Miksi olen aina sunnuntaisin erikoisen masentunut? Sunnuntai tuntuu päivistä tyhjimmälle, tylsimmälle ja omat asiat ahdistavimmalle. Olen aina inhonnut sunnuntaita. En edes tiedä miksi..
Töihinmeno ei ahdista, koska töitä ei ole. Aikanaan kouluunmeno pelotti, koska olin koulukiusattu.
Inhoan ja häpeän kaikkea menneisyydessäni. Että olin koulukiusattu. Että olin erilainen kuin muut. Että olin perhekodeissa. Että olen aina ollut yksinäinen, koska minulla ei ollut ystäviä, koska kukaan ei halunnut olla kanssani. Kukaan ei olisi halunnut luokkakuvassa istua vieressäni (tappelivat kuka joutuu istumaan vieressäni). Että purskahdin luokassa itkuun minua kiusattaessa (nöyryytyksen huippu). Että rohkaistuessani menemään nuorten discopaikkaan minulle huudettiin "mitä helvettiä täällä teet" (niin, en kuulunut joukkoon) Että viimein halusin vain kuolla, koska tunsin että kaikki (jopa oma perheeni) vihasi ja inhosi minua. Teinpä mitä tahansa niin minulle naurettiin, pilkattiin ja huudettiin. Aina jouduin pelkäämään ja olemaan varuillaan joka paikassa.
Kaikki on mennyt elämässä päin persettä. En jaksanut opiskella. En ole löytänyt omaa paikkaani elämässä. En ole ollut työelämässä paljoakaan. En edes halua töihin mihinkään normaaliin paikkaan, koska olen jo sisäistänyt ajatuksen, ettei minusta ole mihinkään.
Luottotiedot ja raha-asiat olen sössinyt moneen kertaan. Omaisuutta en tule koskaan saamaan. Avopuoliso on (ainoa elämänilo) lapsia en tule varmasti koskaan tekemään.
Välillä työllistin itseni. Sitäkään en osannut hoitaa oikein. Tuli verovelkaa ja loppuunpalaminen. Nyt ei ole mitään. Mies käy töissä ja minä venyn päivät kotona. Olen menettänyt elämässäni kaiken. Ei huvita edes yrittää enää mitään, koska menneisyys masentaa, sekä nykyisyys, häpeän itsessäni kaikkea eikä minulla ole elämänuskoa tai motivaatiota.
Olen täysin epäonnistunut ja turha ihminen.
Töihinmeno ei ahdista, koska töitä ei ole. Aikanaan kouluunmeno pelotti, koska olin koulukiusattu.
Inhoan ja häpeän kaikkea menneisyydessäni. Että olin koulukiusattu. Että olin erilainen kuin muut. Että olin perhekodeissa. Että olen aina ollut yksinäinen, koska minulla ei ollut ystäviä, koska kukaan ei halunnut olla kanssani. Kukaan ei olisi halunnut luokkakuvassa istua vieressäni (tappelivat kuka joutuu istumaan vieressäni). Että purskahdin luokassa itkuun minua kiusattaessa (nöyryytyksen huippu). Että rohkaistuessani menemään nuorten discopaikkaan minulle huudettiin "mitä helvettiä täällä teet" (niin, en kuulunut joukkoon) Että viimein halusin vain kuolla, koska tunsin että kaikki (jopa oma perheeni) vihasi ja inhosi minua. Teinpä mitä tahansa niin minulle naurettiin, pilkattiin ja huudettiin. Aina jouduin pelkäämään ja olemaan varuillaan joka paikassa.
Kaikki on mennyt elämässä päin persettä. En jaksanut opiskella. En ole löytänyt omaa paikkaani elämässä. En ole ollut työelämässä paljoakaan. En edes halua töihin mihinkään normaaliin paikkaan, koska olen jo sisäistänyt ajatuksen, ettei minusta ole mihinkään.
