Mitä silloin ikävöi, kun ei edes itse tiedä mitä ikävöi?
Selitys:
Joskus olen yllättänyt itseni hyvin haikeista ajatuksista, ihan selvästi ikävöimästä jotain ja kun olen yrittänyt selvittää itseni kanssa mihin ikävä kohdistuu, en löydä mitään selkeää kohdetta. Onko kellään vastaavia kokemuksia? Onko kukaan löytänyt vastausta?
Selitys:
Joskus olen yllättänyt itseni hyvin haikeista ajatuksista, ihan selvästi ikävöimästä jotain ja kun olen yrittänyt selvittää itseni kanssa mihin ikävä kohdistuu, en löydä mitään selkeää kohdetta. Onko kellään vastaavia kokemuksia? Onko kukaan löytänyt vastausta?
Vastaukset 86
Vanhimmat
joskus kokenut saman,
semmottinen haikea ikävän tunne ilman mitään syytä.
En kyllä osaa keksiä selitystä asialle. Mutta tuttu juttu on.
Kohtalotoveri löytyi! Hyvää iltaa sinulle.
Olen minä joskus ajatellut sitäkin, että ihmisyyteen kuuluu tietynlainen haikeus, joka silloin tällöin tunkee esiin. Että sellaisetkin tunteet ovat tarpeellisia jollain lailla, että ei unohtaisi jotain tärkeää. Näyttää kyllä hieman oudolta tuo, ajatusta pitänee vielä hieman kypsytellä.
Kun asiat on hyvin, ei aina osaa iloita arjesta,
jota elämä suurimmaksi osaksi kuiteskii on.
No, jos elämä ois yhtä juhlaa, tuskin siitä
osaisi nauttia senkään vertaa.
Ei kait ihminen koskaan ole täysin tyytyväinen.
Materiaa harva varmaan ikävöi, mutta todennäköisyys
löytää itselleen se kaikista sopivin/rakkain
kumppani, lienee mahdoton.
...ja ketään ne ei vahingoita. Unelmat ovat kauniita. Jokainen meistä tarvitsee oman unelmansa.
t.friidu
Hieman vääntäisin tuota ajatusta arjesta. Onhan niinkin, että kaikki ei ole hyvin, jos pääsääntöisesti ei osaa iloita arjesta.
Ja kukapa sitä nyt aina jaksaa juhlia...tylsäähän se olisikin...
Kyllähän ihmiset aika tyytymättömiä ovat. Osa ihan syystäkin, osa ihan hölmöyttään. Ja pikkuaisoista kuka tahansa silloin tällöin kitisee ja vinkuu, itse ainakin huomaan niin silloin tällöin tekeväni.
On sitä tapahtunut paljon kehitystäkin, kun joku ei ole ollut tyytyväinen johonkin asiaan ja tehnyt asialle jotain. Yleensähän me vain marisemme emmekä tee mitään.
Tuosta kumppani-jutusta olen kyllä kovasti eri mieltä, minusta tuo on ihan mahdollista.
Aivan. Olikohan Kahlil Gibran vai joku muu "suuri" ajattelija, joka sanoi, että aina kannattaa unelmoida, sillä unelmat saattavat toteutua...
...ei mitään.
Huomenta vaan sinne iivee.
t.friidu
vielä Gibrania (hän vaan on antanut niin monelle asialle oikeat sanat):
"Ihmisten joukossa tahtoisin mieluummin olla se, jolla on unelmia ja halu taäyttää ne, kuin suurin ihminen ilman unelmia ja toiveita"
Hyvää yötä!
Mullekkin tulee aika ajoin samanlaisia fiiliksiä, ja yksi jonka tunnistan on se tunne joka tuli kun imetti omaa vauvaansa.
Siinä hetkessä oli jotain "taianomaista" (en nyt keksi parempaa sanaa kuvaamaan tunnetta) se rakkaudentunne tuntui joskus ihan pakahduttavalta.
Ilman muuta rakastan muksujani edelleenkin, ja jos mahdollista, niin vielä enemmänkin, mutta nyt he ovat senverran isoja että pärjäävät jo omillaan ja tunne on erilainen.
Välillä sitä ajattelee että olis mahtavaa hullaantua kympillä johonkin tyyppiin niinkuin joskus nuorena, mutta parempi pyy pivolla kuin kymmenen oksalla eli kyllä mun ainakin on parempi olla mieheni kanssa jota rakastan.
Se on rakkautta tähän ihmiseen, eikä "rakkautta" rakkauden tunteeseen ja huumaan.
Minä en koskaan omaa lasta saanut, mutta onneksi olen saanut rakastaa toisen tekemää lasta. Voin kuvitella, tai oikeastaan tiedänkin, että rakkaus omaa lasta kohtaan useimmiten on jotain hyvin erikoista ja ainutlaatuista. Jopa minäkin, lapseton, olen pienen häivähdyksen siitä saanut kokea. Ja silloin tällöin koen häivähdyksen siitä haikeudesta, kun esim. muistelen "lainalapseni" kanssa vietettyjä aikoja tai vaikka katselen valokuvia vuosien takaa. Se tunteenhan saattaa tuntea ihan fyysisesti. Ja teillä "lapsellisilla" sen täytyy tuntua vielä mahdottoman paljon voimakkaampana.
Vielä täytyy sanoa, että onneksi ne nuoruuden ajat ovat olleet ja menneet, kai sitä matkan varrelta ainakin on jäänyt viisautta ymmärtää mitä haluaa ja minkälaisia asioita ja ihmissuhteita arvostaa. Vaikka kyllä joskus ohimenevästi tekisikin mieli hieman hellittää tästä keski-ikäisyydestä ja kunnollisuudesta, niin ymmärtää kuitenkin mikä loppupeleissä on tärkeää.
Jos on halunnut lapsia eikä jostain syystä niitä saakkaan, niin se on taatusti kova paikka.
