En ole vuosikausiin käynyt enään uskovaisten seuroissa. Ikinä en uskoani kieltänyt sanoin, teot puhuivat puolestaan. Usein minua ahdisti käydä seuroissa ja nuortenilloissa. Miten niin suuren ihmisjoukon keskellä voi olla niin yksinäinen?! Jotenkin en ikinä päässyt siihen sisäpiiriin. Luonteeltani en ole mitenkään sen syrjäänvetäytyneempi kuin muutkaan, mutta niissä piireissä niin vain lopulta kävi. Jäin pikkuhiljaa pois, ensin nuorten tapaamisista ja sitten seuroista. Aloin saada lisää kavereita "epäuskoisista". Heidän seurassaan ei tarvinnut olla mitään muuta kuin oma itsensä. Itse usko ei ole mihinkään kadonnut, mutta lestadiolainen elämäntapa on vaihtunut. Vuosia meni, ennenkuin pystyi olemaan tekemisissä mm. sukulaisten kanssa. Uskovaisten ihmisten käyttäytyminen minua kohtaan on muuttunut. Jotenkin kun heidän kanssaan juttelee niin tuntuu kun siinä olisi seinä välissä. Hei, saman ihminen tässä ollaan vaikka eri polkuja tallataan! Olisi kiva vaihtaa ajatuksia muiden entisten uskovaisten kanssa.
muita uskonsa kieltäneitä
piippa
4491
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sinä lienet nyt samassa tilanteessa kuin ne muut jotka emme ole koskaan olleet vanhoillislestadiolaisia - vaikka olemmekin uskovaisia.
Jos olet uskossa Jeesukseen edelleen ja matkalla taivaaseen, niin ei sinun kannata olla huolissaan. Ei kaikkien Jeesuksen omien ole pakko olla nimenomaan vanhoillislestadiolainen eikä ylipäätänsä lestadiolainen.
Tietysti on murheellista, jos suku ja läheiset alkavat jotenkin syrjiä, mutta anna se heille anteeksi. Niin me muutkin uskovaiset joudumme tekemään, vaikkemme heidän sukulaisia olekaan.
Kuvasit muuten hyvin: "..tuntuu kun siinä olisi seinä välissä". Tämän koin minäkin todeksi, kun aloin puhua innoissani uskostani Jeesukseen eräälle vl-laiselle. Silloin en tiennyt, etteivät he saa pitää muita uskovaisina kuin omaa porukkaansa. Ihmettelin että mikäs seinä tähän nyt tuli. Kaikesta muusta pystyimme puhumaan, uskosta ja Jeesuksesta emme.
Se on järkyttävää, mutta totta. Älä silti KOSKAAN menetä uskoasi Jeesukseen, sillä sen uskon päämäärä on sielun pelastus.
mulla on kutakuinki sama tilanne ku sulla,paitsi et en usko jumalaan tai en ainakaaa samalla tavalla kuin lestadiolaiset. Mä oon kieltäny uskon muutama vuosi sitten ku muutin kotoo, mutta en oo periaatteessa ollu uskossa enää rippikoulun jälkeen. Mä en oo kans juuri tekemisis suvun kans(tosin en ole ollu ennemminkään yhtään enempää) ja vanhempienkin kans välit huononi vuodeks mut onneks oon saanu välit korjattuu......
itsekkin usein mikä mussa on vikana..
Olen siinä tilanteessa että tuumailen jaksaako sinne seuroihinkaan enää lähteä kun saa kuitenin olla yksin..siellä ihmispalouden keskellä oon miettinyt ihan samalla tavalla kuin sinä että en vois yksinäisempi olla -oon miettinytkin että oonkohan mä muuttunut läpinäkyväksi...;)
Mä en vaa pääse mukaan juttuun, oon uskossa ja elän normaalia uskovaisen elämää...
Mutta onneksi meidän suvussa se juttu ei oo usko vaa rakkaus mikä meitä yhdistää..tiedän että mua ei hyljätä, siinä mielessä oon paremmassa asemassa.
Toivoisin vaan että mä pääsisin osaksi seurakuntaa..
jos asuu lestadiolaisittain isolla paikkakunnalla. On vaikea saada kavereita... Toiset taas vaan on sellaisia, etteivät jaksa kulkea isoissa porukoissa vaan haluaisivat ehkä hiukan syvällisempää seuraa pienen kaveripiirin keskellä. Menepä jonnekin leirille, sieltä saat uusia tuttuja!En usko, että sinulla tuo uskon asia olisi ongelma, olet vain ehkä ikäisiäsi hiukan pohdiskelevampi.