Ajauduin uskosta ulos (Vl-liikkeestä ulos).
Seuroihin oli vaikeaa mennä, koska mulla ei ollut siellä ketään jonka kans olla. Kävin pitkään seuroissa ja lyöttäydyin milloin kenenkin viereen, mutta tunsin oloni yksinäiseksi.
Yritin tehdä keskustelunavauksia, mutta onnistumatta. Jos kyselin joiltain kuulumisia, sain vastaukseksi vain muutaman sanan. Taas jos yritin ottaa osaa keskusteluihin kahvipöydässä, tunsin itseni sivulliseksi, sillä kukaan ei kuunnellut. Päälleni oli helppo puhua. Usein en ehtinytkään sanoa sanottavaani loppuun asti.
Jos taas ehdin itse ensin kahvipöytään, ei kukaan istahtanut samaan pöytään. Siis ikäisistäni. He "löysivät" paikkansa yleensä jostain muualta.
Lopulta lakkasin käymästä kahvilla kokonaan.
Seurakäynnyt lyhenivät yhden puheen mittaisiksi.
Lopulta en kehdannut enää lyöttäytyä kenenkään viereen. Rupesin istumaan takarivillä.
Seuroihin lähteminen rupesi tuntumaan kerta kerran jälkeen vaikeammalta. Sitten rupesi harvenee seurakäynnit. Mitä pitemmiksi seuravälit kasvoivat, rupesi seurahalut vähenemään. En jaksanut lopulta enää lainkaan seuroihin. Sain kuulla siitä valituksia vanhemmilta, jonka takia inho koko vl-liikettä rupesi kasvamaan. Seurat tuntui todelliselta pakkopullalta, jonne ei vain kyennyt enää pakotteistaan huolimatta vääntäytyä. Rupesin väsymään ja masentumaan. En enää voinut pitää itteä ihmisenä. Viha uskoa kohtaan vain voimistui, mutta rupesin myös inhoaa itteäni. Toivoin, että vl-liike kuolisi, tai sitten minä.
Jouduin hakemaan lopulta apua terapiasta. Pitkän hoidon jälkeen olen oppinut elämään vl-liikkeen ulkopuolella, vaikka helvetinpelot edelleen joskus tulevat uniini. Esimerkiksi sota syttyy ja joudun yksin vartiopaikalle. Viholliset tulevat ja mulla ei ole mahdollisuutta sopia syntejä. Päivisin nämä pelot eivät kuitenkaan ole mielessäni. Maailmassahan on paljon ihmisiä, jotka eivät edes tiedä vanhoillislestadiolaisuudesta mitään. Olen joutunut takomaan tosissani päähän, ettei mahdollinen Jumala voi olla niin julma, että polttaisi ihmisiä jossain todella epäinhimillisessä helvetissä.
En usko, että kokonaan pääsen täysin irti vl-traumoista. Siksi joudun ehkä jatkamaan loppuelämäni lääkitystä, jotta pystyisin edes elämään.
Sosiaalisia suhteita en ole vielä onnistunut solmimaan liikkeen ulkopuoleltakaan. Sosiaaliset taidot ovat vielä turhan heikot. Olen kyllä osallistunut erilaisiin porukkatapahtumiin, joissa olen voinut olla tasavertaisena muiden kans. Bestiksiä mulla ei ole vieläkään.
Seuroihin oli vaikeaa mennä, koska mulla ei ollut siellä ketään jonka kans olla. Kävin pitkään seuroissa ja lyöttäydyin milloin kenenkin viereen, mutta tunsin oloni yksinäiseksi.
Yritin tehdä keskustelunavauksia, mutta onnistumatta. Jos kyselin joiltain kuulumisia, sain vastaukseksi vain muutaman sanan. Taas jos yritin ottaa osaa keskusteluihin kahvipöydässä, tunsin itseni sivulliseksi, sillä kukaan ei kuunnellut. Päälleni oli helppo puhua. Usein en ehtinytkään sanoa sanottavaani loppuun asti.