Muistan hyvin millaista oli kun vauvakuume iski. Onneks kuume iski mulle ja miehelleni samaan aikaan, joten ongelmia ei tullut sen suhteen. Sekin on rankkaa aikaa kun lapset ovat pieniä, ja varsinkin jos he sairastavat paljon eikä itse saa nukuttua.
Kun lapset oli pieniä (3 kpl) niin paras jakso oli kun 3 kuukauden aikana kävin lääkärissä aina vuoronperään jonkun kanssa 27 kertaa. Aina jollain oli korva- tai kurkunpääntulehdus, astmakohtaus (kahdella oli astma), yhdellä oli paha taipumus saada kuumekouristuksia, yhdellä alkoi 4 vuotiaana migreeni ja sen selvittämisessä meni aikaa, koska ensinhän siinä suljetaan muita sairauksia pois tutkimalla eri mahdollisuuksia.
No, onneks kaikki se on mennyttä, vaikka kaiken saman kävisin uudestaan läpi jos vaihtoehtona olisi ollut sairaat lapset tai lapsettomuus.
Onneksi olet saanut olla sijaisäiti jollekkin lapselle. Toisen lasta voi rakastaa ihan samalla tavalla kuin omaakin...ainakin mun mielestä.
Pärjäillään ja nautitaan ihanasta ja aurinkoisesta syyspäivästä.
Kyllä asian hyväksyminen kesti vuosia, mutta onneksi ihan hyvää elämää voi viettää myös ilman omia lapsia. Kun vaan hyväksyy sen, että puuttuu se "jatkuvuus" mitä lapset tuovat tullessaan.
Hyvää syksyä sinulle.
muuta ko, että harvemmin kai ikävöi tai kaipaa sellaista mitä ei ole koskaan edes kohdannut ;)
odotus on sitä, että kaipaa jotakin, mitä ei ole saanut. kaipaus on sitä, että odottaa takaisin jotakin, mitä on ollut.
"ei kaipaus tyhjästä synny,
se ikävän sisältää.
ei ikävä tyhjästä synny,
sitä rakkaus piirittää.
kuka sellaista kaipaa, jota ei ikävöi.
kuka sellaista ikävöi, jota ei rakasta."
pitäiskö sanoa, hyvä ruoka parempi mieli, vai elämänmakuisia ajatuksia aurinkoinen mieli
eka voittaa just ny, lunch break jihuu ;)
sitäpä tässä juuri olen pohdiskellut, että onko mahdollista ikävöidä tai kaivata jotain sellaista mistä ei tiedä...
Niin, ja...:D
"rakkaus tunteita antaa
ikävän ymmärtämättömän
kaipauksen, joka toisen syliin kantaa
kaipauksen, joka sisäisen rauhan antaa"
ja sympatiaa ;)
kait kaikkea voi kaivata ja ikävöidä jopa asioita, joita ei ole koskaan kohdannut.
eikös ihminen "hamua" perusluonteensa mukaisesti aina jotain ja kun sen saavuttaa, siirtyy seuraavalle tasolle.
mä jotenkin koen että jokainen on saanut monenlaisia fiiliksiä elämänsä aikana ja näistä koetuista tunteista sitä muodostaa kaipauksensa asiaan, esineeseen tai henkilöön.
ja kun kokenut jotain mikä liikuttaa tavalla tai toisella, se aiheuttaa ihmisessä luonnollisen reaktion, kaipauksen tunteen, kun oikeanlainen atmosfääri on ns. ympärillä. milloin ihminen on herkimillään, minusta hieman väsyneenä illalla ennen nukkumaan menoa, tähän kun lisätään vielä joku tapahtuma mikä saa reaktion aikaiseksi, muuta ei tarvita. monesti aamulla kyseinen tunne ei ole enää kovinkaan akuutti.
uusien kokemuksien karttuessa kaipauksen värisävyt ja syvyyskin muuttuu.
eli minun mielestä luonnollinen reaktio, jossa tunteet ovat koettuja, kohteet koettuja tai uusia
nyt jos mä teen tästä vielä matemaattisen lausekkeen, niin sitte sitä ei kaipaa enää kukaan, koska matemaattiset lausekkeet on ikäviä ;)
Jotkut rakastavat matemaattisia lausekkeita ja muutenkin matematiikkaa. Siinä on sentään aina jokin logiikka, on sääntöjä ja lausekkeita ja mitä kaikkea. Kun niiden mukaan toimii ja ratkoo ongelmia, ei tarvitse pähkäillä kaikenlaisia mystisiä asioita. Asioilla on puolensa...
jos me kaikki toimisimme matemaattisilla lausekkeilla ja lainalaisuuksilla, tää maailma olisi melkein yhtä harmaa kuin kiinalainen työpuku ;)
ei mitään poikkeavuutta, pelkkää tasaista massaa, joka taipuu kaavaan...vähän niinkuin peruskoulu, helppoa, mutta ei hirveän erilaista.
ei kuullosta hyvältä minun korvaan, eihän kukaan hirveästi kaipaa selittämättömiä asioita ympärilleen, silti nautin hetkistä, vaikka kaipauksestakin, kun sen aika tulee.
mä toimin yleensä loogisesti, monasti parhaat tunnelmat saa kuitenkin epäloogisesti, kaavoihin kangistumatta...
tilaamatta ja pyytämättä niinko entiselle pääministerille ;)
mä uskon, että suurin osa on kuitenkin samaa mieltä, kaikkea ei pysty selittämään, vaikka miten kiehtois ja hermoja kutkuttais, ne tulee ja menee eli tunnetta peliin eri muodoissa.
aikamoinen tragedia lapualla taas, tollanen erilaisuus nostaa kysymyksen
MIKSI?
hiljaiseksi vetää, ei pysty tunteitaan kovin hyvin sanoin kuvailemaan.
Kyllä oli Maolla aikanaan melkoisen vilkas ja värikäs mielikuvitus, kun niitä kaikkia saavutuksia ja ajatuksia tutkiskelee. No, jäihän "henkiseksi perinnöksi" Pieni Punainen kirja sitaatteineen. Erityistä hilpeyttä minussa herättää sitaatti "antaa kaikkien kukkien kukkia", ihan kaunis ajatus, mutta ei ihan toteudu ainakaan Kiinassa.
