Olen miettinyt itseäni ja taidan olla täysin "häiriintynyt" tapaus.
Olen siis 30v. Olin aikanaan koulukiusattu koko kouluajan (ala ja ylä-aste). Lisäksi koko perheemme oli silmätikku ja leimattu pienellä kylällä, koska elintyylimme oli erilainen. Myös opettajat pitivät minua silmätikkuna ja oppilaiden vanhemmat haukkuivat ja arvostelivat minua, siis ihan kaikki.
Myös sukulaisperheessä minua haukuttiin ja alistettiin, sekä henkisesti, että fyysisesti (väkivalta) ja nimiteltiin. Sain mielivaltaisia rangaistuksia teoista, joihin en ollut syyllinen. Minua väitettiin valehtelijaksi joka asiassa.
Äitini (yh) oli jollakin lailla liian kontrolloiva ja ankara. Hellyys puuttui. Väsyessään hän myös löi minua, sekä haukkui ja nimitteli, sekä ääneen toivoi kuolemaani usein, koska olen taakka hänelle.
Peruskoulun jälkeen opiskelu ei yllättäin jaksanut kiinnostaa kaiken sen helvetin jälkeen. Siinä välissä olin ollut myös sijoitettuna nuorisokotiin pari vuotta, pompoteltuna eri paikkoihin, nähden ja kokien taas kiusaamista ja väkivaltaa, huumeita jne.
Nyt olen 30v ja opiskelu ei vois vähempää kiinnostaa. Kaikki kouluun viittaava saa minut paniikkiin. Mikään tavallinen työnteko tai ammatti ei kiinnosta, enkä ole pystynyt selvittämään itselleni miksi tai mikä minua kiinnostaisi. Motivaatiota ei tunnu olevan mihinkään. 5 vuotta olin yksityisyrittäjä kehnolla menestyksellä. Sain vain velkaa ja uupumuksen. Kaiken tuon myötä itsetunto on nyt nolla, eikä mikään jaksa enää kiinnostaa.
Talousasiat pilasin jo parikymppisenä, luottotiedot meni eikä varmaan palaa koskaan, sillä ulosotossa on 20 000e maksettavaa ja töissä en ole, enkä varmaan koskaan mene tavalliseen palkkatyöhön.
Yleensäkin tuntuu, etten tunne itseäni ja elämääni. En tiedä kuka tai mikä olen? Millainen ihminen? Millaista on elämäni tai mikä minua kiinnostaa? Päässä on vain tyhjää.
Olen ihan hukassa, enkä tiedä mitä elämälleni tekisin. Mitä sille voi tehdä, kun ei mikään edes kiinnosta. Tunnen olevani jo liian vanha korjatakseni kaiken suunnan. Liikaa painolastia menneisyydessä. Kaikki asiat pyörii vain mielessä.
Nykyään istun päivät kotona. Aamulla ei ole mitään minkä vuoksi herätä. Joka päivä en halua edes lähteä ulos tapaamaan ihmisiä, tuttuja joilla kaikki on aina ollut hyvin ja on nytkin. Salaan omat taustani ja ongelmani. Häpeän itseäni ja elämääni. Olen surkimus.
Olen siis 30v. Olin aikanaan koulukiusattu koko kouluajan (ala ja ylä-aste). Lisäksi koko perheemme oli silmätikku ja leimattu pienellä kylällä, koska elintyylimme oli erilainen. Myös opettajat pitivät minua silmätikkuna ja oppilaiden vanhemmat haukkuivat ja arvostelivat minua, siis ihan kaikki.
Myös sukulaisperheessä minua haukuttiin ja alistettiin, sekä henkisesti, että fyysisesti (väkivalta) ja nimiteltiin. Sain mielivaltaisia rangaistuksia teoista, joihin en ollut syyllinen. Minua väitettiin valehtelijaksi joka asiassa.
Äitini (yh) oli jollakin lailla liian kontrolloiva ja ankara. Hellyys puuttui. Väsyessään hän myös löi minua, sekä haukkui ja nimitteli, sekä ääneen toivoi kuolemaani usein, koska olen taakka hänelle.
Peruskoulun jälkeen opiskelu ei yllättäin jaksanut kiinnostaa kaiken sen helvetin jälkeen. Siinä välissä olin ollut myös sijoitettuna nuorisokotiin pari vuotta, pompoteltuna eri paikkoihin, nähden ja kokien taas kiusaamista ja väkivaltaa, huumeita jne.
Nyt olen 30v ja opiskelu ei vois vähempää kiinnostaa. Kaikki kouluun viittaava saa minut paniikkiin. Mikään tavallinen työnteko tai ammatti ei kiinnosta, enkä ole pystynyt selvittämään itselleni miksi tai mikä minua kiinnostaisi. Motivaatiota ei tunnu olevan mihinkään. 5 vuotta olin yksityisyrittäjä kehnolla menestyksellä. Sain vain velkaa ja uupumuksen. Kaiken tuon myötä itsetunto on nyt nolla, eikä mikään jaksa enää kiinnostaa.
Talousasiat pilasin jo parikymppisenä, luottotiedot meni eikä varmaan palaa koskaan, sillä ulosotossa on 20 000e maksettavaa ja töissä en ole, enkä varmaan koskaan mene tavalliseen palkkatyöhön.
