Mitä ihmettä pitäisi tehdä, kun on nuori, 18-vuotias, mutta mitään ei odota tulevaisuudelta. Mitä pitäisi tehdä? Olen niin luuseri, huono kaikessa, ruma, yksinäinen. En tiedä mitä toivoa, minulla ei ole haaveita, ei mitään suunnitelmaa. Odotan vaan että elämä loppuisi.
Minua masentaa koulussa ne iloset naamat, kun heille elämä on niin ihana, helppo ja mukava pikku yllätyksineen. Minä olen koko ikäni saanut niskaani muiden p*skaa ja huonoa oloa. Minua on kiusattu, syrjitty, omat vanhemmatkin kohdelleet kylmästi siksi että isosiskoni kuoli ennen syntymääni.
En ole epätoivoinen, olen toivoton. En voi kuvitella olevani koskaan onnellinen, olen niin syvälle pudonnut. Joka kerta kun yritän nousta, potkaisee joku tai jokin minut takaisin maahan. Ja mikä koomisinta, en ole vieläkään saanut apua. Kohta neljä vuotta takana tätä, mutta kukaan lähimmäinen ei ymmärrä auttaa. En itse ole pystynyt hankkiutumaan apuun, ja olen usein uskotellut että kyllä tämä vielä tästä mutta p*skat se mitään mene ohi. Masennustesteistä saan pelottavia pistemääriä, esim. Beckin masennustestistä yli 40.
Ja kaiken tämä keskellä, kaiken tämän jo turtuudeksi muuttuneen pahoinvoinnin keskellä, tunnen kipua siitä että elämäni valuu koko ajan hukkaan. Lisäksi tämä pitkä aika onnettomana, masentuneena on jo alkanut muuttaa luonnettani, tehnyt minusta niin viallisen etten usko ikinä tulevani ennalleni. Olen menettänyt niin paljon... muuttunut niin paljon.
Ainoa asia joka pitää minut hengissä on se, että vanhempani jo yhden lapsen menettivät ja en halua tehdä itsemurhaa siksi, mutta toisaalta tuo asia on minunkin masennustani edesauttanut. Tunnen olevani näet korvike toiselle menetetylle lapselle, mutta tuntuu kuitenkin ettei kukaan ole minuun tyytyväinen. Mutta kuolemaa minä toivon, niin hartaasti välillä että huhhuh.
Onpa sekava olo taas, tämä viestikin on pitkä ja sekava ja yksi pyörremyrsky, anteeksi. Koulustressikään ei tilannettani auta, olen abiturientti ja syksyn yo-kirjoitukset takana, jotka menivät ihan metsään kun en jaksanut paljoa lukea. Kun en ole kiinnostunut nykyisin enää mistään. Haluisin vaan paeta kaikkea mitä pitäisi tehdä ja jaksaa.
Anteeksi kun joudutte tällaista idiootin vuodatusta lukemaan....
Minua masentaa koulussa ne iloset naamat, kun heille elämä on niin ihana, helppo ja mukava pikku yllätyksineen. Minä olen koko ikäni saanut niskaani muiden p*skaa ja huonoa oloa. Minua on kiusattu, syrjitty, omat vanhemmatkin kohdelleet kylmästi siksi että isosiskoni kuoli ennen syntymääni.
En ole epätoivoinen, olen toivoton. En voi kuvitella olevani koskaan onnellinen, olen niin syvälle pudonnut. Joka kerta kun yritän nousta, potkaisee joku tai jokin minut takaisin maahan. Ja mikä koomisinta, en ole vieläkään saanut apua. Kohta neljä vuotta takana tätä, mutta kukaan lähimmäinen ei ymmärrä auttaa. En itse ole pystynyt hankkiutumaan apuun, ja olen usein uskotellut että kyllä tämä vielä tästä mutta p*skat se mitään mene ohi. Masennustesteistä saan pelottavia pistemääriä, esim. Beckin masennustestistä yli 40.
Ja kaiken tämä keskellä, kaiken tämän jo turtuudeksi muuttuneen pahoinvoinnin keskellä, tunnen kipua siitä että elämäni valuu koko ajan hukkaan. Lisäksi tämä pitkä aika onnettomana, masentuneena on jo alkanut muuttaa luonnettani, tehnyt minusta niin viallisen etten usko ikinä tulevani ennalleni. Olen menettänyt niin paljon... muuttunut niin paljon.