Kyllähän useilla meistä tavallaan on sellainen "henkinen Mao-puku", monet eivät halua erottua joukosta ajatuksineen, tai eivät uskalla, ja ne jotka kiivaammin tuovat poikkeavia mielipiteitä ja käsityksiä esiin, leimataan tavallaan toisinajattelijoiksi, joita joko tuomitaan yhteisrintamana tai sitten seurataan heitä kuin lampaat paimentaan.
Kyllä kai ihmisten käyttäytyminen melko loogista pääasiassa on, mutta kovasti liputtaisin sen puolesta, että joskus uskaltaisi hieman lipsua kaavasta. Kyllä monet elämän tähtihetkistä kuitenkin ovat aiheutuneet suunnittelematta, varoittamatta, ilman mitään logiikkaa.
mao-puku, balsami kipsi ;)
välillä tuntuu, että sama äijä vallassa vielä.
maosta vielä, hän uskoi melko vilpittömästi massojen voimaan ja kollektiiviseen päätöksentekoon, vaikka varsinaista valtaa hänellä ei ollut mitään aikomusta jakaa.
viime kädessä mao ei suvainnut eriäviä mielipiteitä, koska poliittisen toiminnan lopullinen päämäärä oli samanmielisyys, konsensus.
anna kaikkien kukkien kukkia ei oikein istu, parhaat harhaanjohtajat on aina taitavia.
mä oon huomannu tuolla teillä ja turuilla, että ihmiset on perusluonteeltaan aika jäykkiä, kipsattuja. ihanko ne pelkäis jotain, viinapäissä sitte osa "vapautuu" ja kipsit kolisee enemmän kuin lääkäri määrää.
erotutko sä vai heitätkö ekan kiven ehkä tokan tai ootko sä se tavallinen ?
Kyllä se Maon "henki" leijuu varmaan aika vahvana yhä, vaikka kyllä kai nykyisin jo sielläkin tunnustetaan, että Mao teki aika pahoja virheitä. Se vaan maistuu makialta, se valta. Vielähän niitä samankaltaisia diktatuureja jokunen... ei hitsi, nyt mennään kyllä niin sivuraiteille aiheesta, että palataans asiaan!
Minusta taas tuntuu, että monet ihmiset perusluonteeltaan ovat melko kilttejä, herkkiä, jopa avoimia. Ja se jäykkyys ja kireys ja muu sellainen on tavallaan suojana, että kukaan ei vaan huomaisi niitä herkkiä piirteitä eikä pääsisi vahingoittamaan.
Minä en visko kiviä, se on minusta hyvin lyhytnäköistä. Tavallaan olen tavallinen, mutta minulle on kehittynyt myös se rohkeus olla tarvittaessa erilainen. Siperia opettaa... Mutta sekään ei saa minusta olla tekosyynä sille, että minun mielipiteeni olisivat aina ne tärkeimmät tai voisin sivuuttaa toisten ihmisten mielipiteitä kuuntelematta. Tai olla olematta hienotunteinen tarvittaessa. Tai olla myöntämättä omia virheitä. Jokunen oppitunti on pitänyt käydä useampaan kertaan ja hieman kehno menestys ollut joissain oppiaineissa, mutta onneksi kurssi on vielä kesken, tunnen olevani kehityskelpoinen.
Kuinka on itsesi laita?
Kyllä taas niin pysyin aiheessa....
toi sun kuva ittestäs. aika hyvä pointti toi, että kokee olevansa kehityskelpoinen. minusta kukaan ei ole valmis tai täydellinen, korkeintaan eri tasoja löytyy. toiset ovat korkeammalla tasolla kuin toiset, mutta täydellisyyttä ei ole onneksi olemassakaan ;)
mulla aika paljon samoja elementtejä, musta ei oikein saa sellasta kivien nakkelijaa. mua ei ihmisten erilaisuus sinänsä huimaa, näihin erilaisuuksiin täytyy sisältyä myös aina vapaus ja vastuu, sitä kautta toisten huomioiminen.
eikä erilaisuus sinänsä ole mikään tavoiteltava elementti, mutta tietyt asiat on vaan sanottava tai tehtävä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu.
nyt täytyy vielä muistaa, että jouskareilla ;) aika-ajoin mopo keulii asiasta tai asian vierestä.
itse kullakin...
Minä voisin kyllä löytää ihmisen elämästä kaksi vaihetta, joissa hän on melkolailla täydellinen. Vaikka olisi kuinka viallinen tai epäkelpo. Ja mielestäni kummassakin vaiheessa hyvin valmiita ja täysin samalla tasolla kaltaistensa kanssa. Mahdatkohan oivaltaa mitkä ne kaksi asiaa voisivat olla?
Ihmiset ovat mielenkiintoisia. On kyllä välillä hyvin kasvattavaa heittäytyä vieraiden ihmisten juttusille ja kuunnella heidän tarinoitaan. Kuulee mielenkiintoisia juttuja.
syntymään ja kuolemaan, minusta silloin voi olla täydellinen ja valmis mutta ei "TÄYDELLINEN"
riippuu tietysti mistä katsoo ja miten katsoo, täytyy muistaa, että ihminen kelpaa kyllä AINA muutamaan paikkaan, vaikka ei olisikaan täydellinen ;)
vieraiden kanssa jutellessa ns. "veret sekottuu" saa uutta ja erilaista näkökulmaa, vaikkei ne aina mielenkiintosia ookkaan. hyvien tuttujen suusta melkein jo tietää mitä vastaus tulee sisältämään ;)
niin viittaan. Hyvä, hyvä!
Nimenomaan täydellinen ;o
lähelle täydellisyyttä ;)
"On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää,
mut laulajalla on yksi usko vaan,
eliniäksi se hälle riittää:
min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on iäistä,
ja sen verran meistä
myös jäljelle jää,
kun päättyvi päivä tää."
siinä runossa on myös jotain hyvin, hyvin ajankohtaista, esim.:
"Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa"
Melko ihanteellista, mutta jossain määrin tavoiteltavaa.