Jos taas ehdin itse ensin kahvipöytään, ei kukaan istahtanut samaan pöytään. Siis ikäisistäni. He "löysivät" paikkansa yleensä jostain muualta.
Lopulta lakkasin käymästä kahvilla kokonaan.
Seurakäynnyt lyhenivät yhden puheen mittaisiksi.
Lopulta en kehdannut enää lyöttäytyä kenenkään viereen. Rupesin istumaan takarivillä.
Seuroihin lähteminen rupesi tuntumaan kerta kerran jälkeen vaikeammalta. Sitten rupesi harvenee seurakäynnit. Mitä pitemmiksi seuravälit kasvoivat, rupesi seurahalut vähenemään. En jaksanut lopulta enää lainkaan seuroihin. Sain kuulla siitä valituksia vanhemmilta, jonka takia inho koko vl-liikettä rupesi kasvamaan. Seurat tuntui todelliselta pakkopullalta, jonne ei vain kyennyt enää pakotteistaan huolimatta vääntäytyä. Rupesin väsymään ja masentumaan. En enää voinut pitää itteä ihmisenä. Viha uskoa kohtaan vain voimistui, mutta rupesin myös inhoaa itteäni. Toivoin, että vl-liike kuolisi, tai sitten minä.
Jouduin hakemaan lopulta apua terapiasta. Pitkän hoidon jälkeen olen oppinut elämään vl-liikkeen ulkopuolella, vaikka helvetinpelot edelleen joskus tulevat uniini. Esimerkiksi sota syttyy ja joudun yksin vartiopaikalle. Viholliset tulevat ja mulla ei ole mahdollisuutta sopia syntejä. Päivisin nämä pelot eivät kuitenkaan ole mielessäni. Maailmassahan on paljon ihmisiä, jotka eivät edes tiedä vanhoillislestadiolaisuudesta mitään. Olen joutunut takomaan tosissani päähän, ettei mahdollinen Jumala voi olla niin julma, että polttaisi ihmisiä jossain todella epäinhimillisessä helvetissä.
En usko, että kokonaan pääsen täysin irti vl-traumoista. Siksi joudun ehkä jatkamaan loppuelämäni lääkitystä, jotta pystyisin edes elämään.
Sosiaalisia suhteita en ole vielä onnistunut solmimaan liikkeen ulkopuoleltakaan. Sosiaaliset taidot ovat vielä turhan heikot. Olen kyllä osallistunut erilaisiin porukkatapahtumiin, joissa olen voinut olla tasavertaisena muiden kans. Bestiksiä mulla ei ole vieläkään.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olen myös vl-perheestä. Masentunut, mutta onneksi sellainen luonne joka jostain ihmeen keinoista on aina taistellut eteenpäin.
Olen vasta aloittanut terapian ja se toivottavasti saa minut paranemaan suurinpiirtein lopullisesti=) ja varsinkin täysin eroon vl-loisesta.
Mutta se tässä on ihanaa että saa nyt itse sitten yrittää paremmin ja on paljon enemmän vaihtoehtoja elämässä kuin vl-vankilassa ollessa. Ainakin minulle se oli yhdenlainen loukku.
Olen kärsinyt pitkän ajan sosiaalisista tilanteista ja jännitän niitä aivan sairaana. Minulla onkin sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Voit käydä lukemassa siitä introspekt.fi-sivuilta. Jos se vaikka auttaisi sinuakin jollain lailla eteenpäin...
On kiva kuulla, että on kohtalontovereita!
Lisäsin antamasi linkin suosikkeihin.
Kannattaa käyttää nettitreffi palstaa jos haluaa tutustua ihmisiin, eikö kasvostusten oikein pysty.
Voit jutella ja kirjoitella ihmisten kanssa niinpitkään kuin tuntuu ja tavata sitten jos joku sattuu olemaan sellainen, kenen voisi tavata. Sen kautta saattaa löytää ystäviä tai vaikka elämänkumppani. Ei kannata heittää kaikke toivoa pois, vaan koettaa käyttää kaikkia keinoja.
