Olen elänyt lapsuuteni maalla, uusperheessä, jossa oli isä, äiti, kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Minä näistä kaikista nuorin. Isälläni ja hänen suvussaan on ollut paljon ylipainoisia, tosin se nyt ei ole verrannollinen muutakuin siihen että minulle tulee helposti lisää painoa.
Olen ollut jo pienestä pitäen ylipainoinen, samasta syystä minut luokiteltiin kuusi vuotiaana sairaaksi ja laitettiin sairaalaan laihutuskuurille. Samalla haukuttiin äitini siitä että hän syöttää minulle herkkuja... Mitä äitini mahtoi sille jos satuin pitämään hänen tekemistä ruuistaan ja omaksuin veljieni ruokatavat... Kaikki varmaan ymmärtävät että maatilantöitä tekevät murrosiässä olevat nuoret miehet syövät myös reilusti, koska he myös kuluttavat paljon ja kun heidän pikkusiskonsa joka ei vielä edes ole koulus noudattaa samoja ruokatottumuksia niin mitä siitä nyt voi muuta seurata kuin ylipainoa.
Noh, sairaalassa minut laitettiin huoneeseen jossa muut olivat ns. normaalipainoisia tyttöjä joilla kaikilla taisi olla jalka paketissa eivätkä näin ollen päässeet edes sängystään liikkeelle ja kun minä olin ainut jolla oli niin sanotusti herkku kielto niin voitteko kuvitella miltä kuusi vuotiaasta tuntuu kun kaikki muut saavat kaakaota tai karkkia ja sinulle tuodaan vesilasi. Tästähän nousi äläkkä ja koti-ikävä kun aikaa tuolla vietin kaksi viikkoa ja eihän vanhempani jatkuvasti pystyneet luonani olemaan. Tuli toinen lääkäri joka totesi että suora selkä, terve tyttö. Pääsin kotiin jonkun verran laihempana mutta ikuinen kammo sairaalaa kohtaan.
Ala-asteeni meni kuten kenellä muulla tahansa. Kävin kyläkoulua jossa kaikki tunsivat kaikki ja hyväksyivät toisensa, tietenkin joskus joku sanoi pahasti tai haukkui mutta tuli viimeistään seuraavana päivänä pyytämään anteeksi ja asia sovittiin.
Koitti sitten yläaste ajat... Ja koska olin huomiota herättävä jo pituuteni takia (180 cm) ja kun siihen lisätään painoindeksin mukaan sairaaloinen lihavuus niin siinäpä onkin kaikki ainekset koulukiusatulle. Kuuntelin kiusaamista reilun kaksi vuotta kunnes mittani tuli eräänä, huvittavaa kyllä, kotitalous tunnilla täyteen.. Siinä vaiheessa tuntui ettei pojat, niin melkein kaikki kiusaajani olivat poikia, tienneet enää oikeaa nimeäni vaan olin tankki tms. Opettaja otti asian hoitaakseen, kiitos siitä hänelle, ja asiat menivät hiukan normaalimmiksi. Kun olin kerran aukaissut suuni kiusaamisesta saivat myös muut rohkeutta tehdä samoin ja näin ollen myös pari luokkalaistanikin kävivät juttelemassa opon kanssa joka otti puhutteluun ensin kiusaajat sitten otti yhteyttä heidän kotiin ja kierre katkesi heidänkin kohdallaan, onneksi.
Koitti lähtö amikseen ja muutin samalla opiskelu kaupunkiin n 50 km:n päähän kotoa opiskelija-asuntolaan. Olin menettänyt suuren osan itseluottamuksestani, suoraan sanoen pelkäsin miespuolisia ihmisiä ja kaikkien mielipiteitä, itse opiskelemaan lähtöä jne. En ollut seurustellut kenenkään kanssa tähän mennessä, pari kertaa olin käynyt diskossa ystävieni kanssa, tosin ensimmäisen kerran sain lähteä vasta kun olin käynyt rippikoulun ja täyttänyt 15v.
