilman suurempia apuja. Tosin "muista" syistä kävin odottelu aikana ja lapsen syntymän jälkeen kerran-pari kriisitukihenkilön juttusilla. Nyt sitten on alkanut tuntua sille että mä olin aivan liian "välinpitämätön" äiti kun tyttöni oli ihan pieni vauva. Silleen siitä ajasta en hirveästi muista mutta jotenkin on koko ajan tunne että sillon olis pitäny olla parempi äiti ja pitää tyttöä paljon paljon enemmän sylissä. Mielessä on vaan se että musta nyt jälkeen päin tuntuu että mä tavallaan pelkäsin vauvaa, tai sitten sitä kiintymyksen ja rakkauden tunnetta niin paljon että pidin vähän niinku etäisyyttä häneen, vaikka olis pitänyt olla syli ammollaan jne. Keskityin kaikkeen muuhun turhanpäiväiseen enkä siihen kaikkein tärkeimpään, eli vauvaan. Nyt tyttö on jo "iso" tyttö ja kiltti ja rauhallinen jne, mutta viihtyy muitta mutkitta lähes kaikkien vähänkään tutumpien ihmisten kanssa eikä tunnu ikävöivän minua lainkaan. Hän aloitti vasta kerhon eikä ole kertaakaan itkenyt siellä äidin perään tai muutenkaan ikävöinyt kotiin. Tokihan hän äidin seurassa viihtyy jne, halaa ja pussailee, mutta kun ei pysty välttämään sitä ajatusta että olenko tehnyt todella emämunauksen silloin vauva-aikana ja tyttö siitä vielä kärsii? Jotenkin näihin asioihin on alkanut vasta nyt herätä, ja elämä tuntuu asettuneen selville raiteille ja päivissä on ihan OIKEA järkevä rytmi (mitä ei tähän asti oikeastaan ole paljoa ollut). Muutenkin on elämässä nyt asiat vähän paremmin ja tuntuu että jaksaa keskittyä muuhunkin kun aina vaan tästä päivästä selviytymiseen. Kunpa vois hypätä ajassa taakse päin sinne vauva-aikaan niin tekisin kyllä varmaan lähes kaiken toisin...
Voiko virheitään paikata?
Äiti on vähän väsynyt
5471
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minusta se, että lapsi viihtyy muidenkin turvalliseksi kokemiensa aikuisten sylissä ja seurassa kertoo lähinnä siitä, että tytön perusturvallisuuden tunne on kunnossa.
Ihan yksioikoisia nämä jutut eivät ikinä ole, mutta sellaisen varhaislapsuuden läpikäynyt lapsi, jossa hän ei ole saanut tarpeeksi syliä ja hellyyttä tms., ilmenee usein joko myöhempänä äitiin ripustautumisena (jos äiti on myöhemmin vastaanottavaisempi lapsen tarpeille) tai johonkin muuhun aikuiseen ihmiseen (jos äiti ei edelleenkään anna riittävästi lapselle huomiota)ripustautumisena.
Tyttösi kuulostaa hyvinkin tervepäiseltä ja tasapainoiselta lapselta, joten älä pilaa itseltäsi näitäkin hetkiä murehtimalla vaan nauti yhdestäolostanne!
on kyllä erittäin tärkeää ja kertomasi mukaan teillä on jäänyt se lapsesi vauva-aikana syntymättä. Myös äidin masennus yksittäisenä tekijänä on haitallinen vauvalle.
Sinuna olisin kuitenkin tyytyväinen siitä, että olet saanut asiat kuntoon ja nyt teillä menee hyvin. Ei ole liian myöhäistä korjata "virheitä". Enemmän tyttäresi kärsii, jos nyt alat potea kauheaa syyllisyyttä asiasta, jolle et enää mitään voi. Jos tyttö selvästi viihtyy seurassasi, halaa ja pussaa, et ole mitenkään voinut tehdä kaikkea väärin. Kyllä tyttö on sinuun kiintynyt. Lapsi, joka ei ole saanut ensimmäisen elinvuoden aikana minkäänlaista kiintymyssuhdetta luotua, on hymytön ja epäsosiaalinen myös vanhempiaan kohtaan.
Teillä menee nyt hyvin, ole vain onnellinen siitä. Tsemppiä!
Lapsesi kuulostaa todella terveeltä 2-vuotiaalta. Hän luottaa ihmisiin, ja siihen että vaikka onkin nyt kerhossa niin äiti kyllä tulee hakemaan.
Kuulosti kuin olisit kirjoittanut omasta tyttärestäni, joka taas on saanut hellyyttä ja huomiota yllin kyllin, sekä kiintymys suhteemme on varmasti kehittynyt.
Tuntuu siltä, että kun teillä nyt on kaikki hyvin, päivärytmikin kohdillaan, niin hakemalla haet jotain "ongelmaa"... ongelmaa ei nykyisestä elämäntilanteesta löydy niin haet sen sitten jo eletystä elämästä, eikö niin? Mielestäni virheen voi vielä paikata jos nyt mitään virhettä on edes päässyt tapahtumaan, tyttäresi on pieni, tasapainoinen lapsi joten nauti siitä=)
Esikoisen kanssa tein kaikki emämunaukset: unikoulut huudattamisineen, en jaksanut pitää sylissä tarpeeksi, en antanut tissiä joka itkuun kun silloin vouhkattiin kolmen tunnin syöttöväleistä jne. Sitten syntyi toinen heti perään. No, sitten ne molemmat tuli hoidettua vähän toisella kädellä... Hoitoon vein lapsia 1 vuotiaina, mitä lie traumoja siitäkin saaneet... Yhden lapsen jälkeen iski masennus, mitenköhän sekin aika meni... sairaalassa ainakin oltiin vauvan kanssa yksi viikko ja siellä hän nukkui ilman äitiä.
On todella ihme, jos lapsi elää koko pienen ikänsä ilman minkäänlaisia traumaattisia tilanteita. Eli koko ajan äidin lähellä 3 vuotta. Aina vastataaan itkuun, aina sylissä jne. Mutta yritetään kuitenkin parhaamme, niin eiköhän näistä lapsista ihan normaaaleita ihmisiä tule!
ja mietipä adoptoituja lapsia. Ovat aika rikkonaisista oloista ja ihan onnelliseksi tuntuvat kasvavan kun pääsevät kunnon kotiin. Ja muistakaamme että murrosikä on toinen mahdollisuus! Silloin voi paikata paljon!
Ja meillä muuten ainakin vielä nuo kaikki lapset vaikuttaa ihan tasapainoisilta ja normaaleilta äidin mokista huolimatta...
todella rauhoittavista ja rohkaisevista, ja etenkin ystävällisistä sanoista kaikille! Täytyy yrittää "unohtaa menneet" ja elää tätä hetkeä, ja tehdä nyt parhainpansa vaikka jotkin asiat vauva-ajassa edelleen vähän painaa mieltä, mutta eihän niille enää tosiaan mahda mitään.
Mukavaa syksyn jatkoa kaikille :)