Julkisuudessa näkee vähän väliä kertomuksia siitä, miten joku syöpään sairastunut sanoo kaikkien ystävien hylänneen hänet. Ja esimerkiksi tänä aamuna "Aamusydeämellä"-ohjelmassa syöpäpotilas mainitsi: "Kyllä silmistä näkee, että ihmiset ajattelevat niin-ja-niin."
Vai niin. En ole vielä tavannut yhtäkään syöpäpotilasta, joka sanoisi ystävien hylänneen. Useimmilla on sama kokemus kuin minullakin, että vanhatkin ystävät ottavat yhteyttä.
Minä olen päätynyt sellaisen tulokseen, että on paljolti omasta suhtautumistavasta kiinni, miten käy. "Silmistä näkee" -juttu kertoo mielestäni enemmän potilaan omasta epäluulosta ystäviään kohtaan kuin todellisuudesta. Joku syöpään sairastunut julkkis kertoi keväällä lehdessä, miten hän suuttuu, jos joku kysyy "Mitä kuuluu?". Kyllä kai ihmiset tulevat varovaisiksi, jos joku on niin herkkänahkainen, että suuttuu noin neutraalista ja normaalista kysymyksestäkin.
On selvää, että kun on sairas ja on tuskia ja on pelkoja, niin itsekeskeisyys lisääntyy, ja se on täysin sallittua. On kuitenkin hyvä muistuttaa itselleen, että muu maailma jatkaa joka tapauksessa samaa rataa kuin ennenkin. Ja on hyvä muistuttaa itselleen, että ystävän pelot ovat usein suuremmat kuin oma pelko. Eihän hän tiedä, mitä tämä on, eikä hän ole kasvanut samalla tavalla ajatukseen siitä, miltä syöpä tuntuu.
Vai niin. En ole vielä tavannut yhtäkään syöpäpotilasta, joka sanoisi ystävien hylänneen. Useimmilla on sama kokemus kuin minullakin, että vanhatkin ystävät ottavat yhteyttä.
Minä olen päätynyt sellaisen tulokseen, että on paljolti omasta suhtautumistavasta kiinni, miten käy. "Silmistä näkee" -juttu kertoo mielestäni enemmän potilaan omasta epäluulosta ystäviään kohtaan kuin todellisuudesta. Joku syöpään sairastunut julkkis kertoi keväällä lehdessä, miten hän suuttuu, jos joku kysyy "Mitä kuuluu?". Kyllä kai ihmiset tulevat varovaisiksi, jos joku on niin herkkänahkainen, että suuttuu noin neutraalista ja normaalista kysymyksestäkin.
On selvää, että kun on sairas ja on tuskia ja on pelkoja, niin itsekeskeisyys lisääntyy, ja se on täysin sallittua. On kuitenkin hyvä muistuttaa itselleen, että muu maailma jatkaa joka tapauksessa samaa rataa kuin ennenkin. Ja on hyvä muistuttaa itselleen, että ystävän pelot ovat usein suuremmat kuin oma pelko. Eihän hän tiedä, mitä tämä on, eikä hän ole kasvanut samalla tavalla ajatukseen siitä, miltä syöpä tuntuu.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Minulla on sama kokemus, että ystävät pysyvät kanssani ja suhteemme on jopa lähentynyt syöpadiagnoosin jälkeen. Myös perheenjäsenet/suku on pitänyt minuun yhteyksiä runsaasti. Joskus on tuntunut, että ovat olleet liiankin huolissaan minusta. Sairauteni ei parane, mutta pysyy hoidoilla kurissa. Oma avoin ja myönteinen asenne on ratkaiseva. Sairauttahan ei pääse pakoon. Sen kanssa on olettävä. Olen siis mieluimmin hyvässä yhteistyössä ympäristöni kanssa kuin yksin. Olen huomannut, kuinka tärkeä olen perheelleni ja itse tarvitsen perhettäni ja haluan pitää yhteyttä ystäviini. Sairauteni on lopultakin sivuseikka tässä kokonaisuudessa.