Luottotiedot ja raha-asiat olen sössinyt moneen kertaan. Omaisuutta en tule koskaan saamaan. Avopuoliso on (ainoa elämänilo) lapsia en tule varmasti koskaan tekemään.
Välillä työllistin itseni. Sitäkään en osannut hoitaa oikein. Tuli verovelkaa ja loppuunpalaminen. Nyt ei ole mitään. Mies käy töissä ja minä venyn päivät kotona. Olen menettänyt elämässäni kaiken. Ei huvita edes yrittää enää mitään, koska menneisyys masentaa, sekä nykyisyys, häpeän itsessäni kaikkea eikä minulla ole elämänuskoa tai motivaatiota.
Olen täysin epäonnistunut ja turha ihminen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
työllistänyt itsesi ja olet ehkä muuten terve, vain masennus rasittaa.
Kuuntele tästä linkistä sanomaa, joka voi sinulle antaa iankaikkisen ilon. http://www.kolumbus.fi/pentti.toikkanen/
Onhan meitä muitakin ja sun tekstisi vois olla mun kirjoittama, mutta hyvän hoidon ja lääkityksen ansioista pystyn tekemään edes jollaintapaa töitä ja jaksan pyörittää tätä arkea. Et kertonut ikääsi, mutta itse olen vähän alle 4kymppinen nainen ... yksinhuoltajana olen viimeiset 15 vuotta elänyt eikä juurikaan parisuhteita oo ollut, joten tällästä hetkestä hetkeen jaksamista tää on .... mutta mä yritän aina muistaa sen että "kukaan ei elä mun puolesta" eli itse se on vaan sinne kävelylle, tai kirjastoon näin sunnuntaisinkin raahauduttava.
Tunnistin paljon itselleni tuttua tarinastasi...siis mulla oli kans kiusaamista ja sittenkin elämä on ollut niin vaikeaa kuin olla voi.
"En edes halua töihin mihinkään normaaliin paikkaan, koska olen jo sisäistänyt ajatuksen, ettei minusta ole mihinkään."
Tuttu ajatus mullekin.
Ymmärrän sataprosenttisesti tuskani.
Mulla ei ole elämänkumppaniakaan, sekin aiheuttaa tuskaa.
Se vaan on näköjään niin, että toiset syntyy tänne kärsimään. :(
Piti kirjoittaa että Ymmärrän sataprosenttisesti tuskaSI eikä tuskani.
Sunnuntaimasennusta on itsellänikin oli töitä tai ei. Uskoisin, että ainakin itselläni kyseessä on vanha jäänne juuri kouluajoilta. Kun vuosikausia saa kokea henkistä ja fyysistä kiusaamista joka arkipäivä, niin se jättää ilman muuta jälkensä. Samanlaista oirehdintaa ilmenee kun kesä loppuu, joulu menee ohitse jne.
Muista ettei sussa ole vikaa, vaan niissä ääliöissä jotka on kiusannu. Minua ei ole koskaan kiusattu, paitsi mitä nyt koulun pahis kaikille joskus v.ttuili. Jotenkin tunnen itseni muita huonommaksi monissa asioissa ja toisaalta paljon älykkäämmäksi kuin muut.
hengelliset, kristilliset asiasisällöt ovat AVUKSI. Itse en kestäisi yhtään sunn. iman esim. radio Deitä tai tv7 tai musiikkiani, jöta paljon. - Sunnuntai on tätä varten. Tutustu!
Mulla on ihan sama, tosin mä olen todennäköisesti nuorempi kuin sinä.
Itsellänikin oli "sunnuntaimasennusta" aikoinaan. Tunsin, että jotain oleellista elämästä puuttui. Aloin käymään kirkossa. Ihan vaan siksi että se on ainoa paikka, jossa sielu saa todellista aikaa itsensä kanssa. Sen jälkeen hengellinen elämä on ollut enemmän osana elämääni ja on tuonut sisäistä, aitoa iloa. Kannattaa kokeilla, vaikket uskoisikaan. :)