Ja runoon runovastaus:
"Minun kuolemani on valmis, kuin puku
joka odottaa minua, rakastamani värisenä,
avarampana kuin kaikki turhaan etsimäni,
niin syvänä kuin minulle on tarpeen.
Kun rakkaus on kuluttanut loppuun selvän aineensa
ja taistelu jakanut vasaransa
toisiin väkevämpiin käsiin
tulee kuolema ja pyyhkii pois ne viivat
jotka merkitsivät sinun rajasi"
sulata kaikkia noita ricardon tempauksia, vaikka hän olikin kova vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta puhuja. runot on väkeviä ;)
"En ostanut pappien kauppaamaa taivaspalstaa,
ei minulle kelvannut pimeys,
jonka metafyysikot ovat näperrelleet
toimettomille mahtimiehille.
Haluan kohdata kuolemani köyhien kanssa
joilla ei ollut aikaa tutkailla mokomaa
samalla kun heitä pieksivät ne,
joille taivas on jaettu ja järjestyksessä."
kapteenin laulut vois olla tutustumisen arvoinen elämys, jos yhtään arvostelut pitää paikkaansa ;)
”jalat koskettavat jalkoja ja suu kohtaa suun”.
rakastavaiset seisovat kasvokkain, kunnes tämäkin asetelma väistyy pitelemättömän rakkauden edessä. Kun puhuja katsoo rakastaan, hän tavoittaa taivaan avarimpia silmiä, suudellessaan hän kohtaa maan kamaran......
joten ei varmaan valitettavasti myöskään Lorcaa...
Että ei totuus unohtuisi (omaan ilmeisesti pessimistisen mielenlaadun), ajattelin laittaa
"En rakasta sinua enää...Banaali päätös,
banaali kuin elämä, banaali kuin kuolema.
Minä revin julman romanssin kielen,
kitaran kahtia-miksi vääntää komediaa"
mutta päädyin sitten kuitenkin näihin "kyllä tai ei"-juttuihin
"Ei, minä en tarvitse puolikasta!
Anna minulle kokonainen maa ja taivas!
Meret ja joet, vuoren harjanteet-
minun! En suostu jakamaan!
Ei, elämä, minua et puolikkaalla helli.
Kaikki kokonaan! Minä jaksan!
En minä halua onnen puolikasta
enkä tahdo myöskään murheen puolikasta!
Haluan puolet vain tyynystä jolla
hellävaroen poskeasi vasten
avuttomana tähtenä putoavan tähtenä
sormus hohtaa kädessäsi..."
Palaamme siis ikävä-teemaan, loppua lukuunottamatta tuossa lienee aika paljon siitä mitä useimmat taitavat ikävöidä, sitä kokonaista ja täydellistä...
pääteltävissä, että ketjun kautta vastasit omaan kysymykseesi ;)
totta se on, kohdallani, kovin vakava aiheiset asiat eivät ole lähellä sisintäni. siis jos voin valita, en halua tuskaa ja raastavuutta edes runojen muodossa. sitä epäoikeuden mukaisuutta ja epätoivoa näkee livessä ihan riittävästi.
loppukaneettiisi, mä ymmärrän hyvin, että monet eivät ole hakemassa kuuta taivaalta vaan ikäivöivät sitä "kokonaista", minusta sitä kannattaa "etsiä" ;)
Osittain varmaan vastasin, mutta vastaus ei ole kokonainen eikä täydellinen.
Olin jo kirjoittanut tähän pitkästi sellaisista ihmisten tuntemattomista henkisistä ominaisuuksista ja tasoista, joita mielestäni kaikilla on jne jne, mutta näin perjantain kunniaksi päätin olla "kerjäämättä verta nenästä" ja pyyhin ne pois, ehkä jossain muussa keskustelussa joskus palaamme niihin.
"Etsivä löytää ja koputtavalle avataan"- niinpä, mutta taas ollaan uuden ongelman edessä, voi hitsi...
Mistä sitä voi tietää mitä ja mistä etsii...
no minusta aivan riittävän täydellinen.
"etsi" elämällä, älä etsimällä ja minusta jotenkin tuntuu, että tiedät kyllä mitä kaipaat tullaksesi kokonaiseksi ;)
oisit vaan vuodattanu, ois tullu karheutta pintaan. ei se mitä mä sanoin kaikesta ikävästä tarkoita, etteikö niistä aina voisi keskustella.
niin tai näin, nyt tai myöhemmin ;)
whatever you want
whatever you like
whatever you say
you pay your money
you take your choice
whatever you need
whatever you use
whatever you win
whatever you loose
"In the green morning
I wanted to be a heart.
A heart.
And in the ripe evening
I wanted to be a nigtingale
A nightingale.
(Soul,
turn orange-colored.
Soul,
turn the color of love.)
In the vivid morning
I wanted to be myself.
A heart.
And at the evening's end
I wanted to be my voice.
A nightingale.
Soul,
turn orange-colored.
Soul,
turn the color of love.
Juu, kyllä sinä oikeassa olet, tavallaan, kyllähän minä oikeasti olen näiden asioiden kanssa niin paljon joutunut töitä tekemään, että luulisin tietäväni mitä kaipaan ja ikävöin. Ja tarvitsen. Mutta sitä vaan tulee aina mieleen kaikenlaista...
vaan ihka aitoa tommy maniaa ;)
kun kärsin ja kaipasin
ja tahdoin rakastaa
en tiennyt vielä
miten kärsii ja kaipaa se
joka tahtomattaan rakastaa
- Tommy Tabermann
niin se menee, ei oo helppoa yhdelläkään sydämmellä ja sielulla ;)
laitella oikeita sanoja oikeisiin kohtiin...
No, jos se helppoa olisi, niin eihän mikään tuntuisi miltään. Joskus vaan tuntuu, että miten voi tehdä yksinkertaisista asioista niin julmetun vaikeita, mikä ihme meitä ihmisiä oikein vaivaa...
