Ajattelen nyt lähinnä ikäryhmää 20 vuodesta tuonne 35 vuoteen. Jos olette olleet jo nuoresta lihavia ja edelleen lihavia (sanotaan että bmi yli 30), oletko kärsinyt pahasti lihavuudesta? En todellakaan tarkoita pikku harmitusta vaan tuntuuko että sinua on syrjitty kaveripiireissä, työmahdollisuuksissa jne? Häpeätkö lihavuuttasi? Oletko jäänyt ilman kumppania lihavuuden takia?
Onko ketään joka ei missään vaiheessa olisi kärsinyt lihavuudestaan nuorena?
Onko ketään joka ei missään vaiheessa olisi kärsinyt lihavuudestaan nuorena?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Vaikka nuorempana söin minkä ehdin - no, tosin myös liikuin minkä ehdin.. - niin en lihonut. Nyt yli 40-kymppisenä olen edelleen hyvin hoikka. Syön mitä haluan, mutta annosmäärät ovat hyvin kohtuulliset enkä yksinkertaisesti pidä kovin rasvaisesta tai maustetusta ruuasta. Edelleen harrastan liikuntaa (kunnon hikiliikuntaa) enkä meinaa sitä lopettaakaan, lajeja vaan vaihtelen tarpeen ja mielihalun mukaan.
Mun äiti on n. 10 kiloo ylipainoinen (ollut ylipainoinen enemmän tai vähemmän koko ikänsä), isä oli hoikka/normaalipainoinen, joten enpä usko että geeneilläkään mun kohdalla on paljon merkitystä. Jos itseänsä haluaa ehdoin tahdoin liikalihottaa, se on psyykkinen ongelma josta tulee lopulta fyysinenkin vaiva. Jos ruoasta tekee itselleen lohduttajan, olisi silloin syytä mennä psykologin juttusille.
jos hoikkana ihmisenä olisit kärsinyt lihavuudestasi. Et tainnut oikein ymmärtää kysymystä? Ja neuvojakin liikalihaville tulee kuin apteekin hyllyltä:)
ei ole vaikeaa havaita hoikkuuden ongelmaa.
kysymys oli lihaville.
Tässä suora lainaus ketjun aloittajan tekstistä: "Onko ketään joka ei missään vaiheessa olisi kärsinyt lihavuudestaan nuorena?". Sulla taitaa olla liikakilojen lisäksi myös pahanlaatuinen lukihäiriö.
olla?? Siis kärsinyt lihavuudesta tai lihavuudestaan on kaksi eri asiaa. Sulla taitaa laihuuden lisäksi olla ymmärtämisvaikeuksia.
Olin lihava nuori, ylipainoinen ikävuosista 10-n.22. Painoa alkoi kertyä kun muutimme, olin 4. luokalla koulussa ja minusta elämältä meni pohja pois. En oikeastaan ystävystynyt ihmisten kanssa, joten söin kotona lohduksi.
Minulle ylipainoni (en koskaan ollut mikään "mammutti", mutta pullukka kyllä) oli korvaamaton vahinko. Sain kestää ajoittaista kiusausta sen vuoksi ja itsetuntoni oli ihan nollilla.
Painavimmillani olin tuossa 17-20-vuotiaana. Tärkeitä vuosia nuorelle, aikuistuvalle tytölle. En osaa sanoin ilmaista kuinka ulkopuolinen ja huono oli oloni. Ei siinä oikein saanut vastakkaiselta sukupuoleltakaan mitään huomiota.
Aikuisiällä vasta "ryhdistäydyin", laihdutin ja aloin elää kuten ennen 10. ikävuottani. Eli itsevarmuuden kasvaessa, painon pudotessa, lisäsin liikuntaa kunnes taas liikuin kuten lapsenakin, luonnollisesti ja nauttien. Katkeruus esim. omia vanhempia kohtaan on silti kovaa. Äitini taisi haluta pitää minut aina kotona luonaan, lihottamalla kuin teurassikaa.. Tietäen hyvin, ettei sellaista tyttöä kukaan poika ainakaan ala haluta.. seura siis taattua.