Menin ruokapuolen kouluun, yllättäen. Olin yllättynyt kun kukaan ei kiusannutkaan minua, sain olla ns rauhassa, sain uusia ystäviä. Tosin eräät muut luokkalaiseni eivät olleet yhtä onnellisessa asemassa, olen usein ihmetellytkin miksi kiusaajat valitsivat kaksi sisarusta kohteekseen eivätkä minua, meillä ei ollut oikeestaan muuta eroa kuin se, että he olivat kaksoset, minä olin vain minä. Heidän kohdallaan kiusaaminen meni siihen pisteeseen että he lopettivat koulun kesken. Tässäkään vaiheessa kun kiusaajilla ei ollut enää kohdetta, eivät heidän kyntensä iskeytyneet minuun, kiitos oman ryhmäni poikien, jotka eivät lähteneet mukaan kiusaamiseen ja puolustivat minua, ilman teitä en ehkä olisi näin "täysjärkinen". Valmistuin koulusta hyvin arvosanoin ja jatkoin opiskelua. Kolme vuotta ruokapuolta, hiukan siivousta ja lopulta maaseutuyrittäjäksi.
Seurustelin ensimmäisen kerran kun olin 19v. Paljon itseäni vanhemman miehen kanssa. Sitää suhdetta varjostivat liiaksi menneisyyteni ja huono itse tuntoni joten luovutin 8 kk yhdesolon jälkeen. Löysin hetkessä uuden, itseäni hiukan nuoremman, suhde oli tuhoon tuomittu jo alkaessaan ja kestikin vain 2 kk. Kolmannen suhteeni aikana menin kihloihin, suunnitteltiin tulevaisuutta jne. mutta omassa elämässäni tapahtui liikaa ja avosiippani ei vastannut niihin toivomallani tavalla joten päätimme erota vuoden yhdes olon jälkeen. Jälleen minulla oli jo uusi hetken päästä. Vanhemman miehen kanssa yllättäen. Ilman mustasukkaisuutta hänen puoleltaan olisimme ehkä edelleen yhdessä, tosin vikaa oli paljon minussakin.
Kun nyt 22 vuotiaana katselen elämääni taakse päin, olen kiitollinen etten ole ollut mikään kiiltokuva tyttö. En missään nimessä olisi halunnut yläaste aikanani ns. kiertopalkinnoksi, joksi niin monet tytöt huomaamattaan joutuivat. Ja suhteissani minun ei ole kertaakaan tarvinnut miettiä että onkohan hän minun kanssaan vain siksi että olisin hyvännäköinen vaan olen saanut osakseni aidon tunteen. Itsetuntoni on kohdallaan ja olen luonteeltani vahva ihminen ja elämän arvoni ovat kohdallaan ja näihin ovat vaikuttaneet paljolti myös ne kiusaajat, ilman heitä en olisi yhtä vahva henkisesti kuin nyt olen. Olen yksityisyrittäjänä asiakaspalvelu ammatissa ja tulen toimeen hyvin ihmisten kanssa. Olen tullut siihen tulokseen että jos ketä ei minun ulkonäköni, kokoni miellytä hän voi lähteä kävelemään toiseen suuntaan. Kukaan ei voi kaikkia miellyttää. Ja mitä terveyteeni tulee... Veriarvoni ovat hyvät, kuten kaikki muutkin arvot, ainoa on että olen edelleen ylipainoinen. Kukaan ei tiedä omia elin päiviään. Voi olla että jään huomenna auton alle tai ajan hirvikolarin tai kuolen kymmenen vuoden päästä syöpään. Joten oli elämääni kuinka paljon jäljellä tahansa elän sen mieluummin täysillä kuin miettien painoani. Sillä kuten olen huomannut painosta huolimatta en jää mistään paitsi. En ole ainakaan vielä jäänyt kaipaamaan mitään. Aloitan laihduttamisen sitten jos siltä tuntuu. Mutta mielestäni lihavat saavat osakseen aitoja tunteita ja niin kuin joku jo on todennut lihavat ovat leppoisia. wirn
Olen ollut jo pienestä pitäen ylipainoinen, samasta syystä minut luokiteltiin kuusi vuotiaana sairaaksi ja laitettiin sairaalaan laihutuskuurille. Samalla haukuttiin äitini siitä että hän syöttää minulle herkkuja... Mitä äitini mahtoi sille jos satuin pitämään hänen tekemistä ruuistaan ja omaksuin veljieni ruokatavat... Kaikki varmaan ymmärtävät että maatilantöitä tekevät murrosiässä olevat nuoret miehet syövät myös reilusti, koska he myös kuluttavat paljon ja kun heidän pikkusiskonsa joka ei vielä edes ole koulus noudattaa samoja ruokatottumuksia niin mitä siitä nyt voi muuta seurata kuin ylipainoa.