"ken kylvää teon hän niittää tottumuksen
ken kylvää tottumuksen hän niittää luonteen
ken kylvää luonteen hän niittää kohtalon"
ihmisen toimintaan vaikuttaa myös voima, jota hän ei tiedosta.tiedostamattomalla voi olla vaikutuksensa käyttäytymiseemme.
meillä on kuitenkin taipumus selittää toimintaamme järkiperäisesti.siksi ei ole kovin helppoa oivaltaa käyttäytymisemme takana olevia tiedostamattomia vaikuttimia.
monet jokapäiväisessä elämässä esiintulevat virheteot tai virhesanonnat, tällaiset vähäiset, usein merkityksettöminä ohitettavat suoritukset ovat harvoin sattuman tuotteita. yleensä niistä löytyy jokin mieli, ne ilmaisevat toimijan tiedostamattomia haluja ja toiveita.
näin siis jos on Freudiin uskominen ja miksemme uskoisi ;)
Freud oli hämmästellyt jo varhain sitä, kuinka tavallisia ja voimakkaista ovat impulssit, joiden syistä asianomaisillakaan ei vaikuttanut olevan välitöntä tietoa. ihmiset tekivät asioita ja heillä oli oireita, joita he saattoivat selittää huonosti jos ollenkaan.
Hän teki johtopäätöksen, että yksilön elämän
liikkeellepanevat voimat olivat peräisin jonkinlaisesta sisäisestä järjestelmästä, josta hän itse saattoi olla korkeintaan hämärästi selvillä.
Freud ei tyytynyt väittämään, että jotakin pientä ehkä vain jää huomaamatta, vaan esitti henkisen elämä olevan suurimmalta osaltaan tiedostamatonta.
no niin nyt lähti mopo keuliin, helpottiko, ei varmaan, tuli tilalle miljoona lisäkysymystä ;)
"Tottumus on toinen luonto"
Se voi tuo tottumus olla sellainen...miten sen nyt sanoisin...tavallaan se voi rajoittaa aika paljon ihmisten ajattelua ja tottumuksistahan on vaikea päästä eroon.
Tuotahan minä olen tässä ajatellut, että ihmisillä täytyy olla käytössä jokin sellainen ajattelun taso, jota me emme tiedosta. Ai, kun pääsisi joskus kurkistamaan miten se homma oikein käytännössä toimii...ja mitä kaikkea tuolla minunkin alitajunnassani oikein pyörii.
En minä ihan kaikkia sen Freudin juttuja oikein osaa oikeina pitää, taisi tehdä vähän vilunkia niissä tutkimuksissaan, mutta noihin ajatuksiin tuosta tiedostamattoman vaikutuksesta ihmisen ajatteluun ja toimintaa voin kyllä yhtyä.
Ja kyllähän ihmisten ohimennen lausahtamissa toteamuksissa tai pikku tekosissa usein on se jokin totuuden siemen.
Nyt ei tule Nerudaa,
ei Lorcaa,
vaan tarina Pekasta, pojasta järkevästä ja ihan vain siksi, kun tämä on niin hauska.
Ja on pitkä.
"Tämä tarina, jonka nyt luet tästä,
on kuvaus Pekasta järkevästä.
Hän itsepäinen oli kuin pakana,
mutta pysyi aina sanansa takana:
sanat poikasen nelivuotiaan
näet myöskin tarkoin punnitaan.
Oli Pekka todella järkevä mies,
ihan kaiken hän ties:
politiikan, tyttöjen laitteet fiinit
ja leivosherkkujen vitamiinit.
Mutta ässä-kirjainta kuitenkaan
hän ei oppinut oikein lausumaan.
Tuli sokerista tokeri ja isästä itä.
Mutta Pekka ei voinut auttaa sitä.
Oli Pekka äitinsä mukana
nyt kirkolla Osuuskaupassa,
kun villakoiran näki hän siellä.
Ei sellaisia näe kotikylän tiellä.
Ja Pekkakos huudahti:"Jellona, hui!"
niin että myyjäkin kauhistui.
Pekan äiti nyt lailla äidin parhaan
näin selitti-laps olis joutunut harhaan:
"Se on koira, lapseni, eikä saa
noin jellonaks sanoa leijonaa".
"Te on jellona", tokaisi Pekka vain.
(Voi äitejä tottelemattomain!)
Kotimatkalla äiti siis ankarasti
tästä nuhteli Pekkaa portille asti.
Kun vihdoin päättyi se saarnan pito,
niin Pekka tuumasi:"Aika ito
te jellona tentään olikin."
(Voi äitejä, huokaat sinäkin.)
Kun Pekkaa pantiin nukkumaan,
niin äiti puheli murheissaan:
"Nyt taivaan isälle kerro se,
miten paha olit päivällä äidille.
Ei taivaan isäkään sallia vois,
että äidin poika noin ilkeä ois.
Kun anteeksi pyydät sä Jumalalta,
myös päästät äitisi murheen alta."
Heti aamulla äiti siis Pekalta kysyi
(miten ihmeessä mielessäänkin pysyi
tuo pikkujuttu kaiken yötä,
vaikka äideillä on niin paljon työtä):
"No, lapseni, mitä Jumala sanoi,
kun omani häneltä anteeksi anoi?"
Ylen kirkkaat silmät Pekalla on
ja ne kilpaa kanssa auringon
nyt loistivat, Pekka kun haukotteli
ja vastasi:"Jumala kummatteli
titä kovatti. Näin hänen tanovan kuulin:
Kat hattumpaa, ei hattumpaa,
titä jellonakt minäkin entin luulin."
Sellainen tarina Pekasta, järkevästä ja itsepäisestä.