Joku voisi sanoa että oma on syysi. No, jotenkin en vain jaksa pitää edelleenkään 10-18-vuotiaita vastuussa omasta ruokailustaan: perheessähän AIKUISILLA on rahat, aikuisilla on valta ostosten suhteen. Minulle äitimuori tuputti suklaata ja herkkuja, vieläkin ihmettelen hänen motiivejaan. Nykyisin emme oikeastaan tule ollenkaan toimeen - pidän yhteyttä velvollisuudesta.
Olin 23 vuotta enimmäkseen normaalipainoinen (paria alipainoista jaksoa lukuunottamatta). Sitten lihoin yli 20 kg alle vuodessa. Minulla ei siis ole kokemusta ylipainoisesta lapsuudesta/nuoruudesta.
Suurin ongelma painonnousussa oli se, että psyykkinen sairauteni pahentui. Olin vuoden sairaslomalla opinnoista vakavan masennuksen vuoksi. Masennuksen päälle muut arkiset asiat tuntuivat inhottavilta: sopivia vaatteita ei löytynyt, jatkuva väsymys, polvinivelten kipeytyminen, netistä/lehdistä löytyvät uutiset ylipainon vaaroista ja läskirasistiset kirjoitukset...
Positiivisia asioita ovat sen sijaan se että aiemmin poikaystäväni, nykyisin aviomieheni on ulkonäön suhteen hyvin suvaitseva, ja hän pitää minua aina seksikkäänä. Ystävät ja sukulaiset ovat myös olleet tukena, ja olen kuullut olevani "viehättävä persoona", "älykkäin tapaamani nainen" ym.
Tällä hetkellä syön uutta psyykenlääkettä ja laihdutan. Kieltäydyn käymästä vaa´alla, ja uskon että tulosten näkymiseen menee vielä kuukausia (tosin olen jo kahdelta taholta kuullut hoikistuneeni). Aloin laihtua lisätessäni liikunnan määrää 2-3 kerrasta viikossa 4-5 kertaan. Tavoitteeni on olla kolmekymppisenä hyvässä kunnossa.
Joinakin päivinä häpesin itseäni ja halusin kuolla. Jos tulevina vuosina sittenkin päätän tappaa itseni, siihen saa olla jokin helkkarin paljon parempi syy kuin ylipaino.
Olen kärsinyt.
On syrjitty.
En ole hakenut töitä, mutta työharjoittelussa on kettuiltu.
Olen hävennyt lihavuuttani.
Jäin ilman kumppania, mutta en sanoisi kiloja ainoaksi syyksi.
Nykyään laihdutan.
Saanko vastata vaikka olen 19? Vastaan nyt kuitenkin...
Eli kyllä kärsein, vaikka BMI oli ylimmillään 35 vain muutaman kuukauden, tällä hetkellä se on 29. Olen siis laihduttanut jo lähemmäs 20 kiloa. Kuitenkin mielessä on niin kirkkaana se aika jolloin olin niin lihava etten saanut istuttua polvieni päällä tai että kaupasta ei löytynyt sopivia vaatteita.
Iltaisin itkin sitä että näytän rumalta. Ihmiset ei halunnut tutustua muhun, hoikkaan kaveriin kylläkin. En olisi itsekkään kyllä halunnut tuntea moista löllykkää. Ja puhun nyt vain omasta puolestani eikä mulla ole lihavia vastaan mitään, oonhan itsekin vielä ylipainoinen.
Sekavaa, sekavaa...
En edes ollut kovin lihava mutta ylipainoinen. Itsetuntoni oli matalalla enkä osannut luottaa muihin ihmisiin. Kadehdin muita kun he ostivat muodikkaita vaatteita enkä itse mahtunut samanlaisiin. Ja koululiikunta oli painajaista kun olin pulleampi ja kömpelö.
Ja yksin elelen, yksin jäin. Ylikiloja edelleen mutta en siltikään ole kovin lihava, bmi on alle 30. Eniten ylipaino vaikutti todellakin itsetuntooni. Vaikka toisaalta, mistä sen tietää olisiko sitä itsetuntoa ollut yhtään enempää vaikka olisi ollut ihan hoikka.
Hei, älä masennu, vielä on elämää jäljellä ja voit aivan hyvin löytää jonkun kumppanin vierellesi. Olet varmasti hyvä juuri sellaisena kuin olet :)