Hei kaikki viisaat uusioperheessä elävät ihmiset!
Kysyn neuvoa,
Minulla on yksi alaluokalla oleva poika ja mies, jolla 2 lasta, toinen jo maailmalla ja toinen asuu äitinsä luona.
Ensimmäiset 1,5 v meni hyvin, mutta nyt puolisen vuotta ihan päin seiniä..
olen tunnepitoinen ihminen, tunteet räiskyy niin hyvässä kuin pahassakin. Olen oppinut, että tunteet pitää voida näyttää ja riidat sovitaan kun niitä tulee.
Nyt tilanne on mennyt siihen, että puoliskoni ei ole pahemmin puhunut minulle n 3kk ja kertoo, että ei voi luottaa minuun huomionkaipuuni, räiskyvän luoneeni takia.
Pidän lähellä olosta, kaipaan kivoja ylläreitä esim tekstari työpäivän aikana jne..en ole omistava,enkä mustasukkainen..
Myönnän, että olen joskus turhaankin hiilenä, mutta uskon oikeuden mukaisuuteen ja siihen, että otetaan kaikki huomioon. Lepyn nopeasti, huomenna jo aurinko paistaa ajatuksella.
mutta puoliskoni ei, hän jää meittimään ja pohtimaan tunnepurkauksiani pitkään ja hartaasti yksinään, ei puhu m inulle. Sillä seurauksella, että ihmetteln mikä nyt taas on ja riita onkin valmis..
Viime aikoina olen jäänyt ulkopuolelle kun hän touhuaa omien lastensa kanssa. JOUDUN pyytämään, että pääsenkö mukaan????? Apua, taitaa mennä jo todella huonosti..
Rakastan tätä miestä, mutta en tajua miksi hän ei voi ymmärtää, että on "normaalia" näyttää fiiliksensä..
Tätä olen pojallenikin opettanut ja meilläkin saattaa pojan kanssa keskenään olla oikein huutoäänestys ja hetken päästä katellaan telkkaa sulassa sovussa..
Olen aika väsynyt tilanteeseen ja uskon, että tämä hänen luottamus asia ei niin vaan korjaannu ja ehkä eroamme..
En pysty elämään tällaisessa suhteessa jossa pitäisi ruveta miettimään mitä sanoaa ja vielä patoamaan tunnekuohuja sisällensä..
Mitä mieltä olette???????
Niin juu lapsetkin tietysti kärsii..varsinkin poika joku asuu vakituiseen kanssamme..puhumattomuus ihmetyttää häntäkin..
en halua mitään järkiliittoa vaan rakkausliiton!
Hyvää syksyä:)
Kysyn neuvoa,
Minulla on yksi alaluokalla oleva poika ja mies, jolla 2 lasta, toinen jo maailmalla ja toinen asuu äitinsä luona.
Ensimmäiset 1,5 v meni hyvin, mutta nyt puolisen vuotta ihan päin seiniä..
olen tunnepitoinen ihminen, tunteet räiskyy niin hyvässä kuin pahassakin. Olen oppinut, että tunteet pitää voida näyttää ja riidat sovitaan kun niitä tulee.
Nyt tilanne on mennyt siihen, että puoliskoni ei ole pahemmin puhunut minulle n 3kk ja kertoo, että ei voi luottaa minuun huomionkaipuuni, räiskyvän luoneeni takia.
Pidän lähellä olosta, kaipaan kivoja ylläreitä esim tekstari työpäivän aikana jne..en ole omistava,enkä mustasukkainen..
Myönnän, että olen joskus turhaankin hiilenä, mutta uskon oikeuden mukaisuuteen ja siihen, että otetaan kaikki huomioon. Lepyn nopeasti, huomenna jo aurinko paistaa ajatuksella.
mutta puoliskoni ei, hän jää meittimään ja pohtimaan tunnepurkauksiani pitkään ja hartaasti yksinään, ei puhu m inulle. Sillä seurauksella, että ihmetteln mikä nyt taas on ja riita onkin valmis..
Viime aikoina olen jäänyt ulkopuolelle kun hän touhuaa omien lastensa kanssa. JOUDUN pyytämään, että pääsenkö mukaan????? Apua, taitaa mennä jo todella huonosti..
Rakastan tätä miestä, mutta en tajua miksi hän ei voi ymmärtää, että on "normaalia" näyttää fiiliksensä..
Tätä olen pojallenikin opettanut ja meilläkin saattaa pojan kanssa keskenään olla oikein huutoäänestys ja hetken päästä katellaan telkkaa sulassa sovussa..