Olikohan tarinassa kuitenkin jokin juju...
yheksän virhettä vai, ainakin niin paljon mä löysin ;)
juju on siinä, että lapsen suusta kuulee totuuden ja siinä, että jokainen ymmärtää asiat juuri sen tiedon varassa, mikä kullakin on käytössään ja just niin hyvin kuin pystyy. sen lisäksi, kun uutta tietoa tulee, kestää aikansa hahmottaa ja hyväksyä oppimaansa.
sitäpaitsi mielikuvitus ja inspirointi on joskus hyvästä, kunhan ei sooloile väärällä tavalla, väärässä paikassa.
aika kiva stoori, toi paloheimon jutska, taitaa olla luettu monessa iltahetkessä ;)
Jonkunhan pitää virheestä vastuu kantaa, tässä tapauksessa peräti yhdeksästä (?), joten minun on kai tehtävä jonkinlainen henkilökohtainen ratkaisu tässä nyt...
Mitenkäs sitä yleensä se meneekään? Ai niin, ehdottomasti olen sitä mieltä, että jos sieltä joku väittää virheen löytävänsä, niin se on vain kateellisten panettelua ja jonkinlainen epäpoliittinen ajojahti...;D
hyvää huomenta
pahimmalta tuntuu minusta se, että syyllistetään aivan turhaan ja pitäisi pyytää anteeksi asiassa, jossa ei ole mitään anteeksi pyydettävää ja se, että pelastetaan vielä jonkun toisen kärsimykset.
"seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska, ja kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille. kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla te voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet, ja ottakaa vastaan pelastuksen kypärä ja hengen miekka, joka on jumalan sana"
tässä, jos menee ryynit ja vellit sekaisin, syntyy soppa, jota ei syö edes katkera kalkki ;)
Näissä olen huono...
"Sen tähden ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahan päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä".
Käydään siis taisteluun pahaa vastaan. Kyllä minä olen sitä mieltä, että heillä, jotka tämä usko kilpenään taistelevat pahan palavia nuolia vastaan, on aikamoinen suojavarustus, heillä on luottamus ja varmuus ja keinot. Ihan ok, eipä siinä mitään. Tuohan se mielenrauhaa, mutta voi sen suojiin piiloutua paljolta muultakin kuin vain perkeleen nuolilta.
"Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet. Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltoja vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa."
On siinä pienellä ihmisellä työmaata.
Mitenkähän tämän nyt saisi linkitettyä jotenkin tuohon ikävään ja kaipaukseen?
Taivasikävä? Paratiisi? Helvetti? Elämän tarkoitus?
liittää mihin vaan ;)
mutta enenmmän toi mun jutska liitty siihen jellona Pekan anteeksipyyntö vaatimukseen jumalalta.
mä luulen, että jos olisi pienestä pitäen aivopesty jollakin aatteella tai periaatteella...
sitähän saattaisi kaivata vaikka mitä, missä, milloin yhdistelmiä ;)
kaikki vaikuttaa kaikkeen, onneksi mulle luettiin pienenä vain "suhteellisen harmittomia" nalle puh luonteisia satuja ja ehkä punahilkkaa...
josta seuraa nyt, että suurin osa suomalaisista pelkää pahaa isoa sutta ;)
että joudunko nyt käymään keskustelua jostain uskonasioista ja raamatunselityksistä, mutta huh huh, ei sitten tarvinnut...onneksi.
Nalle Puh on kuulemma filosofi, sitähän siteerataan laajasti ja on melko harmiton otus. Mutta Punahilkka ja ne muut, aikamoisia raakuuksia niissä vanhoissa saduissa, jos niitä nykykeinoin vaikka elokuviksi tehtäisiin, niin niitähän ei lapset saisi edes katsoa. Ja silti niiden parissa on monta sukupolvea lapsia aikaansa viettänyt ja melko vähin traumoin niistä selvinnyt. Kai sitä lapset sitten tarvitsee niitäkin juttuja ikäänkuin saduiksi verhottuina kasvaakseen tasapainoisiksi ihmisiksi. Oppiikohan niiden kautta kuitenkin jotain maailman "pahoista" puolista, mene ja tiedä.
meinas unohtuu tässä kaiken höpötyksen seassa ;)
että minusta sitä ikävän ja kaihon syvyyttä ja tunnelmaa, jota tässä on käsitelty kuvastaa kaikkein osuvammin toi maijasen paavon biisi ;)
oikea hetki ja paikka niin tippa voi tulla linssiin olkoon nyt syyt, seuraukset, kokemukset, tiedostamattomat tai tiedostetut asiat kyseessä ...
itseasiassa ihan "sairaan" hyvä ;)
http://www.youtube.com/watch?v=GZQDS3FVlvc
No niinpäs onkin. Olenhan minä tuon kuullut aikanaan useastikin, mutta eipäs vaan muistunut mieleen moinen. Piti oikein pariin kertaan kuunnella.
Kaipauksesta ja ikävästähän on hyvinkin paljon lauluja tehty, ja runoja, mutta yleensä niissä kaivataan aina jonkun luo tai lapsuuteen tai johonkin tiettyyn paikkaan, satumaahan tai jonnekin taivaisiin. Näitä tämän laulun tyyppisiä ei oikein löydy.
Tulipa siinä samalla reissulla tuonne tuubiin pariin kertaan kuunneltua taas Claptonin Tears in heaven, kyllä kosketti...
juu se tears in heaven on omistettu hänen omalle pojalleen, sen tunnelman voi aistia siitä biisistä.
sä kysyit tässä aloituksessa "mitä ikävöin", se ei ehkä selvinnyt, mutta olen kuitenkin iloinen, että ylipäätään koet joskus tällaisia tunnelmia.
ne ovat minusta osa elämän tai oikeastaan ihmisen "rikkauksia" ;)
Asia lienee loppuunkäsitelty.
Elämässä on paljon asioita, joita pitää miettiä eikä koskaan löydä vastauksia. Ja hyvä niin.
Joskus on myös oikein surullinen olo,vaikkei tiedä miksi..
kuten myös jonain päivänä voi olla erityisen iloinen ilman erityistä syytä... tai vihainen.
