kävin psykologilla viimeksi 5-8 luokan ajan kun kärsin ongelmista kotona. (mm. kiintymispelko, paniikkihäiriöt, olin masentunut, uneton ja yksinäinen enkä saanut vanhemmiltani minkäänlaista tukea. minulla on vakavasti autistinen pikkuveli ja hän saa luonollisesti kaiken huomion ja on aina saanut. minä sain vaan selkääni remmillä tai mattopiiskalla jos uskalsin käyttäytyä huomionkipeästi. tästä on jäänyt pelko että joku edelleen satuttaisi minua.) lopetin sitten koko touhun kun siitä ei ollu mulle mitään apua, mä en oikeesti uskaltanu puhua kellekkään niistä tädeistä.
olen nyt 19 ja kouluni ovat ohi. olen aina ollut suorittaja. ainoa asia mistä nautin on osata jotain enemmän kuin muut! kuitenkin, nyt on edessä uusi vaihe elämässäni. haluan pois kotoa sillä mun täytyy päästä omilleni kun en kestä että muo jatkuvasti poljetaan mutaan ja kustaan niskaan sanomalla ettei musta ole mihinkään ku en ole vielä saanut töitä ja että olen asennevammainen kun oikuttelen joka asiasta.
kamppailen huonon itsetunnon kanssa ja pelkoni ihmisiä kohtaan on palannut takaisin. itken turhaan itsekseni. en tiedä enään mitä mun pitäisi tehdä saadakseni apua, en pysty soittamaan edes lääkeriin kun panikoidun aina käyttäessäni puhelinta. ja ei tule kuuloonkaan että puhuisin tästä kavereilleni. heillä on omatkin ongelmansa.
jos lääkket auttaa muo palauttaa jotain järkee päähäni nii siitä ois apua mun elämän kaikilla osaalueilla. tunnen nyt että liikun siinä rajalla että jaksanko enään. mulla ei tosiaankaan oo montaa ystävää ja oikeeta äitiä mä en oo koskaan omistanut. julkista nöyryytystä pelkään ihan helvetisti ja ois tosi noloa mennä hysteerisenä paikalliseen lääkeriasemaan kun tässä pikkukylässä kaikki tuntee mut.
kuitenkin pelkään ettei kukaan nää mun ahdinkoa kun alan nopesti valehtelemaan että kaikki on oikeesti hyvin. niin mä tein aikasemminkin.
enkä mä oo koskaan ollu itsetuhoinen joten muo varmaan ei kukaan ota tosissani kun en tule paikalle ranteet verissä tai jossain aineissa. pelottaa että mut jätetään vaan oman onneni nojaan. oon jo niin väsyny että nukun tästä vielä pois.
miten voin saada apua jos en pysty edes puhua kasvotusten tai puhelimessa?
tulipahan ihan v*tun säälittävä viesti...
olen nyt 19 ja kouluni ovat ohi. olen aina ollut suorittaja. ainoa asia mistä nautin on osata jotain enemmän kuin muut! kuitenkin, nyt on edessä uusi vaihe elämässäni. haluan pois kotoa sillä mun täytyy päästä omilleni kun en kestä että muo jatkuvasti poljetaan mutaan ja kustaan niskaan sanomalla ettei musta ole mihinkään ku en ole vielä saanut töitä ja että olen asennevammainen kun oikuttelen joka asiasta.
kamppailen huonon itsetunnon kanssa ja pelkoni ihmisiä kohtaan on palannut takaisin. itken turhaan itsekseni. en tiedä enään mitä mun pitäisi tehdä saadakseni apua, en pysty soittamaan edes lääkeriin kun panikoidun aina käyttäessäni puhelinta. ja ei tule kuuloonkaan että puhuisin tästä kavereilleni. heillä on omatkin ongelmansa.
jos lääkket auttaa muo palauttaa jotain järkee päähäni nii siitä ois apua mun elämän kaikilla osaalueilla. tunnen nyt että liikun siinä rajalla että jaksanko enään. mulla ei tosiaankaan oo montaa ystävää ja oikeeta äitiä mä en oo koskaan omistanut. julkista nöyryytystä pelkään ihan helvetisti ja ois tosi noloa mennä hysteerisenä paikalliseen lääkeriasemaan kun tässä pikkukylässä kaikki tuntee mut.
kuitenkin pelkään ettei kukaan nää mun ahdinkoa kun alan nopesti valehtelemaan että kaikki on oikeesti hyvin. niin mä tein aikasemminkin.
enkä mä oo koskaan ollu itsetuhoinen joten muo varmaan ei kukaan ota tosissani kun en tule paikalle ranteet verissä tai jossain aineissa. pelottaa että mut jätetään vaan oman onneni nojaan. oon jo niin väsyny että nukun tästä vielä pois.
miten voin saada apua jos en pysty edes puhua kasvotusten tai puhelimessa?
tulipahan ihan v*tun säälittävä viesti...
Vastaukset 1
Vanhimmat
kirjoitus, vaan kirjoitit mielestäni selkeästi ja fiksusti tilanteestasi. Asuin nuorena itsekin pienellä paikkakunnalla, perhetilanne oli vaikea ja kynnys hakea apua korkea. Koin, että minun pitää suojella perhettäni, ja pelkäsin "joutuvani hoitoon", jos kerron, mitä todella päässä liikkuu. Nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, olen iloinen siitä, että uskalsin hakea apua, vaikka en kaikkea kertonutkaan. En joutunut lukkojen taakse, eikä kukaan rallatellut ongelmiani eteenpäin.
Voitko printata tuon kirjoituksesi, ja näyttää sen henkilölle, jolta apua haet? Terveydenhuoltohenkilökunta näkee työssään kaikenlaista, uskon, että sinä olet varmastikin ihminen sieltä miellyttävästä päästä, eikä mahdollinen arkailusi tai ahdistuksesi hämmennä ammattilaisia. Heille olet yksi asiakas tuhansien muiden rinnalla. En voi muuta, kuin neuvoa sinua hakemaan apua, vaikka kuinka panikoittaa, voit kertoa myös sen, että sinun täytyy saada kertoa asioistasi rauhallisessa tahdissa. Kaikkea hyvää!
P.S. Jos haluat kysyä jotain tai vaihtaa ajatusta asiasta, vastaan mielelläni, vaikka täällä Suomi24:ssa.