ystäväni hyljänneet minuakaan ,päinvastoin,olen saanut pari uutta ystävää :)
Suku pitää yhteyttä välilllä liikaakin,etenkin vanhempani ovat huolissaan ainokaisestaan:-))
minuunkin on suhtauduttu ihan hyvin.Jotkut sellaiset,jotka eivät ole itse sairastaneet syöpää,saattavat vallan kauhistella että hirvvetä ja pelottavaa.Minun sekä mieheni suvussa on niin paljon syöpää,että se tuntuu jo niin sanoisinko tavalliselta,emme enää paljoa puhu koko asiasta.Muistan,kun kaksi siskoani oli sairastaneet syövän ja sitten oli minun vuoroni.Vanhin sisareni,jolla ei ole ollut syöpä,sanoi silloin että nyt menee jo sanattomaksi.Myös töissä porukka on suhtautunut kuin ennenkin,masennukseni jälkeen läheisimmät työtoverit sanoi,että on ilo nähdä taas sama iloinen mumsku,joka olin aikaisemmin.
Välillä,sytohoitojen uuvuttamana,halusin kyllä välillä olla yksin,levätä vaan enkä jaksanut olla ihan oma itseni.Masennuksen pahimpina aikoina eristäydyin enemmänkin,oli sellaista tarvetta vain olla ja nukkua.Myös minä olen saanut yhden uuden ystävän,hänkin on sairastanut syövän ja se etenkin yhditää meitä.
Et sinäkään ole tavannut kaikkia maailman syöpäpotilaita.Ihmeellistä miten aina teilataan toisten omat tuntemukset!
Jos tässä mennään taas siihen positiivisuus-sössötykseen niin stop tykkänään. Ei ehkä pitäisi vastatakaan, mutta ihan muidenkin puolesta kuitenkin vastaan. Kyllä, minun ns. ystäväni ei ollutkaan ystävä.Niin...eli tarkotuksesi on osoittaa meitä potilaita? Ettemme olekaan tarpeeksi HYVIÄ IHMISIÄ kuten esim. sinä. Kuules, jos elämässä on lapsesta saakka alistamista, psyykistä ja fyysistä pahoinpitelyä, niin onko se ihme!Kaikki eivät ole yltiösosiaalisia lässyttäjiä, sekin pitää hyväksyä.
Et tainnut ymmärtää kirjoittajan pointtia.
Hän puhui omista tuntemuksistaan ei kaikkien maailman syöpäpotilaiden.
Luehan uudestaan niin huomaat ettei hän teilaa mitään eikä ketään.
Ne lapsuutes9i kokemukset eivät varmaan ole aloittajan aiheuttamia, joten ei hän ole niihin syyllinen ja saa niistä huolimatta olla omaa mieltään.
Mä olen varmaan masentunut tai jotain, mutta en ole jaksanut puhua tästä syöpäni mahdollisesta uusiutumisesta "parhaalle"ystävälleni. Itse huomasin kun eka kertaa sairastuin niin alko viidakkorumpu helisemään ja siitä tiesi koko pieni kaupunki;) Ei sinänsä haittaa mutta jotenkin tuntuu että ei koko kaupungin tarvi asioitani puida. Eräskin tutava oli tuumannut etät hoitoja ei ole että tietää miten käy ja sitten puidaan:) No en tiedä sitten mikä oli tosi ystävä:)
Ja perhepiirissä missä ei ole hirveästi syöpää niin kiemurrellaan ja kaarrellaan että mitä voi kysyä ja miten aloittaa:) Mutta onneksi olen puheliasta sorttia että päästään kuitenkin keskustelun alkuun ja ei jää ihmeteltävää:)
Olen myös kotoisin pikkukaupungista ja tiedän, millaista se on. Juorujen pesähän sellainen on, ei siitä mihinkään pääse. Olen ollut siellä silmätikkuna, mutta ei se minua vahingoittanut, vaikka se silloin tuntui pahalta.