Ainoa asia joka pitää minut hengissä on se, että vanhempani jo yhden lapsen menettivät ja en halua tehdä itsemurhaa siksi, mutta toisaalta tuo asia on minunkin masennustani edesauttanut. Tunnen olevani näet korvike toiselle menetetylle lapselle, mutta tuntuu kuitenkin ettei kukaan ole minuun tyytyväinen. Mutta kuolemaa minä toivon, niin hartaasti välillä että huhhuh.
Onpa sekava olo taas, tämä viestikin on pitkä ja sekava ja yksi pyörremyrsky, anteeksi. Koulustressikään ei tilannettani auta, olen abiturientti ja syksyn yo-kirjoitukset takana, jotka menivät ihan metsään kun en jaksanut paljoa lukea. Kun en ole kiinnostunut nykyisin enää mistään. Haluisin vaan paeta kaikkea mitä pitäisi tehdä ja jaksaa.
Anteeksi kun joudutte tällaista idiootin vuodatusta lukemaan....
Vastaukset 12
Vanhimmat
No huh? Onhan elämässä nyt jotain? Itse olen sairastanut masennuksen. Ahdistusta on vielä jonkin verran mutta olen taistellut sitä vastaan.Minulla on myös pitkäaikasta väsymystä ollut.
Minulla on myös ollut mielialan vaihteluita paljon ja kun sain oikeat lääkkeet siihen johan tepsi. Otan elämän nykyään rennosti enkä ota paineita. Ja uskon elämästä olen saanut paljon apua. Kai sinullakin on ystäviä, sukulaisia, tai kuulut perheeseen? Kaikillahan jotain postiivista on? Ja sinähän jaksat jopa kirjoittaa tänne tuon viestinkin. Sehän osoittaa että jaksaa edes jotain eikö? Ja olet käynyt lukion melkein loppuun? Ethän ole yhtään hullummassa asemassa? Jos olet masentunut masennuksesta voi parantua. Aika paljon se on myös itsestä kiinni. Itse olin pois koulusta kuukausia kunnes palasin energisenä takaisin. Toivotan hyvää jatkoa!
vaikken oikein ymmärrä viestisi pointtia. Yrität varmaan sanoa että minulla on syitä olla edes jostain tyytyväinen? Kyllähän minä ymmärrän... Aloitusviestini taisi olla niin sekava ettei siitä ota tolkkua, niinpä yritän nyt selitää jotain paremmin.
Ehkä elämässäni on jotain, mutta tuntuu ettei se jotain riitä kun sitä pahaa oloa on niin paljon. Minulla on synkkä menneisyys, enkä jaksaisi puida sitä kokonaan läpi, mutta voin yrittää kertoa mahdollisimman valaisevan tiivistelmän:
Olen syntynyt perheeseen joka menetti kaksi vuotta ennen syntymääni tyttövauvan, isosiskoni. Äitini halusi kuitenkin toisen lapsen, ja niin julmalta kuin se kuulostaakin, lähinnä korvaamaan edellinen. Tuomaan elämää kuolleen tilalle. Olen kysynyt olisivatko vanhempani harkinneet neljättä lasta jos siskoni ei olisi kuollut - heillä ei kuulemma ollut sellaista suunnitelmissa.
Toisin sanoen en eläisi jos siskoni eläisi. Usein tuntuu että parempi olisikin niin, kun nykymaailma on niin ahdistava, mietitään vaikka eilisiäkin tapahtumia. Isäni kohteli minua välinpitämättömästi kun olin pieni, ja uskon sen pohjautuvan siihen että hän ei ollut selvinnyt menetyksestä. Minulla on kaksi muutakin siskoa, mutta heihin minulla on niin suuri ikäero, että olin koko leikki-ikäni todella yksinäinen ja muistan kärsineeni siitä. Isä ei ikinä leikkinyt kanssani kun pyysin, ja äiti oli kaiket päivät töissä. Asun korvessa joten naapurissakaan ei ollut leikkikavereita.
Kun menin kerhon jälkeen kouluun, minua alettiin äkkiä kiusata. "Paras kaverini" (ja myös ainoa kaverini) oli kaksinaamainen törkimys, joka puukotti minua selkään ja levitti minusta perättömiä juoruja. Niinpä olin syrjitty ja haukuttu, väärinymmärretty lapsiparka. Yläasteen alku oli onneksi valoisampi, mutta sitten minua alettiin taas kiusata, tällä kertaa vielä pahemmin, ja äitini sairastui. Ja löytyy muitakin henkilökohtaisia syitä joista en halua tässä puhua.