Noh, sairaalassa minut laitettiin huoneeseen jossa muut olivat ns. normaalipainoisia tyttöjä joilla kaikilla taisi olla jalka paketissa eivätkä näin ollen päässeet edes sängystään liikkeelle ja kun minä olin ainut jolla oli niin sanotusti herkku kielto niin voitteko kuvitella miltä kuusi vuotiaasta tuntuu kun kaikki muut saavat kaakaota tai karkkia ja sinulle tuodaan vesilasi. Tästähän nousi äläkkä ja koti-ikävä kun aikaa tuolla vietin kaksi viikkoa ja eihän vanhempani jatkuvasti pystyneet luonani olemaan. Tuli toinen lääkäri joka totesi että suora selkä, terve tyttö. Pääsin kotiin jonkun verran laihempana mutta ikuinen kammo sairaalaa kohtaan.
Ala-asteeni meni kuten kenellä muulla tahansa. Kävin kyläkoulua jossa kaikki tunsivat kaikki ja hyväksyivät toisensa, tietenkin joskus joku sanoi pahasti tai haukkui mutta tuli viimeistään seuraavana päivänä pyytämään anteeksi ja asia sovittiin.
Koitti sitten yläaste ajat... Ja koska olin huomiota herättävä jo pituuteni takia (180 cm) ja kun siihen lisätään painoindeksin mukaan sairaaloinen lihavuus niin siinäpä onkin kaikki ainekset koulukiusatulle. Kuuntelin kiusaamista reilun kaksi vuotta kunnes mittani tuli eräänä, huvittavaa kyllä, kotitalous tunnilla täyteen.. Siinä vaiheessa tuntui ettei pojat, niin melkein kaikki kiusaajani olivat poikia, tienneet enää oikeaa nimeäni vaan olin tankki tms. Opettaja otti asian hoitaakseen, kiitos siitä hänelle, ja asiat menivät hiukan normaalimmiksi. Kun olin kerran aukaissut suuni kiusaamisesta saivat myös muut rohkeutta tehdä samoin ja näin ollen myös pari luokkalaistanikin kävivät juttelemassa opon kanssa joka otti puhutteluun ensin kiusaajat sitten otti yhteyttä heidän kotiin ja kierre katkesi heidänkin kohdallaan, onneksi.
Koitti lähtö amikseen ja muutin samalla opiskelu kaupunkiin n 50 km:n päähän kotoa opiskelija-asuntolaan. Olin menettänyt suuren osan itseluottamuksestani, suoraan sanoen pelkäsin miespuolisia ihmisiä ja kaikkien mielipiteitä, itse opiskelemaan lähtöä jne. En ollut seurustellut kenenkään kanssa tähän mennessä, pari kertaa olin käynyt diskossa ystävieni kanssa, tosin ensimmäisen kerran sain lähteä vasta kun olin käynyt rippikoulun ja täyttänyt 15v.
Menin ruokapuolen kouluun, yllättäen. Olin yllättynyt kun kukaan ei kiusannutkaan minua, sain olla ns rauhassa, sain uusia ystäviä. Tosin eräät muut luokkalaiseni eivät olleet yhtä onnellisessa asemassa, olen usein ihmetellytkin miksi kiusaajat valitsivat kaksi sisarusta kohteekseen eivätkä minua, meillä ei ollut oikeestaan muuta eroa kuin se, että he olivat kaksoset, minä olin vain minä. Heidän kohdallaan kiusaaminen meni siihen pisteeseen että he lopettivat koulun kesken. Tässäkään vaiheessa kun kiusaajilla ei ollut enää kohdetta, eivät heidän kyntensä iskeytyneet minuun, kiitos oman ryhmäni poikien, jotka eivät lähteneet mukaan kiusaamiseen ja puolustivat minua, ilman teitä en ehkä olisi näin "täysjärkinen". Valmistuin koulusta hyvin arvosanoin ja jatkoin opiskelua. Kolme vuotta ruokapuolta, hiukan siivousta ja lopulta maaseutuyrittäjäksi.