Yleensäkin tuntuu, etten tunne itseäni ja elämääni. En tiedä kuka tai mikä olen? Millainen ihminen? Millaista on elämäni tai mikä minua kiinnostaa? Päässä on vain tyhjää.
Olen ihan hukassa, enkä tiedä mitä elämälleni tekisin. Mitä sille voi tehdä, kun ei mikään edes kiinnosta. Tunnen olevani jo liian vanha korjatakseni kaiken suunnan. Liikaa painolastia menneisyydessä. Kaikki asiat pyörii vain mielessä.
Nykyään istun päivät kotona. Aamulla ei ole mitään minkä vuoksi herätä. Joka päivä en halua edes lähteä ulos tapaamaan ihmisiä, tuttuja joilla kaikki on aina ollut hyvin ja on nytkin. Salaan omat taustani ja ongelmani. Häpeän itseäni ja elämääni. Olen surkimus.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tarinasi kuulosti tutulta, joskin sinun kohtalosi on taitanut ollut vielä ankeampi ja kovempi kuin omani.
Mielelläni sanoisin sinulle, että asiat voivat vielä muuttua paremmaksi ja pohjamudistakin voi vielä raahautua ylös. Mutta kun en oikeasti usko siihen itsekään. Joidenkin kohdalle elämä tuntuu valinneen kärsimysten tien, niin väärältä kuin se tuntuukin. Ja siinä tilanteessa on tosiaan vaikea kiinnostua tai motivoitua mistään.
Sekin on kuitenkin totta, että niin kauan kuin emme luovuta, emme ole vielä hävinneet. Olisiko mitään sellaista työtä (vaikkapa yksin tehtävää), mitä jaksaisit mielialastasi huolimatta tehdä? Ehkä sinun ei juuri nyt kannatakaan miettiä asioita ja tavoitteita kovin pitkälle. Etene pienin askelin. Jos saisit jollakin konstilla talousasiasi tasapainoon, se toisi varmasti jonkinlaista turvallisuudentunnetta ja hieman sitä itseluottamustakin. Sen jälkeen voisit taas katsoa jotain toista välietappia.
Älä kuitenkaan vaadi itseltäsi tuossa tilassa liikoja. Lähde realistisista, pienistä asioista, ja kerää niiden kautta itsevarmuutta "pankkiin", jossa pienet onnistumiset kasvavat sitten pikkuhiljaa korkoa. Tiedän kokemuksesta, että jossain mitättömässäkin asiassa pärjääminen saattaa auttaa jaksamaan ainakin vielä yhden päivän eteenpäin.
Ja ikäsi ei ole vielä mikään este. 30-vuotias on vielä varsin nuori nainen. Monet uransa lopettaneet huippu-urheilijatkin aloittavat opintojaan vasta lähempänä 40 ikävuotta - myöhemminkin. Suomessakin on vaan sellainen jännä kiirekulttuuri, että kaikki pitäisi ehtiä saavuttaa pikavauhtia. Kotoa pitäisi lähteä mahdollisimman aikaisin, kolmikymppisenä pitäisi mnukamas viimeistään olla oma asunto, puoliso, lapset ja koira ja tietenkin hyväpalkkainen työ. Ei sen oikeasti tarvitse mennä noin, eikä kaikkien tarvitse tavoitella samoja asioita. Sinun tarinasi on kulkenut erilaisia polkuja, mutta ei se vielä tarkoita, että olisit lopullisesti eksynyt metsään.
Ja vaikka et onnistunutkaan yksityisyrittäjänä, niin se oli kokonaisuutena silti varmasti todella arvokasta kokemusta, jota ei läheskään kaikilla ole! Yrittäjäksi ryhtyminen vaatii melkoista rohkeutta sekin, ja taustasi huomioon ottaen on todella ihailtavaa, että otit sen haasteen vastaan. Anna itsellesi edes siitä tunnustus.
En valitettavasti keksi tähän nyt muuta sanottavaa. Voi hyvin myös olla, että kaltaistemme surkimusten peli tosiaan on menetetty. Itsekin ajattelen niin joka ikinen päivä. En näe itselläni mitään suuntaa enkä arvoa, ja olen lisäksi muuttumassa ihmisenä tunteettomaksi, käveleväksi ruumiiksi. Tai sanotaanko, että yksi tunne kietoo kaikki muut sisäänsä: sellainen kylmä ja julma, joskin kiihkoton viha kaikkea kohtaan.
Mutta toisaalta jokin hemmetin kipinä sisälläni vielä iskee ja huutaa että helvetti minä en luovuta, minä en vittu luovuta. En vielä. Ei se valitettavasti kovin suuri kipinä ole. Mutta toivottavasti sinäkin vielä löydät sen itsestäsi, sillä mieluummin jatkaisin taistelua maailmassa, jossa elää sinun kaltaistesi ihmisiä, kuin niitä tukka putkella painavia "superihmisiä", jotka eivät ole joutuneet koskaan todella pysähtymään tyhjyyden reunalle - ja katsomaan sitä silmiin.
Jaksamisia.
Hienoa, että olet ajatellut asioita. Tarvitset hyviä ystäviä ja tukea. Ala harrastamaan liikuntaa ja nukkumaan hyvin. Ei tuon jälkeen saa töissä käydä.
Töissä käy ihmisiä, jotka kiusaavat toiset työkyvyttömiksi, pystyäkseen näyttämään omissa silmissään paremmilta siksi, että käyvät töissä.