Kasiluokalta lähti ahdistus, joka kasvoi masennukseksi. Pitkään ajattelin sen menevän ohi, muttei mene. Nyt olen ahdistunut tulevaisuuden paineista, koulusta, ihmissuhteiden puutteesta, erilaisuudestani... Vanhempani eivät ole kovin ymmärtäväisiä, joten olen koko pienen ikäni tuntenut ettei kukaan ymmärrä minua. Ystäviä minulla on onneksi, kylläkin vain muutama, ja ainoastaan yksi heistä on vasta nyt alkanut ymmärtää vähättelemättä ajatusmaailmaani.
Onhan se toki saavutus sinänsä että olen lukiota jaksanut, mutta sekin on lisännyt pahoinvointiani, ainakin niin uskon. Ja en ole kovin kehuttavasti siellä menestynyt. Välivuotta olen harkinnut, mutta toisaalta haluan vaan pois täältä näiden kapeakatseisten ihmisten parista.
Tänne jaksan kirjoittaa, kirjoittaminen on minulle tapa yrittää pitää itseni selväjärkisenä, purkaa pahaa oloa. En tiedä ajatko viestissäsi takaa sitä, että minulla voisi mennä huonomminkin, vai sitä että minun pitäisi olla niin heikko etten olisi ikinä jaksanut kirjoittaa tänne, niin sitten olisin masentunut. Ei se mitään jos mietit että olen vaan joku huomionkipeä tapaus, olen jo tottunut tuollaisiin kommentteihin. Todennäköisesti tarkoitit kuitenkin viestilläsi hyvää... Joten kiitos. (anteeksi että vastasin näin pitkästi)
kuules..kirjoitahan minulle.
Oon oikeesti ihan mukava..vaikka joskus en ihan
siltä vaikuttaisikaan..ei tarvii pelätä yhtään..
[email protected]
minä voin sinulle kirjoittaa, enkä mitenkään säikähtänyt aiempaa viestiäsi vaikken ollut vastannut siihen. Eilen keskustelupalsta oli niin kaatuileva ja hidas etten pystynyt vastaamaan.
Mutta jos jotain kirjoitan niin en tiedä että mistä... Ihailtavaa kyllä jos haluat tuntemattomien ongelmia vapaaehtoisesti kuunnella. :) Mutta toisaalta ymmärrän, koska itsekin usein liikun keskustelupalstoilla ja yritän sanoa jotain kannustavaa muille. Joskus ulkopuolinen voi huomata asioita toisen kirjoituksesta, joita kirjoittaja ei itse tajuaisi.
Kun aikaisemmassa viestissäsi kirjoitit että minun pitäisi mennä lääkäriin, olen samaa mieltä. Mutta kuten kirjoitin jollekin muulle, olen kauan odottanut, että ehkä tämä meneekin ohi. Muttei se mene. Silti avun hakeminen on niin vaikeaa. Pelkään lisäksi että joku saisi tietää lääkärikäynneistäni, koska tämä on kamala juorupaikkakunta... kaikki juoruamisen arvoinen levitetään heti kaikille joille vaan puhetta piisaa.
että ne jutut sieltä lääkäriltä mihinkään leviää,
hoitohenkilöillä on kaikilla salassapitovelvollisuus.
Mutta ihan oikeesti,kirjoita mulle..haluisin jutella sun kanssasi.
Tee itsellesi s-postiosoite nimimerkilläsi,älä laita omaa nimeäsi mihinkään vaikka sitä kysyttäisiinkin.
Mä ootan sun viestiäsi.
tälläiset on aina todella ikävää luettavaa. itse koen asiat myös osittain samalla tavalla. aina kun luulee saavansa tai saavuttavansa jotain niin tulee jotain mikä potkasee syvälle maan rakoon takaisin. :( joka ikinen kerta sieltä nouseminen on aina vain vaikeampaa. mä toivoin ennen kuolemaan todella mut nykyään en halua enää sitä. ei mulla oikeestaan ole mitään elämässä mut kuitenkin jostain saan toivoa paremmasta huomisesta vaikka sisimmässäni tiedän ettei sellaista saavu. ei pidä luovuttaa. mä haluisin auttaa sua jos vaan voisin. haluan sanoa että sinä et ole luuseri, et ruma, etkä varmasti huono kaikessa. asiat tuntuu siltä mut ei ne todellisuudessa ole niin. jotain on viellä jossain, usko pois. yritä nyt jaksaa.
että jaksoit vastata minulle. Oloni parani ainakin hieman kun luin viestisi. Ikävä kuulla että sinuakin on kohtalo heitellyt miten lystää. Kirjoitin tuossa toiselle vastanneelle menneisyydestäni, että jos kiinostaa niin voit vilkaista, en millään jaksa uudelleen kirjoitaa...
