En tiennyt, minne tämän kirjoittaisin, mutta yksinäisyys on ihan hyvä paikka, sillä koen itseni yksinäiseksikin. Kun ei ole ketään kelle kertoa tätä kaikkea. On äärettömän paha mieli, eikä se lopu, ei vaikka itkisi sitä pois, ei vaikka ulkoilisi, yrittäisi tehdä jotain hauskaa.
Kaikki alkoi muutama vuosi sitten, kun sairastuin peräjälkeen pariin pitkäaikaissaurauteen, joista ei siis voi koskaan parantua. Seurustelin silloin sellaisen pojan kanssa, joka ei tullut katsomaan minua sairaalaan, vaikka pyysin ja jolle ei voinut puhua siitä, miltä tuntui, kun sairastui jo parikymppisenä. Olin ainoa siellä sairaalassa, jota kukaan ei käynyt katsomassa ja jolla ei ollut mukana omaista. Minun piti esittää tervettä poikaystävälleni. Hän oli kuitenkin muuten tosi hyvä ystävä, paras ehkä ketä minulla on ikinä ollut ja teimme muutoin kaikkea kivaa yhdessä, enkä koskaan tuntenut itseäni hänen kanssaan yksinäiseksi. Meillä meni kuitenkin sen jälkeen kun sairastuin huonosti, hän uhkaili vaihtavansa minut parempaan, jos en ole parempi tyttöystävä, kaunistaudu, ala käydä salilla jne.
Tapasin jossain vaiheessa opiskelupiireissä miehen, joka kuunteli minua ja välitti minusta. En kuitenkaan "vaihtanut" häneen enkä koskaan pettänyt missään mielessä eksääni. Ex-poikaystäväni jätti minut itse. Kun exälle selvisi, että minulla oli heti jo uusi, hän halusi minut takaisin, uhkasi itsemurhalla ja viilteli itseään. Tässä vaiheessa olin aika sekaisin kun uusi poikaystäväkin sanoi että älä jätä minua ja hän oli ollut niin hyvä minulle, että tahdoin pysyä hänen kanssaan. Minulla oli ja on vieläkin kuitenkin aivan hirveä syyllisyys siitä, että en halunnut palata takaisin yhteen eksäni kanssa.
Meille tuli kuitenkin jonkun ajan päästä ero tämän uuden/nykyisen kanssa, siksi että hän halusikin olla yksin ja ulkopuolisten painostuksen takia jne. Ja nyt olen tässä, tämän uuden kanssa takaisin yhdessä, koska ikäväni oli liian suuri ja hänelle se oli kuulemma silloin "ihan sama" olemmeko yhdessä. Olen kuitenkin hajoamispisteessä, olen sairas, minulle on tullut lisäksi kaikenlaisia fyysisiä kipuja, joista en ole uskaltanut puhua kellekään. Poikaystävälleni olen kertonut, miten en enää jaksaisi ongelmiani, en jaksaisi sitä, että hän on minun kanssa lähinnä minun takia. Hän on sanonut minulle kaikkea ikävää viime aikoina, kuten, että olen pilannut hänen elämästä ja haukkunut huoraksi jne. vaikka en ole sitä ansainnut. Paljastuuko kaikista jotain näin ikävää? Alkavatko kaikki läheiset jossain vaiheessa haukkua toisiaan? Emme ole puhuneet poikaystäväni kanssa mitään sen jälkeen kun viimeksi kerroin hänelle olostani ja siitä on useita päiviä. Hän ei todennäköisesti jaksaisi minua.
Ja minä pelkään menettäväni hänet ja muut opiskelukaverini samalla. Olen menettänyt jo parhaan ystäväni, eli eksäni (muutti ulkomaille, ei onneksi ole kuollut vielä) ja hänen kauttaan saadut kaverit. Vanhat koulukaverit ovat muuttaneet kauaksi, ja jos eroan nykyisestä poikaystävästäni, menetän hänet ja muutkin opiskelukaverini. Sillä hän on minun tapaan aktiivinen ja sosiaalinen ja kaikessa mukana ja minne menenkin, en voisi olla näkemättä myös häntä. Paras tyttökaverini asuu hänkin tällä hetkellä ulkomailla.
Olen todella yksinäinen. Kuvaa hyvin tilannettani, että en ole perjantain jälkeen jutellut kuin kaupan kassan kanssa, muuten olen ollut kotona koko ajan, yksin. Ja itkenyt. En ole uskaltanut mennä yliopistolle, enkä ainejärjestötapaamisiin, sillä olen pelännyt tapaavani siellä poikaystävän ja olen pelännyt sitä, että miten hän tällä kertaa kohtelisi minua tai sanoisi minulle. Hän on sanonut minulle, että tungen mukaan joka paikkaan, en halua tunkea enää.
