Syöpään sairastuneen läheiset

läheisille ei ole omia tukiryhmiä ainakaan tiedossani,ei pahemmin sairastuneillekkaan.Voisi olla paikallaan aloittaa viimeinkin.Sen jotenkin ymmärtää mikäli vanhempi ihminen sairastuu,mutta kun jo lapset ja nuoret pienten lasten vanjemmat sairasruvatsiitä on aika mahdotonta selviytyä mikkäämlailla.Mitenkään väheksymättä suruasi,yritä olla läsnä aitona omana itsenäsi,kerää luonnonkukkia ja ilahduta läheistäsi.Kuuntele tarkkaan mitä hänellä on asiaa.Voimia sinulle.

oma selviytyminen oli sitä että en missään vaiheessa uskonut,antanut periksi että isäni on vakavasti sairas ja täysin parantavaa hoitoa ei ollut.en tiedä olinko/olenko niin lapsellinen että kertakaikkiaan en menettänyt toivoani ja uskoin täysin että isäni paranee.mutta nyt kun isää ei enää ole,pystyn ajattelemaan tämän olevan parempi ratkaisu.en olisi voinut isältä vaatia pysmään hengissä ja taistelemaan kuin näin kuinka loppu ja uupunut hän oli.isäni sairasti 2 ja puoli vuotta ja tämä aika oli todella raskas.ne ihmiset jotka "saavat" lähteä niinsanotusti suorilta jaloilta on kaikista paras vaihtoehto.omaisille se on tietysti täysi shokki mutta ei tämä vaihtoehto ole myöskään kadehdittava elät pelossa,toivossa,epätietoisuudessa täydessä vuoristoradassa yli 2 vuotta,toden totta ottaa koville.tietenkään en tälläistä lopputulosta olisi missään nimessä halunnut,mutta aina ei mene niin kuin haluaa.mutta NIIN KAUAN KUIN ON ELÄMÄÄ ON TOIVOA!!!

Ensinnäkin, vietä aikaa mummisi kanssa. Tein itse sen virheen että en käynyt useammin mummoni luona, vaikka tiesin että kyse oli kuukausista. Kun näin mummoni viimeisen kerran sairaalassa, (tietenkään en tiennyt että se olisi viiminen kerta), itkin ja puristin häntä kädestä melkein koko vierailun ajan ja ajattelin että en ikinä unohda miltä hänen kätensä tuntuivat. Enkä tosiaan ole unohtanut, palaan pehmeisiin käsiin ja siihen muistoon aina kun tuntuu raskaalta.
Kun mummo sitten kuoli, otin tiedon aika tyynenä vastaan, siihenhän oltiin valmistauduttu ja tiedettiin että jonain päivänä se tieto tulee. Ikävä ja ahdistus elämän rajallisuudesta iskivät jälkeen päin, silloin tukena oli poikaystäväni, suhteemme oli aluillaan, mutta ehkä raskaan alun ansiosta meillä tuntuukin olevan niin vahva side toisiimme. Toivottavasti sinullakin on ystävä, (ei siis välttämättä seurustelukumppani), jonka kanssa voit jakaa surun ja joka itkee kanssasi, vaikka ei edes tuntisi läheistäsi. Ja hautajaisissa saa itkeä,mummoni oli ortodoksi, joten arkun kansi oli auki. Vaikka monia ajatus kauhistuttaakin, oli tunnelma todella lämmin ja mummoni tuntui olevan itsekin paikalla perheemme ympäröimänä.
Itke isesi uneen vaikka joka ilta, jos siltä tuntuu. Kyyneliäkään ei riitä ainiaasti, jossain vaiheessa muutkin asiat alkavat taas maistumaan, menet eteenpäin joka päivä. Minä suren ja itken vieläkin silloin tällöin, ja mietin miten asiat olisivat jos mummo olisi elossa, vaikka kuolemasta on jo muutama vuosi aikaa. Mutta nyt mikäli ennusteet ovat huonot, sinulla on oikeus itkeä, kunhan et lakkaa itse elämästä. Oma ummoni oli ensimmäinen läheinen ihminen jonka olen menettänyt, olin aika nuori sillon, ja rakkaan ihmisen kuolema käänsi aivan uuden sivun elämässäni, viimeisetkin lapsuuden rippeet olivat poissa, mutta siitäkin huolimatta tuo kesä oli tähän astisen elämäni parahaimpia!Toivottavasti nyt minun tarinani auttaa sinua jollain lailla. Jaksamisiaa vaikeinakin hetkinä!

kuuntele häntä. Hän todennäköisesti ottaa asian rauhallisemmin kuin sinä. Ajattele myös niin, että sinulla on vielä aikaa olla mummisi kanssa. Ihmisiä kuolee liikenneonnettomuuksissa ja paljon jää sanoja sanomatta ja tekoja tekemättä.