Se on tosiaan kumma juttu, että tuntuu välillä kuin kuuluisi maailman epäonnisimpiin ihmisiin. Monta kertaa kun olen hieman uskaltanut elätellä toiveita johonkin asiaan ja sitä alkaa viimein uskoa että minullekin voisi joskus tapahtua jotain hyvää, jotain mitä toivon ja tavoittelen... niin ei. Taas potkaistaan takaisin sinne maan rakoon, kuten kuvailit. Ja olet aivan oikeassa sanoessasi, että joka kerta nouseminen on vaikeampaa. Ei enää uskalla toivoa ja unelmoida kun pettymykset tuntuvat kerta kerralta pahemmilta.
Minuakin alkaa kuule surettaa kun luen vastaustasi. :( Tuntuu niin kauhealta että sinullakin on tuollainen olo, ja niin monella muulla tässä maailmassa. Eilisen tapahtumat toimivat taas muistutuksena siitä, miten epätoivoisia jotkut ihmiset ovat. Inhoan sitä, kuinka mediassa taas kauhistellaan: "MITÄ IHMETTÄ?! Onko nuorilla joku hätä, häh, mitä ihmettä?". Sitten taas jaksetaan paasata kuukausi pari että nyt on parannettava asioita, mutta mitään ei tapahdu. Meidän koulussa tämä, kuten myös Jokelan koulusurma sivuutettiin aamunavauksen jälkeen. Se siitä avusta ja kuuntelevista aikuisista.
Minäkin haluaisin auttaa sinua... Pitäisiköhän meidän auttaa toisamme jos jotenkin voimme? Minuun sattuu aina kovasti muidenkin paha olo. Yksi ystäväni on niin masentunut että pelkään hänen tappavan itsensä. Toisaalta tuemme toisiamme, mutta toisaalta masennamme. Jos hän tappaisi itsensä, minulla napsahtaisi päässä. Varmaan päätyisin suoraan mielisairaalaan.
Minulla on surkea itseluottamus ja -tunto. Minua kohdeltu niin hämmentävän väärin monessa suhteessa. Varmasti moni joutuu väärinkohtelun kohteeksi, mutta olen niin yliherkkä, että otan kaiken kamalan vakavasti ja välillä suorastaan pelkään muita ihmisiä. Olen aina ollut keskiverto kaikessa. En siis ehkä ole luuseri, mutta kuulun juuri siihen ryhmään joka jää aina huomiotta. Ei kehuta ja jaeta stipendejä, koska olisi niin hyvä, muttei myöskään kannusteta parantamaan kuten huonoimpia. Kuulun siihen jonka ponnistelua pidetään jotenkin... itsestään selvänä. Ja epäonnistun usein tavoitteissani, joten siksi tunnen olevani epäonnistuja. Mitä rumuuteen tulee... olen kuullut monta kertaa heitettävän läppää ulkonäöstäni. Joten tunnen olevani ruma kun muutkin siitä leikkiä laskevat.
Jännä juttu... minun on jotenkin hirveän helppo kirjoittaa sinulle. Tuntuu että olet todella hyvä ihminen. Ettet tuomitse ketään. Olisipa sinunkaltaisiasi enemmän. Jos haluat, olisi mukava vaihtaa ajatuksia myös jatkossa, vaikka sähköpostissa.
kyllä se vaan aina sydäntä lämmittää kun joku sanoo saanensa jotain hyvää viestistäni. :) mua on myös oikeestaan koko kouluaikani kiusattu ja mä tiedän kuinka ikävää se on, siksi yritän olla tuomitsematta ketään. meitä on kaikenlaisia ja jokainen saa olla minulle se mikä on. en pidä jos pitää esittää jotain. en halua tuomita ihmisiä siitä millaisia. mulla ei ole itsellänikään varaa haukkua ketään. mä olen itse ruma enkä sille nyt mitään voi. kun en kelpaa tälläisenä niin parempi kai pysyä piilossa. olisin enemmän kuin iloinen jos haluat pitää jonkinnäköistä yhteyttä. mun mailiosoite on [email protected] kirjoita ihmeessä jos tuntuu siltä. jaksamisia.
hienoa vaihtaa ajatuksia, koska tunnen monesta asioista niin samalla tavalla, ainakin sen perusteella mitä olet nyt minulle kirjoittanut. Minustakin kaikkien pitäisi saada olla sellaisia kuin ovat (tietenkään ei sillä tavalla että tekee pahaa toisille), mutta maailma on niin kovin pinnallinen ja ihmisiä yritetään lokeroida erilaisten piirteiden mukaan. Minä olen aina ollut vähän sellainen, ettei minua voi luokitella kuuluvan mihinkään tiettyyn ryhmään ajatusteni ja mielenkiinnon kohteiteni perusteella.