Seurustelin ensimmäisen kerran kun olin 19v. Paljon itseäni vanhemman miehen kanssa. Sitää suhdetta varjostivat liiaksi menneisyyteni ja huono itse tuntoni joten luovutin 8 kk yhdesolon jälkeen. Löysin hetkessä uuden, itseäni hiukan nuoremman, suhde oli tuhoon tuomittu jo alkaessaan ja kestikin vain 2 kk. Kolmannen suhteeni aikana menin kihloihin, suunnitteltiin tulevaisuutta jne. mutta omassa elämässäni tapahtui liikaa ja avosiippani ei vastannut niihin toivomallani tavalla joten päätimme erota vuoden yhdes olon jälkeen. Jälleen minulla oli jo uusi hetken päästä. Vanhemman miehen kanssa yllättäen. Ilman mustasukkaisuutta hänen puoleltaan olisimme ehkä edelleen yhdessä, tosin vikaa oli paljon minussakin.
Kun nyt 22 vuotiaana katselen elämääni taakse päin, olen kiitollinen etten ole ollut mikään kiiltokuva tyttö. En missään nimessä olisi halunnut yläaste aikanani ns. kiertopalkinnoksi, joksi niin monet tytöt huomaamattaan joutuivat. Ja suhteissani minun ei ole kertaakaan tarvinnut miettiä että onkohan hän minun kanssaan vain siksi että olisin hyvännäköinen vaan olen saanut osakseni aidon tunteen. Itsetuntoni on kohdallaan ja olen luonteeltani vahva ihminen ja elämän arvoni ovat kohdallaan ja näihin ovat vaikuttaneet paljolti myös ne kiusaajat, ilman heitä en olisi yhtä vahva henkisesti kuin nyt olen. Olen yksityisyrittäjänä asiakaspalvelu ammatissa ja tulen toimeen hyvin ihmisten kanssa. Olen tullut siihen tulokseen että jos ketä ei minun ulkonäköni, kokoni miellytä hän voi lähteä kävelemään toiseen suuntaan. Kukaan ei voi kaikkia miellyttää. Ja mitä terveyteeni tulee... Veriarvoni ovat hyvät, kuten kaikki muutkin arvot, ainoa on että olen edelleen ylipainoinen. Kukaan ei tiedä omia elin päiviään. Voi olla että jään huomenna auton alle tai ajan hirvikolarin tai kuolen kymmenen vuoden päästä syöpään. Joten oli elämääni kuinka paljon jäljellä tahansa elän sen mieluummin täysillä kuin miettien painoani. Sillä kuten olen huomannut painosta huolimatta en jää mistään paitsi. En ole ainakaan vielä jäänyt kaipaamaan mitään. Aloitan laihduttamisen sitten jos siltä tuntuu. Mutta mielestäni lihavat saavat osakseen aitoja tunteita ja niin kuin joku jo on todennut lihavat ovat leppoisia. wirn
Vastaukset 2
Vanhimmat
Samanlaisen elämän olen minäkin kutakuinkin elänyt paitsi, että olen varmaan henkisesti heikompi kuin sinä enkä peruskoulun jälkeen ole uskaltautunut mitään ammattia hankkimaan vaan kotona pullo turvana nyhjötän.
Zemiä sulle oikeen kovasti ja pidä edelleenkin sama asenne elämään :)
Kiva, että olet kokoemuksiesi jälkeen jaksanut pohtia vielä asioita,ja olet "sinut" itsesi kanssa.Hyvää jatkoa sulle, terkuin Pinja, 25 vuotta.