Tajutkaa vanhemmat!

Kyllä mä tajuan, mutta miten saisi sun omat vanhemmat tajuamaan? Tiedän miltä susta tuntuu, kun olin itse sun ikäisenä yhtä ahdistunut ja masentunut ja tuntui että ei kukaan auta:( Elämä ei oikeasti ole kamalaa, se että susta tuntuu tuolta on. Tarvitset apua jostain, eikö sun vanhemmat oikeasti ymmärrä että sulla on noin paha olla? Haluatko kertoa miksi susta tuntuu noin kauheelta vai tiedätkö itsekään? Kyllä susta varmasti välitetään, sun täytyy vaan pystyä kertomaan jollekin.

muiden ihmisten auttamiseen.
Omaan napaan tuijottaminen ei ole hyväksi kenellekään.

Olen 14-vuotiaan nuoren pojan äiti ja minä todella tajuan poikaani, jolla on depressiota, kokenut kovia ja häneen sattuu henkisesti. Kun taas hänellä on kaveri jolla on suurinpiirtein sama tilanne, mutta hänen vanhempansa eivät tajua poikaansa.

Minullakin tosin kesti tajuta poikaani sattuvan.
Mutta nyt olemme hankkineet apua, ja poika otti mielellään avun vastaan, koska hänestä tuntuu, ettei jaksa kohta enää.

Sulla ongelmia? Sun vanhemmillashan ne asenneongelmat ovat. Ite menisin jonkin toisen perheen isälle ja äitille kertomaan jutuista jos mua ei kuunnella. Vaik ois pieniki ongelma, kandee puhua.

Ootkohan sä emo? Silloin sua ei ymmärtäis muut kuin muut emot.

Olen se idiootti-mutsi (en sun), mutta se on vanhempien tehtävä. Olla se hävettävä idiootti, jonka luona pitää bunkata. Kun vaihtoehto olisi vieläkin veemäisempi iskä-kämppä-versio.
Usko pois, sunkin vanhemmat on ollut nuoria. Samoin fiiliksin tässä itse kukin on aikoinaan lähtenyt läpyttelemään.
Itse kirjoitin runoja yms. ja piirsin silloin, kun olisi pitänyt muka siivota autotallia. Karkasin kotoa ja palasin kattoikkunan kautta pöllimään systereiden säästöt, kun muu perhe oli mökillä.
Ja angsti oli paha.
Siksi mun pennut ei ole karannut kotoa kuin kerran, kumpikin. Kysyin vaan eteisessä, jotta mihin meinaat nyt mennä ja tarvitsetko lisää matkalaukkuja tai eväitä. Molemmat jäivät rappukäytävään mietiskelemään asioita. Takaisin tulivat melkoisen nopeasti.

Asenne on oltava oikein. Sua sattuu ja luulet, että kukaan ei tajua. Minä tajuan. Olen vieras äiti, mutta yhtä runollinen olin minäkin kauan kauan sitten. Itse asiassa vieläkin. Kun rypistetään.

Nuorena en saa olla minä itse,
aikuisten maailma ympärillä.
Onko niille vain täkeää se,
käynkö kouluni kympillä?
Minulla on tunteet syvät,
en aina ymmärrä itsekään.
Iskä, äiti, ostaa vaattet hyvät,
että ei tarvitse hävetä perhettään.
Ottaisin mielummin aikaa,
rakkautta ei voi vaihtaa.
Miksi kukaan ei kuuntele,
olisi minulla sanottava se:
Tavalla tai toisella,
teen itseni ihmiseksi.
Minuna ja itsenäni
saan jotain aikaiseksi.
Luottamuksen puute sattuu,
ihan kuin en osaisi.
Kohta kaikki muuttuu,
kun vaan uskaltaisi.

"70-luvun nuori"



Takaisin

Vaikka se kuulostaakin fraasilta, totuus on se, että tulevaisuudessa on mahdollisuus. Mä kipuilin oikein urakalla, ja löysin itseni vatsahuuhtelusta. Olin katkera ja vihaa täynnä.
Ja äitini laitteli mulle sellaisia mylly-kirjeitä pöydälle, että jokainen tekee omasta elämästään itsensä oloisen ja näköisen. Vaikka kuinka kusinen lapsuus olisikin ollut.
Siksi tajuan. Ei tuskaan ja pahaan oloon auta toisten sanomiset. Syli olisi hyvä juttu, ja rakkaus. Mutta älä hae sitä väärästä osoitteesta. Eikö sun vanhemmat todellakaan kuule eikä näe?? Kokeile uudestaan.
Ellei niillä ole itsellään niin ylitsepääsemättömiä monttuja elämässä, että niitten kaikki energia menee päivästä päivään selviämiseen?
Kaikilla on tarina kerrottavana. Kerro sinä 40 vuoden päästä lapsenlapsillesi selviytymistarina. Totuuspohjainen sellainen.
Siis tsemppiä.