Joka tapauksessa: Olen palannut kuoleman porteilta. Olen voimistunut ja olen pystynyt jo monena päivänä kävelemään ihan reippaasti. Kaksi vanhaa kaveria sieltä pikkukaupungista on tulossa tapaamaan minua. He tetävät, että minulla on syöpä, mutta ei sen enempää. En ole tavannut heitä vuosiin, ja nyt pystyn näyttelemään tervettä. :) Näyttelen tervettä, mutta en aio valehdella, jos he kysyvät minulta suoraan. Enkä halua antaa heidän vaivautua enkä aio olla itse vaivautunut. En ole mikään sosiaalinen ihminn, mutta vanhat kaverit on hauska nähdä.
Tiedän, että jonakin päivänä olen taas samassa jamassa kuin 1½ vuotta sitten, mutta nyt elän tätä toipumisen hetkeä enkä yritä arvailla, mitä muiden ihmisten päässä liikkuu. En ole huomannut muiden olevan kiusaantuneita seurassani, mutta ehkä olen vain huomaamaton.
Olen pahoillani puolestasi, jos joudut käymään läpi saman ruljanssin uudelleen, mutta erityisesti toivon, ettei syöpäsi uusisi ollenkaan.
Anteeksi, että olen aina näin monisanainen. En osaa kertoa lyhyesti.
Toivotaan parasta meille molemmille ja kaikille syöpäpotilaille!
-pikku-höpäkkä!-
No ei minullakaan ole yksikään ystävä vielä osoittanut mitään negatiivista.
Ei kyllä kaikki tiedäkkään joten en osaa varmaksi sanoa miten he tulee suhtautumaan.
Minä itse olen ottanut linjan että puhun nyt avoimesti kun alkuun pääsin.
Ensin kyllä pidin sen kauan omana tietonani.
yksi ystävätär esitti kysymyksen,millainen on ennusta elinajasta.Olisi tehnyt mieleni vastata mikäs sinulla on ennuste.
Päin vastoin. Olen saanut jopa uusia ystäviä ja jotkut on kertoneet positiivisia syöpätapauksia. On tietysti uteliaita ja niitä jotka kertovat jonkun tuttunsa kuolleen jne. Ne jutut ei kauheasti innosta, mutta meitä on moneksi.
Onneksi kukaan ei ole kysynyt ennustetta elinajasta, sitä tuskin kukaan tietää. Tiedän yhdenkin syöpäpotilaan, joka laittoi kaiken omaisuutensa lapsille ja hävitti tavaroitaan, kun kuolon piti korjata. Hän paranikin ja elää nyt
lasten nurkissa. Eli niin kauan kuin on elämää on toivoa.
Ymmärtämyyksissä esitetty. Olisi ollut ihan oikea vastaus kysäistä hänen omasta elinikäennusteestaan. Toivottavasi et loukkaantunut liikaa ja toivottavasti ystävätär on yhä ystävätär.
Tietenkin syöpäpotilaalla itsellään elinikäkysymys pyörii aluksi päässä. Kukaan lääkäri ei vain vastaa siihen. Ei ainakaan minulle. Nyt myöhemmin olenkin ruvennut ajattelemaan itse tykönäni, että elämän laatu on tärkeämpää. Jos elämä on pelkkää kituuttamista, niin mitä iloa sen pituuden arvuuttelusta silloin on?
Toivon, että olet itse jo selvillä vesillä. Minulla kituuttamisvaihe jatkuu vielä jonkin aikaa taudin kroonisen laadun vuoksi.
Mutta viis siitä. On kaunis ja lämmin päivä. Lähden kokeilemaan, miten pitkän lenkin jaksan kävellä tänään. :)