Ylisuorittajan tarina
Minä 26-vuotias täysin terve mies. Minussahan ei ollut mitään vikaa.
Laboratoriotulokset olivat aina aivan moitteettomia. "Kyllä tässä on
terve mies, pistetään takaisin kotiin." Mutta miksi sisimpäni oli aina eri mieltä. Ei näin. Mitä tämä tarkoittaa? Miksi minulla on näin outoja oireita, jotka eivät sovi mihinkään ennalta diagnosoituun? Tein diagnoosin itse. Minua vaivaa akuutti rakkauden puute. Ei siksi etteivätkö vanhempani olisi omaa lastaan rakastaneet. Vaan siksi, että se on maailman tapa. "En rakasta, et rakasta, ei rakasta." Maailmassa ei kukaan taida oikeasti tietää mitä on aito rakkaus, paitsi ehkä Jumala ja kenties muutamat onnelliset, jotka ovat uskaltaneet murtua ja sen jälkeen jälleen eheytyä. Onnitteluni! Olette loistavia!
Tätä kirjoittaessani itkisin aivan räjähdysmäisesti, jos muistaisin
miten. Kuka opettaisi kuinka pienet tihruiset kyyneleet voisi muuttaa vuolaaksi virraksi?
Ensimmäistä kertaa tajuan mikä minua vaivaa! Kukaan ei kuullut huutoani, vaikka yritin puhua kymmenillä kielillä, yritin käyttää bodylanguagea ja yritin viittelöidä käsilläni. Ilmeisesti en osannut tai sitten kukaan ei ymmärtänyt. Kaivoin itse itselleni haudan, josta isäni, äitini ja muutamien hyvien ystävien aito rakkaus ei minua yksin pystynyt nostamaan. Mutta mikä on aitoa? "Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää..." Totuuden ei pitäisi palaa tulessakaan!
Mietin jatkuvasti mitä te minusta ajattelette, pärjään aivan loistavasti keskuudessanne ja kukaan ei minua tunnu inhoavan. Silti sisintäni vaivaa jatkuva tunne, että kukaan ei minua oikeasti ymmärrä. Anteeksi, jos käytän muotoa te. Minä olen minä ja te olette te. Tajusin sen juuri aivan konkreettisesti. Silti olemme 99 prosenttisesti samoja geenejä, samoja kromosomeja. Mikä ristiriita! Kukaan ei silti minua täysin ymmärtänyt, vaikka olen samaa lihaa ja verta kanssanne ja sielumme laulavat samoja lauluja. Mistä minut on sitten tehty, jos en maasta ole tullut ja maaksi ole tuleva? Herra siunaa ja varjele viimeistä matkaani, sillä sen odottaminen on ollut todella raskasta ja se on raastanut minun voimiani.
Miksi en uskalla rakastaa? Kenties olen nähnyt liikaa surua ja epätoivoa. Oman isän kuolema. Yläasteen koulukiusaus, parhaan kaverin tapaturmainen kuolema vahingonlaukauksen seurauksena, toisen erittäin hyvän ystävän itsemurha. Tällä hetkellä elän jatkuvassa epävarmuudessa tulevasta. Opintolainaa on, töitä ei, naisiakin näkee vain ohimennen kaupassa. Terveyteni on ilmeisesti loistava. Mitä ironiaa. Sittenpä päädyin itsemurhaan. Olisiko kukaan oikeasti uskonut minua, jos olisin kertonut, että en uskalla rakastaa? Rakkaudestakin voi tehdä suorituksen. Rakkauden suorituspaineet ovat muuten valtavat! Olisinko päätynyt ylilääkittyksi vihannekseksi jonnekin laitokseen vai olisiko joku uskaltanut rakastaa aidosti erilaista, jos olisin myöntänyt oman heikkouteni? Kaikki on nyt niin selvää ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaikki on niin selvää?! Miksi? Minä tiedän, minä tajuan. Minä olen heikko, minä en uskalla tunnustaa, että minä tarvitsen rakkautta!
'All you need is love.'
Miksi en tajunnut viiden pienen sanan merkitystä aikaisemmin. Miten sokea ihminen voi olla!
Näen varmaan päivittäin kauniita ihmisolentoja, joita naisiksi kutsutaan. Sydämeni hakkaa, joko nyt uskaltaisin kertoa sisimpäni palavimman halun? En, en vieläkään. Epätoivo raastaa sisintäni yhä enemmän ja enemmän. Sisimpäni on niin hauras, että pelkkä perhosen siivenisku murtaisi sen hienoakin hienommaksi tomuksi. Kerrakin olen tekemässä juuri niin kuin sisimpäni huutaa. Kirjoitan synkkääkin synkemmän yksinpuhelun. Ikävä kyllä minusta tulee kuitenkin vain yksi tilastomerkintä muiden joukkoon. 'Teki itsemurhan'. "´Sitä taisi vaivata jokin." "Mikä lie vaivannut." "Noh, selataan eteenpäin."