Olin joskus niin iloinen ja sosiaalinen ja innoissani kaikesta, mukana kaikissa kissanristiäisissä ja vapaaehtoistyössä, opiskelin ja tein töitä samaan aikaan ja aikaa tuntui riittävän kaikelle, mutta nyt elämä on mennyt pelkkää alamäkeä viimeiset pari vuotta. Ainoa hyvä asia oli välillä nykyisen poikaystäväni tapaaminen. Tuntuu, että sekin hyvä muisto vesittyy nyt sillä, miten hän minua tällä hetkellä kohtelee, mitä minulle sanoo. Joskus, kun hän on sanonut minulle todella pahasti olen ajatellut, että voisin jopa tappaa itseni, jotta ei koskaan enää tarvitsi kuulla sellaista, ei kestää sitä, että on sairas, sitä, että on joutunut luopuun paljosta jo näin nuorena. Ei tarvitsisi koskaan riidellä enää, eikä koskaan kuunnella kenenkään riitelevän ja haukkuvan. Enkä koskaan enää pilaisi kenenkään elää olemassa olollani. Lisäksi, kun olin niin älyttömän aktiivinen vielä joskus, olen saanut kokea jo niin paljon, että en menettäisikään juuri mitään, paitsi ne asiat, joita sairauksieni takia en välttämättä enää voisi saadakaan.
Olen elänyt tunnista toiseen, päivästä toiseen, ajatellen muita, etten olisi itsekäs. Mutta kauanko minun pitää ajatella muita, vaikka kukaan ei ajattele minua? Kukaan ei ole soittanut. Poikaystäväni tietää, että minulla on paha mieli. Hän ei ole silti soittanut. Hän ei itse asiassa nykyään enää koskaan soita, se olen aina minä. Samoin itse pidään yhteyttä vanhempiini, he eivät juuri koskaan soita minulle.
Ehkä tämä saa riittää, vaikka sanottavaa olis varmaan vieläkin... Älkää kommentoiko mitään, jos on kommentoitavana vain jotain ikävää vittuilua, koska en nyt vaan jaksa sitä. Oli kuitenkin hyvä avautua ees jonnekin asioista...
Kaikki alkoi muutama vuosi sitten, kun sairastuin peräjälkeen pariin pitkäaikaissaurauteen, joista ei siis voi koskaan parantua. Seurustelin silloin sellaisen pojan kanssa, joka ei tullut katsomaan minua sairaalaan, vaikka pyysin ja jolle ei voinut puhua siitä, miltä tuntui, kun sairastui jo parikymppisenä. Olin ainoa siellä sairaalassa, jota kukaan ei käynyt katsomassa ja jolla ei ollut mukana omaista. Minun piti esittää tervettä poikaystävälleni. Hän oli kuitenkin muuten tosi hyvä ystävä, paras ehkä ketä minulla on ikinä ollut ja teimme muutoin kaikkea kivaa yhdessä, enkä koskaan tuntenut itseäni hänen kanssaan yksinäiseksi. Meillä meni kuitenkin sen jälkeen kun sairastuin huonosti, hän uhkaili vaihtavansa minut parempaan, jos en ole parempi tyttöystävä, kaunistaudu, ala käydä salilla jne.
Tapasin jossain vaiheessa opiskelupiireissä miehen, joka kuunteli minua ja välitti minusta. En kuitenkaan "vaihtanut" häneen enkä koskaan pettänyt missään mielessä eksääni. Ex-poikaystäväni jätti minut itse. Kun exälle selvisi, että minulla oli heti jo uusi, hän halusi minut takaisin, uhkasi itsemurhalla ja viilteli itseään. Tässä vaiheessa olin aika sekaisin kun uusi poikaystäväkin sanoi että älä jätä minua ja hän oli ollut niin hyvä minulle, että tahdoin pysyä hänen kanssaan. Minulla oli ja on vieläkin kuitenkin aivan hirveä syyllisyys siitä, että en halunnut palata takaisin yhteen eksäni kanssa.
Meille tuli kuitenkin jonkun ajan päästä ero tämän uuden/nykyisen kanssa, siksi että hän halusikin olla yksin ja ulkopuolisten painostuksen takia jne. Ja nyt olen tässä, tämän uuden kanssa takaisin yhdessä, koska ikäväni oli liian suuri ja hänelle se oli kuulemma silloin "ihan sama" olemmeko yhdessä. Olen kuitenkin hajoamispisteessä, olen sairas, minulle on tullut lisäksi kaikenlaisia fyysisiä kipuja, joista en ole uskaltanut puhua kellekään. Poikaystävälleni olen kertonut, miten en enää jaksaisi ongelmiani, en jaksaisi sitä, että hän on minun kanssa lähinnä minun takia. Hän on sanonut minulle kaikkea ikävää viime aikoina, kuten, että olen pilannut hänen elämästä ja haukkunut huoraksi jne. vaikka en ole sitä ansainnut. Paljastuuko kaikista jotain näin ikävää? Alkavatko kaikki läheiset jossain vaiheessa haukkua toisiaan? Emme ole puhuneet poikaystäväni kanssa mitään sen jälkeen kun viimeksi kerroin hänelle olostani ja siitä on useita päiviä. Hän ei todennäköisesti jaksaisi minua.