Olen aika väsynyt tilanteeseen ja uskon, että tämä hänen luottamus asia ei niin vaan korjaannu ja ehkä eroamme..
En pysty elämään tällaisessa suhteessa jossa pitäisi ruveta miettimään mitä sanoaa ja vielä patoamaan tunnekuohuja sisällensä..
Mitä mieltä olette???????
Niin juu lapsetkin tietysti kärsii..varsinkin poika joku asuu vakituiseen kanssamme..puhumattomuus ihmetyttää häntäkin..
en halua mitään järkiliittoa vaan rakkausliiton!
Hyvää syksyä:)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Täällä toinen räiskyvä ihminen! Meilläkin mies saa kännipäissään riehua ja tehdä vaikka mitä - siitä ei saisi motkottaa saatikka huutaa. Jos minä suutun, minulle mökötetään ja minua kohdellaan kuin ilmaa. Minut "erotetaan" perheestä siksi aikaa, kunnes itse alan sovintoa hieromaan. Mies ei sitä liikettä tee koskaan. Minua ei näiden mökötysjaksojen aikana oteta mukaan mummolaan tai yleensä mihinkään yhteiseen juttuun. Minulle ei edes kerrottu viimeksi että mieheni sisko oli synnyttänyt, ei kuulemma "viitsinyt" kertoa. Eikä minua otettu mukaan sairaalaan appiukkoa katsomaan, kun hänellä oli rintakipujen vuoksi siellä viikonpäivät. Tällainen touhu on kauheata.
Avomiehelläni (sanon häntä miehekseni, vaikka eihän tässä naimisissa ollakaan) on kaksi poikaa, jotka ovat meillä n. puolet viikosta (käytännössä). Heidän kanssaa ei ole mitään ongelmaa, tullaan hyvin juttuun ja välitän heistä kuin olisivat omiani.
Miehelläni on myös dominoiva exä, jonka mukaan meidän arkemme menee. Exä sanelee kuinka meidän tulisi elää ja tulee meille sisälle huutamaan jos poikien läksyt ovat jääneet kerran viikossa tekemättä. Siis siten, että läksyjä ei ole vielä keretty tekemään ennen klo. 16:sta kun exä hakee meiltä lapset kotiinsa. Heillä olisi koko ilta aikaa tehdä läksyjä. Lapset kun pitää olla syötetty ja juotettu sekä läksyt tehtynä kun hän ne hakee (yleensä mieheni vie vielä lapset hänelle). Hänelle kun pitää jäädä vain se laatuaika, ei mitään velvoitteita lapsia kohtaan, pelkkää hauskanpitoa.
Tämä exä on todella vaikea tapaus, joka asiasta tulee riitaa. Ei siis tod. pelkistä läksyistä. Hän saattaa soittaa kuusikin kertaa päivässä ja pompottaa miestäni paikasta toiseen. Minä saan sitten kaiken p*skan niskaani, kuningattarelle kun ei voi sanoa mitään vastaan.
Vielä tuosta puhumattomuudesta, että se on niin kauheata. Itse setvisin asia mieluiten kerralla selviksi, vaikka sitten huutamalla - kunhan ne selvitetään. Mieheni ei mielestään ole koskaan ansainnut minun motkotuksiani, siksi hän sitten mököttää. Äyskäisee korkeintaan että "taasko se alkaa?", niin - kun ei niitä asioita koskaan selvitetä, ne vain jäävät odottamaan seuraavaa hetkeä. Nytkään en enää tiedä onko hänellä minua kohtaan enää mitään hyviä tunteita, tuntuu että hän elää vain arkeaan exän ja lastensa mukaan. Jos meillä on vapaa ilta viikonloppuna, että lapset eivät ole meillä - hän lähtee kapakkaan, yksin. Jos minä lähtisin yksin kapakkaan (ei kyllä sellainen touhu enää kinnostakkaan), ei tarvitsisi takaisin tulla. On kuulemma eri asia kun mies menee kapakkaan.
No, tässä jotakin minun tilanteestani. On vielä paljon muitakin asioita jotka eivät ole kohdallaan... :/
Kummallekin sanoisin, että on aika miettiä tuhlaatteko aikaa ihmiseen, joka ei koskaan tule antamaan sitä mitä kaipaatte ja tarvitsette.
Jos kuitenkin rakkaus jonka molemminpuolisuudesta ei esimerkkien perusteella ole varmuutta, pitää teitä yhdessä, voisi olla ideaa varata aika parisuhdeneuvojalta. Mies kyllä on valmis siihen, jos hänellä on oikeita tunteita naistaan kohtaan. Jos ei - se kertookin kaiken.