Merkillisiä ovat nämä ihmisten tunnetilat!
syyksi laitetaan hormoonit..:)
kyllä vaan, hormonit onkin oiva syypää lähes kaikkeen mahdolliseen, tai ehkä tuo "syypää" on väärä sana, mutta jonkilainen selitys kuitenkin. Niitä hormoneja kun on vielä niin jumalattoman paljon erilaisia, että aina löytyy joku sopiva vaikuttaja.
Ai niin muuten, meinasikin unohtua:
Jos joku ei vielä tiedä, niin myös miehillä esiintyy melko vilkasta hormonitoimintaa...
se rasittaa suunnattomasti,kun joku sanoo joka ikiseen asiaan syyksi hormoonit..:DD
Mä kyl tiiän,että miehilläki hormoonit heittää..Soffalla makaa yks känkkäränkkä..:DDD
ne on ne testosteronit...ja kortisoli ;)
mutta onneksi nekin silloin tällöin taitavat olla tasapainossa...
on onneks vielä hyviäkin päiviä...:DD
Mut on se kyllä kumma,että kun miehille puhuu miesten vaihdevuosista,niin he kyl kieltävät ne kokonaan..:))
Eihän se todellakaan liene kovin miehekästä tunnustaa, tai oikein todeta ääneen, että on tässä kehon eri toiminnot alkaneet hidastua ja jopa heiketä, jopa tuo hormonitoiminta...
Vaihdevuodethan ovat akkojen juttuja. Olisi paljon hienompaa kutsua prosessia jollain muulla nimellä, sellaisella josta kukaan ei oikein mitään ymmärtäisi ja joka olisi hienompi kuin tuo tylsä vaihdevuodet. Onneksi niitä nimityksiä riittääkin, esim. PADAM, ADAM, andropaussi, miehen klimakterium... ;))
taitais kelvata ihan vaan viihdevuodetkin..Ainaski joillekkin..:DDD
Onhan se viihdevuodetkin hienompi kuin vaihdevuodet, kun ei noille miehille oikein tuo "mummutautikaan" oikein istu, se olisi sitten varmaan vaikka "pappatauti"
kuullosti hyvältä nimeltä..:D Taidankin alkaa sitä käyttämään..;)
ihan vaan rohkeasti käyttämään...
No, onhan tuolla sanalla ainakin jonkinlainen positiivinen pohjasävy, mutta ehkä kannattaa kuitenkin hieman varovainen olla, että ei hormonitoiminta vallan kiihdy hallitsemattomaksi;)
laulunsanat tulivat mieleeni.
Ihmisen elämään kuuluu kaipaus yksi tunnetila muiden joukossa.Kaipuun sisästäisin tasapainoisen ihmisen tunteeksi ennenkaikkea, koska tunne on avoin, ei ristiriitainen. Sellaisia keveitä melankoolisia huokauksia lähtee täältäkin ilmaan.:)
kaipaus ja ikävä, niistä on valtavat määrät runoja ja lauluja ja ne kuuluvat niin tärkeinä osina rakkauteen ja suruuna,
ovat usein määritelty negatiivissävytteisillä adjektiiveilla, mutta kyllä minusta niissä on jotain positiivista ja kaunista myös
Vastaavia tuntemuksia minullakin - nimittäisin tunnetta haikeudeksi. Se on jonkinlaista yleisluonteista kaihoa, kuin koti-ikävää, vaikka on kotona.
Ehkä jokin pieni asia tuo mieleen lapsuuden hetkiä, pullantuoksua, aikaa, jolloin ei tarvinnut huolehtia muusta kuin koulutehtävistä... luopumistakin siinä on mukana.
Taaksepäin ei pääse, menkäämme siis rohkeasti ja uteliaasti eteenpäin!
Tuostapa tulikin mieleeni muistijäljet. Siis tunnemuisti, hajumuisti ym, mitä kaikkia niitä onkaan. Siinäpä voisi olla yksi selitys ainakin osalle niistä selittämättömistä ikävän- tai haikeudentunteisiin. Ihmisellähän on ne muistijäljet kaikesta kokemastaan ja nehän toimivat ihan tiedostamattamme (
iloa yksinkertaisista asioista. Tasapainoa.
Kun osaisikin löytää ne yksinkertaiset asiat, jotka loppuviimein ovat niitä suurimpia ilonaiheita. Onhan se helpompaa silloin, kun on voimissaan, mutta joskus vaan on takki niin tyhjä, että ei jaksa iloita mistään. On hyvin tuttua minulle myös, mutta olen hyvin toiveikas sen suhteen, että jonain päivänä se ilo alkaa taas löytyä.
Muuten olen kyllä pikkuisen sitä mieltä, että ihmiset ovat jotenkin niin kyllästettyjä erilaisilla huippukokemuksilla ja jatkuvilla elämyksillä niin, että kohta ei mikään enää riitä tuottamaan aitoa iloa tai tyytyväisyyttä.
Jos onkin kyse siitä mitä et tee? Et löydä siitä hetkestä nautintoa?
Mun seuraava missioni on opetella ottamaan ilon irti hetkestä, etten aina kaipaisi jotain, jonnekin, jotakuta. Silloin menee se hetki kuitenkin ikään kuin hukkaan :) Aattele nyt, olis vaan kuin Ellun kana, hymyilysi tyytyväisenä :)) kauankohan kestäis ennen kuin joutuu osastolle...
Ei sinne osastolle nykypäivänä niin vain mennä...
Kyllähän ne nuo missiot usein ovat sellaisia utopioita, että niillä ei ole mitään mahdollisuuksia toteutua, mutta tuolla missiolla voisi olla kyllä onnistumisen edellytykset. Sehän on paljon itsestä kiinni, ja omasta asenteesta. Ja mielikuvaharjoituksia se vaatii kovasti. Kai?
Kyllähän siinä jokusen hitaan katseen voisi osakseen saada, jos aina vaan hymyilisi ja hykertelisi tyytyväisyydestä.
No, paluu todellisuuteen:( Kun ei aina voi ihan kaikkeen vaikuttaa itse ja elämä tarjoaa itsekullekin myös sitä nurjaa puolta, niin ihan täydelliseen onnistumiseen en valitettavasti voi uskoa.