Koulukiusaus... Että minä tunnen katkeruutta siitä, vaikka en enää sure asiaa. Mutta siinä tuntuu aina olevan kyse siitä, että kun joku luokassa kärsii, hän kostaa sen sille joka on ryhmän heikoin ja jota vastaan helppo saada koko porukka. Jollain tapaa kiusatuksi tuleminen piinaa vieläkin. Ainakin on vaikeaa luottaa kehenkään. Ja epäaidot ihmiset - ne vasta ärsyttävät. Itse yritän olla mahdollisimman oma itseni, vaikka joskus yritin kovasti miellyttää muita, olla jotain paljon miellyttävämpää ja mukavampaa kuin oikeasti olen ja mitä jotkut olisivat ansainneet.
Minulla tulee sellainen olo että voisin kirjoittaa mistä vaan kun alan kirjoittaa sinulle... mutta sehän on kai ihan hyvä vaan. :D Netissäkin voi löytää yllättävän samalla aaltopituudella olevia ihmisiä, olen näet ainakin erään löytänyt ja hänen kanssa pidän yhteyttä ja olen jopa tavannut. Olisi mukavaa alkaa kirjoitella sähköpostia! En tiedä ehdinkö kirjoittaa kovin pian mitään, mutta jos sinulla tulee jotain mieleesi kirjoittaa, niin voit kirjoittaa osoitteeseen [email protected] :)
mennä vaikka terveydenhoitajalle juttelemaan,
tai lääkäriin (mieluiten yksityiselle)
Toivottomuus,se ettei ole toivoa on parempi kuin olla epätoivoinen.
Tuo kuullostaa oudolta että vanhempasi
kohtelisivat sinua kylmästi siksi että siskosi
kuoli nuorena,ehkä olet vaan ymmärtänyt niitten
surun väärin.
Mitä sinun sitten pitäisi tehdä ja jaksaa?
eikai pakko ole jossei jaksa..
Itse olen 19 vuotias enkä ole vanhempieni ainoa lapsi. Muuten kirjoituksesi vaikuttaa niin tutulta.
Tuntuu että en ole edes ihminen. Kaikki muut vaikuttavat niin erilaisilta, ja ajatukseni kulkee ihan eri latuja kuin muilla. Olen kai joku degeneroitunut versio homo sapiensista tai jotain... Joka tapauksessa elämäni on niin sekaisin ettei tässä mitkään terapiat auta! En ole kiinnostunut enää mistään. Teen asioita vain pakosta, enkä aina silloinkaan. Opiskella pitäis.. Ei tule mitään.
Itsekkin saan masennusteistä maksimilukemia. Psykiatrille en voi mennä. Tuhat suomalaista tekee itsarin vuosittain.
tosiaan että meillä on samantyyppinen tilanne. On minulla muuten kaksi isosiskoa, mutta minulla on suuri ikäero heihin, joten nytkin olen asunut vain vanhempieni kanssa n. neljä vuotta.
Todellakin on sellainen olo että on jotenkin viallinen yksilö. Valmistusviallinen... Ettei ole annettu sellaisia ominaisuuksia joita elämässä tarvitsee. Ei ole rohkeutta, ulospäinsuuntautuneisuutta, tervettä välinpitämättömyyttä jne.
Ja tuo pakko-homma. Se on niin tuttua! Tuntuu että nekin asiat joita joskus piti kivoina, ovat velvollisuutta. Kaikki yhtä pakkoa. Ja karseinta toisaan tässä on tää kun pitäisi opiskella, vaikka on sellainen olo että haluisi jotain muuta. Mutta mitä? Kun ei sitäkään tiedä. Minäkin menin lukioon vain siksi etten tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt.
Saanko kysyä että miksi et voi mennä psykiatrille? Jos pystyisit niin sinun kannattaisi. Tai siis psykiatrithan määräävät lääkkeet, psykologit ovat eri juttu, mutta kuitenkin ymmärrän mitä tarkoitit. Minä puolestaan haluaisin psykologille, mutta olen kuullut pelotteluja kalliista maksuista, ja avun hakeminen on niin pirun vaikeaa... Lisäksi en usko että kukaan osaa todella auttaa minua.