Anteeksi äiti! Anteeksi isä! Anteeksi suku! Anteeksi ystävät ja tutut! Anteeksi 3A! Anteeksi Kauhava! Minä en halunnut tätä! Taistelin kynsin ja hampain vastaan, mutta en voinut mitään! Onko yksilöllisen epäonnen summa maailmassa muka vakio?! Epäilen! Ajattelin kaatua saappaat jalassa! Tämä on hyvä päivä suorittaa viimeinen suoritus!
Haluatteko oppia tästä jotain? Murtakaa panssarinne ajoissa! Jos ette itse sitä tee, kukaan ei välttämättä tule koskaan tekemään sitä Teidän puolestanne!
Minä 26-vuotias täysin terve mies. Minussahan ei ollut mitään vikaa.
Laboratoriotulokset olivat aina aivan moitteettomia. "Kyllä tässä on
terve mies, pistetään takaisin kotiin." Mutta miksi sisimpäni oli aina eri mieltä. Ei näin. Mitä tämä tarkoittaa? Miksi minulla on näin outoja oireita, jotka eivät sovi mihinkään ennalta diagnosoituun? Tein diagnoosin itse. Minua vaivaa akuutti rakkauden puute. Ei siksi etteivätkö vanhempani olisi omaa lastaan rakastaneet. Vaan siksi, että se on maailman tapa. "En rakasta, et rakasta, ei rakasta." Maailmassa ei kukaan taida oikeasti tietää mitä on aito rakkaus, paitsi ehkä Jumala ja kenties muutamat onnelliset, jotka ovat uskaltaneet murtua ja sen jälkeen jälleen eheytyä. Onnitteluni! Olette loistavia!
Tätä kirjoittaessani itkisin aivan räjähdysmäisesti, jos muistaisin
miten. Kuka opettaisi kuinka pienet tihruiset kyyneleet voisi muuttaa vuolaaksi virraksi?
Ensimmäistä kertaa tajuan mikä minua vaivaa! Kukaan ei kuullut huutoani, vaikka yritin puhua kymmenillä kielillä, yritin käyttää bodylanguagea ja yritin viittelöidä käsilläni. Ilmeisesti en osannut tai sitten kukaan ei ymmärtänyt. Kaivoin itse itselleni haudan, josta isäni, äitini ja muutamien hyvien ystävien aito rakkaus ei minua yksin pystynyt nostamaan. Mutta mikä on aitoa? "Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää..." Totuuden ei pitäisi palaa tulessakaan!
Mietin jatkuvasti mitä te minusta ajattelette, pärjään aivan loistavasti keskuudessanne ja kukaan ei minua tunnu inhoavan. Silti sisintäni vaivaa jatkuva tunne, että kukaan ei minua oikeasti ymmärrä. Anteeksi, jos käytän muotoa te. Minä olen minä ja te olette te. Tajusin sen juuri aivan konkreettisesti. Silti olemme 99 prosenttisesti samoja geenejä, samoja kromosomeja. Mikä ristiriita! Kukaan ei silti minua täysin ymmärtänyt, vaikka olen samaa lihaa ja verta kanssanne ja sielumme laulavat samoja lauluja. Mistä minut on sitten tehty, jos en maasta ole tullut ja maaksi ole tuleva? Herra siunaa ja varjele viimeistä matkaani, sillä sen odottaminen on ollut todella raskasta ja se on raastanut minun voimiani.
Miksi en uskalla rakastaa? Kenties olen nähnyt liikaa surua ja epätoivoa. Oman isän kuolema. Yläasteen koulukiusaus, parhaan kaverin tapaturmainen kuolema vahingonlaukauksen seurauksena, toisen erittäin hyvän ystävän itsemurha. Tällä hetkellä elän jatkuvassa epävarmuudessa tulevasta. Opintolainaa on, töitä ei, naisiakin näkee vain ohimennen kaupassa. Terveyteni on ilmeisesti loistava. Mitä ironiaa. Sittenpä päädyin itsemurhaan. Olisiko kukaan oikeasti uskonut minua, jos olisin kertonut, että en uskalla rakastaa? Rakkaudestakin voi tehdä suorituksen. Rakkauden suorituspaineet ovat muuten valtavat! Olisinko päätynyt ylilääkittyksi vihannekseksi jonnekin laitokseen vai olisiko joku uskaltanut rakastaa aidosti erilaista, jos olisin myöntänyt oman heikkouteni? Kaikki on nyt niin selvää ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaikki on niin selvää?! Miksi? Minä tiedän, minä tajuan. Minä olen heikko, minä en uskalla tunnustaa, että minä tarvitsen rakkautta!