Pyöreä huone saa vielä odottaa :)
Kai sitä huonoakin elämässä tarvii, vähän kuin yin ja yang, mutta sen verran vaikea tehtävä tuo on mulle ollut, että jos pyrin täydelliseen onnistumiseen ja saavutan puolet, olen kuitenkin ihan tyytyväinen :)
Hyvä niin, täydellisyys ei yleensä ole edes mitenkään kiinnostavaa.
Esikouluasteella olen vielä itsekin tuon asian suhteen, mutta pohjalta on hyvä ponnistaa...
Ehkä opintojen kannalta parempi olla äimän käkenä kuin ellun kanana ;)
ihan savoksi, mutta näyttää niin hienolta, että en viitsi poistaa
Musiikki vaikuttaa fiiliksiin, myös tuntemattomat asiat, mitä ei muista, mutta alitajunta tuo fiiliksen esiin. Vaikka joku haju tai tuoksu tai pilvinen/aurinkoinen sää.
Ei se ole mitään, sanoo yksi guru. Siitä vaan pitää snap out. Nehän käskee pitämään ranteessa kumilenkkiä, millä näpäyttää negatiiviset fiilikset mielestään.
Tai sitten pitää vaan nousta seisomaan ja vaihtaa kanavaa tai mitä nyt sitten vaan.
Tuossahan olisikin oiva aloitus keskustelulle;
miten paljon löytyisi eri konsteja karkoittaa noita pahoja fiiliksia, ihmiset ovat kekseliäitä olleet aina, kun on pitänyt karkoittaa milloin mitäkin, voisi olla mielenkiintoista tietää mitä kaikkia vippaskonsteja voisi käyttää...
Me ollaan vaan semmosia slaaveja, että jäädään mielellään vanumaan kaihoihimme, vaikkei tiedetä, mitä kaivataankaan. ;)
yhdistettynä suomalaiseen = melkoisen vaarallinen yhdistelmä. Hieman (aika paljon) yleistäen slaavilaisen melankolisuuden, haikeuden, alakulon kun yhdistää perisuomalaiseen jurottavaan, totiseen, sulkeutuneeseen ja hieman syrjäytyvään mielenlaatuun, niin siitä ei hyvää seuraa.
Niin...jos ei ota huomioon niitä muita tekijöitä, joita mahdollisesti on olemassa.
Ehkä useimmat kuitenkin tietävät mitä kaihoavat, mutta eivät voi sitä tunnustaa, ainakaan ääneen.
olento siitä syntyy. Onko sinulla slaavilainen luonteenlaatu?
luonteenlaatu
nimittäin
Mikäpäs siinä, sillä sitä vaan sitten on pärjättävä. Ja saatat pärjätä luonteenlaatusi kanssa oikeinkin hyvin.
Eiköhän niitä vastaavia piirteitä löydy vähän jokaisesta joskus. En olisi ollenkaan varma, että niin hyveellistä ihmistä on olemassakaan, jolla ei ajatukset silloin tällöin lipsuisi sillekin puolelle.
Taitaa olle tuon luonteenlaadun kanssa vähän miten sattuu... Jos noista kahdesta (suomal. tai slaavil.) pitää väkisin kumpijompi valita, niin enemmän kai sellainen suomalainen. Kai. Sitten välillä siihen ilmaantuu hieman slaavilaista vivahdetta, ja välillä taas jotain muuta, vissiin myös satunnaisesti niitä ikävämpiäkin piirteitä, joista tuossa alla on puhetta.
koska harmittaa pari kirjoitusta, jotka olisin voinut jättää omaan yksinkertaiseen päähäni hautumaan pari vuotta sitten.
Ymmärtääkseni olet sitten kuitenkin hautonut niitä juttujasi parisen vuotta. Siitähän on aikaa valovuosia, eiköhän voisi jo unohtaa, vai?
Unohtaminen on vapauttavaa...ja sitä paitsi niitä menneiden muistelijoita tökitään kuulemma tikuilla silmiin ;)
Vielä kun itsekin muistaisi tuon, kun vatvoo mielessään tapahtumia vuosien takaa...
Aloituksessa sanoit, ettet tiedä, mitä kaihoilet. Etkö nyt siis uskalla tunnustaa, mitä se olis?
Kyllä minä tiedänkin, mitä minä juuri nyt kaipailen kaikken eniten. Se on ihan tavallinen sujuva arkipäivä. Tulevaisuuden haaveet ovat aivan jäissä...ovat varmaan vielä pitkään. Valoa kyllä näkyy jo tunnelin päässä, tunneli on ollut melko pitkä. Tunnelin alkupää on melkein kahden vuoden päässä.
Mutta ne hetket, joista aloituksessani puhuin, ovat yhä hieman mystisiä. Sen verran olen ymmärtävinäni, että ne ikävän hetket tulevat jostain alitajunnasta, olkoon sitten muistijälkiä tai jokin toinen ajattelun taso, josta emme ole tietoisia. Taitavat mystisiksi jäädäkin, niitä tulee ja menee...
mulla joskus tulee jostain paikasta tai tuoksusta tai esineestä tai jostain tekemisestä joku ihminen mieleen. joku jota mä en oo nähnyt pitkään aikaan tai joku koka on jo kuollut. sitten mä saatan ikävöidä sitä ihmistä tai ainakin ajattelen jotenkin kaihoten.
Tuohan on aivan totta. Jostain ihan pienestä jutusta voi muistua mieleen merkillisiä asioita esim. jostain edesmenneestä ihmisestä. Ja joskus saattaa olla, että edes itse ei ymmärrä mikä juuri hänet toi mieleen.
Muutaman kerran on ainakin itselleni käynyt niin, että jokin esine tms on välähdyksenomaisesti tuonut mieleen jonkin sellaisen muistikuvan, jota en edes tiennyt "muistavani", ne on aika jänniä hetkiä.
hmmm...
Ehdotuksia???