>> Kannattaa käyttää nettitreffi palstaa jos haluaa tutustua ihmisiin
Tosiaanko? Sielläkö miehet eivät ajattele vain sitä yhtä, naiset vastaavasti eivät etsisi miehestä taloudellista turvaa? Sielläkö henki ilmenee?
>> Yritin tehdä keskustelunavauksia, mutta onnistumatta. Jos kyselin joiltain kuulumisia, sain vastaukseksi vain muutaman sanan.
Surullinen tarina. Saman kuvion olen käynyt läpi, tosin yhdessä toisessa kristillisessä suunnassa.
Tietysti se oli oma vikani; halusin jutella syvällisiä, löytää todellista rakkautta ja todellista ystävyyttä, ja välittämistä. Kuvittelin silloin tosissani että Jeesus olisi sorrettujen, lohduttomien, heikkojen, ja ujojen puolustaja. Kuvittelin että seurakunnat olisivat aitovieriä ja kapeita polkuja.
Mutta tosiasiassa kanssakäyminen niissä on hätäistä ja pinnallista, ja arvomaailma on sellainen että arvostetaan voimaa, menestystä, ja hyvää ulkonäköä. Ujo ja herkkä ihminen tipahtaa armotta kristinuskon ulkopuolelle.
Ratkaisu on oppia elämään yksin, ja löytää elämän ilo pienistä asioista.
Silläkin ajatuksella joskus leikin, että tulevaisuudessa pystyttäisiin luomaan kristinusko, jossa Jeesus todella rakastaisi heikkoa, hiljaista ja sorrettua.
Jonka Jeesus-kuva olisi aivan toisenlainen kuin nykyisessä kristinuskossa.
Kivaa lukea, että myös muissa uskonnollisissa suuntauksissa voi esiintyä samanlaisia asioita.
Puhutaan lähimmäisten rakkaudesta, mutta ilmeisesti parhaiten tollaisissa yhteisöissä menestyvät sekä taitavat puhujat, sekä ne, joille on siunaantunut ulkonäköä. Tai joille pinnalliset arvot ovat hyvin tärkeitä. Saatetaan tälläytyä ja vaaditaan, että muidenkin pitäisi tällätä itseään.
"Silläkin ajatuksella joskus leikin, että tulevaisuudessa pystyttäisiin luomaan kristinusko, jossa Jeesus todella rakastaisi heikkoa, hiljaista ja sorrettua. "
Se ei ehkä ole mahdollista, ku ihminen on mitä on. Ehkä suvaitsevampia ovat ihmiset, jotka eivät kuulu mihinkään, vaan ovat ikään kuin vapaat kaikesta. Ei mihinkään uskontoihin tai aatteisiin. Ilman uskontoakin voi uskoa Jeesukseen, tai mihin nyt haluaakin uskoa.
>> Se ei ehkä ole mahdollista, ku ihminen on mitä on. Ehkä suvaitsevampia ovat ihmiset, jotka eivät kuulu mihinkään, vaan ovat ikään kuin vapaat kaikesta.
En tiedä onko kukaan vapaa.
Tarkoitan että pitäisi luoda jotain vielä radikaalimpaa kuin uskonto, tai vapaus, tai ateimsi tai jeesus.
Jotain sellaista joka todella muuttaisi ihmisen luonnetta moraalisesti ylöspäin.
Onneksi alan päästä liikkeen tuomista traumoista eroon. Kahdeksan pitkää vuotta se vaati. Nykyisessä hengellisessä kodissani ei ole vl-tyyppisiä elämän muotovaatimuksia. Ylistetty olkoon Herran nimi!
Kiva kuulla, että traumoista voi todella päästä eroon. Tämä luo toivoa tulevaan.
Helposti sitä kyynistyy ja ajattelee, ettei traumoista voi ikinä päästä eroon. Toisaalta jos traumoista ei pääse eroon, niiden kans voi oppia myös elämään.