Ja minä pelkään menettäväni hänet ja muut opiskelukaverini samalla. Olen menettänyt jo parhaan ystäväni, eli eksäni (muutti ulkomaille, ei onneksi ole kuollut vielä) ja hänen kauttaan saadut kaverit. Vanhat koulukaverit ovat muuttaneet kauaksi, ja jos eroan nykyisestä poikaystävästäni, menetän hänet ja muutkin opiskelukaverini. Sillä hän on minun tapaan aktiivinen ja sosiaalinen ja kaikessa mukana ja minne menenkin, en voisi olla näkemättä myös häntä. Paras tyttökaverini asuu hänkin tällä hetkellä ulkomailla.
Olen todella yksinäinen. Kuvaa hyvin tilannettani, että en ole perjantain jälkeen jutellut kuin kaupan kassan kanssa, muuten olen ollut kotona koko ajan, yksin. Ja itkenyt. En ole uskaltanut mennä yliopistolle, enkä ainejärjestötapaamisiin, sillä olen pelännyt tapaavani siellä poikaystävän ja olen pelännyt sitä, että miten hän tällä kertaa kohtelisi minua tai sanoisi minulle. Hän on sanonut minulle, että tungen mukaan joka paikkaan, en halua tunkea enää.
Olin joskus niin iloinen ja sosiaalinen ja innoissani kaikesta, mukana kaikissa kissanristiäisissä ja vapaaehtoistyössä, opiskelin ja tein töitä samaan aikaan ja aikaa tuntui riittävän kaikelle, mutta nyt elämä on mennyt pelkkää alamäkeä viimeiset pari vuotta. Ainoa hyvä asia oli välillä nykyisen poikaystäväni tapaaminen. Tuntuu, että sekin hyvä muisto vesittyy nyt sillä, miten hän minua tällä hetkellä kohtelee, mitä minulle sanoo. Joskus, kun hän on sanonut minulle todella pahasti olen ajatellut, että voisin jopa tappaa itseni, jotta ei koskaan enää tarvitsi kuulla sellaista, ei kestää sitä, että on sairas, sitä, että on joutunut luopuun paljosta jo näin nuorena. Ei tarvitsisi koskaan riidellä enää, eikä koskaan kuunnella kenenkään riitelevän ja haukkuvan. Enkä koskaan enää pilaisi kenenkään elää olemassa olollani. Lisäksi, kun olin niin älyttömän aktiivinen vielä joskus, olen saanut kokea jo niin paljon, että en menettäisikään juuri mitään, paitsi ne asiat, joita sairauksieni takia en välttämättä enää voisi saadakaan.
Olen elänyt tunnista toiseen, päivästä toiseen, ajatellen muita, etten olisi itsekäs. Mutta kauanko minun pitää ajatella muita, vaikka kukaan ei ajattele minua? Kukaan ei ole soittanut. Poikaystäväni tietää, että minulla on paha mieli. Hän ei ole silti soittanut. Hän ei itse asiassa nykyään enää koskaan soita, se olen aina minä. Samoin itse pidään yhteyttä vanhempiini, he eivät juuri koskaan soita minulle.
Ehkä tämä saa riittää, vaikka sanottavaa olis varmaan vieläkin... Älkää kommentoiko mitään, jos on kommentoitavana vain jotain ikävää vittuilua, koska en nyt vaan jaksa sitä. Oli kuitenkin hyvä avautua ees jonnekin asioista...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sinun olisi varmasti hyvä puhua noista asioista jollekin.Ja olisi hyvä olla ihmissuhteita.Onko sinulla harrastuksia?Ehkä niiden kautta voisit tutustua ihmisiin.
Tykkäätkö kirjoittaa kirjeitä? Siinä voi kertoa ajatuksiaan,ja tavallaan "keskustella"toisen kanssa.
Eikös teidän koululla ole koulupsykologia?
Musta tuntuu että olet vähän masentunutkin. Ehkä ois hyvä puhua jollekkin puolueettomalle ihmiselle?
Olen niin vanha jo, että en käy koulua. Internetin masennutestien mukaan en ole masentunut, sillä en ole menettänyt mielenkiintoani mihinkään; seksi, ruoka ja uni maistuvat oikein hyvin, en koe itseäni epäonnistuneeksi tai huonommaksi kuin muut. Onhan se silti mahdollista kuitenkin. Sen sijaan vain 2% ihmisistä on niin stressaantuneita kuin minä tällä hetkellä olen.
Tota sun tarinaas (jota en kaikkea jaksanut lukea, tunnustan) voi myös kutsua elämäksi. Munkin vähäisen kokemuksen perusteella, sulla yksinäisyys tuntuu nyt olevan tällanen vaihe. Sulla on kuitenkin paljon positiivista elämässäs. Sun vaan pitää puhua asiat ihan kasvotusten selväksi poikaystäväs kanssa. Siis ihan kunnolla puhutte.
En voi muuta sanoa kuin,sinulla on niin hyvä sydän, että vielä kurjuuden keskelläkin jaksat ajatella muita, kyllä se vielä palkitaan tavalla tai toisella.