'All you need is love.'
Miksi en tajunnut viiden pienen sanan merkitystä aikaisemmin. Miten sokea ihminen voi olla!
Näen varmaan päivittäin kauniita ihmisolentoja, joita naisiksi kutsutaan. Sydämeni hakkaa, joko nyt uskaltaisin kertoa sisimpäni palavimman halun? En, en vieläkään. Epätoivo raastaa sisintäni yhä enemmän ja enemmän. Sisimpäni on niin hauras, että pelkkä perhosen siivenisku murtaisi sen hienoakin hienommaksi tomuksi. Kerrakin olen tekemässä juuri niin kuin sisimpäni huutaa. Kirjoitan synkkääkin synkemmän yksinpuhelun. Ikävä kyllä minusta tulee kuitenkin vain yksi tilastomerkintä muiden joukkoon. 'Teki itsemurhan'. "´Sitä taisi vaivata jokin." "Mikä lie vaivannut." "Noh, selataan eteenpäin."
Anteeksi äiti! Anteeksi isä! Anteeksi suku! Anteeksi ystävät ja tutut! Anteeksi 3A! Anteeksi Kauhava! Minä en halunnut tätä! Taistelin kynsin ja hampain vastaan, mutta en voinut mitään! Onko yksilöllisen epäonnen summa maailmassa muka vakio?! Epäilen! Ajattelin kaatua saappaat jalassa! Tämä on hyvä päivä suorittaa viimeinen suoritus!
Haluatteko oppia tästä jotain? Murtakaa panssarinne ajoissa! Jos ette itse sitä tee, kukaan ei välttämättä tule koskaan tekemään sitä Teidän puolestanne!
Vastaukset 2
Vanhimmat
sanoisin kaikille miehille: olkaa sellaisia kuin olette, älkää sellaisia kuin muut haluavat teidän olevan. Miehet ja naiset eivät ole niin erilaisia kuin miltä vaikuttaa...
Jotkut ihmiset jotka eivät usko Jumalaan luulevat että kun he kuolevat niin heistä ei jää mitään jäljelle. Jää! Nimittäin sielu, sielua on vaikea tuhota, mutta senkin voi tehdä vahingoittamalla sitä tarpeeksi huumeilla ja alkoholilla.
No, silloinkin jää jäljelle ydinolemus, mutta sellainen ei voi syntyä uudestaan ihmiseksi pitkiin aikoihin/aikakausiin?
Minusta senkin uhalla, että joku nauraa, tulisi olla luonnollinen oma itsensä ja elää niin että käyttää sekä järkeään että intuitotaan.
Tänään11p. ja 12.10.2003. Helsingin Kaapelitehtaalla pitää tilaisuuden sisäisen rauhan lähettiläs Äiti Amma. Hän on halaava pyhimys jonka lähellä monet ovat tunteneet syvää rauhaa. Illalla klo.19.30 lauantaina ja sunnuntaina klo.10.00 ja 18.30. ohjelmatiedot: www.amma.fi
Yritin kerran itsemurhaa: tulos: nukuin kaksi päivää ja heräsin omasta sängystäni. Muistan miten oksensin ja ihme etten tukehtunut kun en voinut liikkua ,koska lääkkeet jotka olin ottanut lamasivat kaikki yritykset. EN SUOSITTELE KENELLEKÄÄN! Minulla oli onnea kun olin hyvinvoiva herätessäni.
Vaikka tuntuu kurjalta niin jollakin toisella voi olla vielä paljon tuskallisempaa...jokaisella hyvällä teolla on väliä, välittämisellä on väliä.
Myös itsestään välittämisellä ja rakastamisella.
Älä luovu toivosta. Tappelen samaa tunnetta vastaan päivittäin. Joskus on vaikea nousta aamulla kun tietää että on sama asia taas edessä. Ei kukaan ymmärrä täysin, mutta on aina niitä jotka tajuavat edes vähän ja se auttaa. Ei tule enään niin paska olo jonkun idiootin ilkeistä sanoista.
En mäkään sua täysin ymmärrä, mutta tiedän miltä susta tuntuu. Et sä oo yksin. Jatka matkaa.