Sisällä ei ole enää mitään. En tunne, en rakasta, en elä. Näin on mennyt varmaankin jo kymmenisen vuotta, silti täytyy pitää yllä kulissia. Viimeisen puolentoista vuoden aikana tuntuu, että masennus on muuttunut apatiaksi. Joskus kai hetken tuntuu, että sisällä olisi yhä jotain. En tiedä, olenko tunnevammainen. Kuori on kyllä kehittynyt varsin taitavaksi korvaamaan puutostilat, päällepäin näyttää kuin olisin "okei". Kun olen yksin ei ole sitä kuortakaan. Ihan sama, jos ei olisi edes olemassa. Ei ole ydintä, eikä kuorta. Mikä helvetti tätä kirjoittaa? Ehkä se on ydin, joka tapettiin jo varhaisessa vaiheessa.
En tiedä, mikä tämä tila nyt on. Onko se edes masennus. Olenko skitsofrenikko? Maanisdepressiivinen? En minä normaali ole, se on tullut selväksi, jos ei muuten niin muiden käytöksestä ja puheista. Päiväkodista alkaen minua on pidetty omituisena ja minua on syrjitty. Ei ikinä huvittanut käydä missään, jos kaikki katsovat kieroon tai puhuvat paskaa selän takana. Pisinmpään harrastin joskus yhtäkin juttua kolme vuotta ja sen koko ajan kaikki vain pitivät minua kummajaisena. Sen jälkeen loppui vähitellen harrastuksissa käyminen. Ei sitä selän takana puhuttua paskaa jaksanut. Sama toistui joka harrastuspiirissä. Lopulta sitä ei vain jaksanut enää lähteä minnekään, sillä tuntui, että otsassa on leima: "Katsokaa, olen kummajainen ja kummajaisuus tarttuu!"
Puhuivat yläasteella ja lukiossa vähän, että jos tämä on jatkuvaa niin voisi hankkia apua. Valehtelin joka kerta, että se on ohimenevää. Äiti ei halua "masentunuttu" sukuun, sillä "masennus" on vain hengen velttoutta ja laiskuutta. "Masennus" on tekosyy, joka hoidetaan lisäämällä työtaakkaa. Minä olen laiska, en jaksa enää mitään tämän mielentilan vuoksi. Kirjoitin lukiosta keskivertoa paremmat paperit, vaikken lukenut aineisiin lähes yhtään. Ne olivat tosin omaa tasoani paljon huonommat. En vain jaksanut. Lukuloman aikana ei nähnyt ihmisiä, joiden kanssa jutella edes vähän ohimennen ja motivaatio laski aivan nollaan.
Opiskelen nyt yliopistossa vailla ystäviä ja samanhenkisiä ihmisiä. Olen yksin. Olen jumalauta parikymppinen ja minut kierretään kaukaa kuin olisin edelleenkin se lastentarhan kummajainen tai tarttuva rutto. Yritän kyllä ottaa kontaktia, mutta ikäisiini en sellaista saa. Nuorimmat, joiden kanssa tulen jotenkuten toimeen ovat minua vähintään kymmenen vuotta vanhempia. He puhuvat asioista, joita en täysin ymmärrä ja jään siinäkin suhteessa ulkopuolelle. Vanhempien opiskelijoiden kanssa ei voi "hengailla" samalla tapaa kuten nuorempien, nuoremmat taas eivät halua minua joukkoonsa. Olen irrallinen kappale, joka ei kuulu mihinkään.
"Mikä nuorilla on? Mikä nuorilla on?" Lapset ja nuoret tekevät sen itse, ajavat toisen yhteiskunnasta luomalla satunnaisille yksilöille kummajaisen leiman. Jos sinulla on päiväkodissa vääränvärinen paita, vinot hampaat, olet kummajainen, mistä seuraa, ettet sosiaalistu samalla tavalla kuin muut. Se huomataan ala-asteella ja syrjiminen jatkuu niin kauan kuin löytää porukan, josta ei yritetä työntää pois. Mutta mitä kauemmin syrjiminen on kestänyt, sitä varauksellisemmin yksilöt suhtautuvat yhteisön jäseniin. Yläasteella alkaa olla ja myöhäistä puuttua yksinäisyyteen, sillä siitä on tullut niin iso osa elämää ja ajatusmaailmaa.
Elä koko ala-aste mentialiteetilla kolmas pyörä, viides pyörä, tai joku sopimaton pyörä kuitenkin ja ole se varakappale, jonka kanssa kukaan ei halua olla, paitsi jo paritöissä on pakko. Lapsi osaa olla susi toiselle yhtä lailla kuin nuori nuorelle. Jotkut haluavat näyttävän poistumisen näyttämöltä, jotta heidät kerrankin huomattaisiin. "Katsokaa meitä, mekin osaamme. Me tähtäämme ylemmäs kuin kukaan teistä. Pelätkää meitä ja kaltaisiamme."
Tämän vuodatuksen jälkeen tuntuu, että tyhjyys täyttyisi edes jotenkin. Kuin ydin tulisi hetkeksi takaisin. Menee vain muutama tunti ja se on kohta poissa ja olen taas pelkkä kuori, jos sitäkään. Jos minulla olisi joku, jonka kanssa keskustella, tuntisin varmaan enemmän. Ei yksin ole hyvä olla, vaikka sen on jo osittain hyväksynyt ja hyväksynyt senkin, että on toisten mielestä omituinen.
En tiedä, mikä tämä tila nyt on. Onko se edes masennus. Olenko skitsofrenikko? Maanisdepressiivinen? En minä normaali ole, se on tullut selväksi, jos ei muuten niin muiden käytöksestä ja puheista. Päiväkodista alkaen minua on pidetty omituisena ja minua on syrjitty. Ei ikinä huvittanut käydä missään, jos kaikki katsovat kieroon tai puhuvat paskaa selän takana. Pisinmpään harrastin joskus yhtäkin juttua kolme vuotta ja sen koko ajan kaikki vain pitivät minua kummajaisena. Sen jälkeen loppui vähitellen harrastuksissa käyminen. Ei sitä selän takana puhuttua paskaa jaksanut. Sama toistui joka harrastuspiirissä. Lopulta sitä ei vain jaksanut enää lähteä minnekään, sillä tuntui, että otsassa on leima: "Katsokaa, olen kummajainen ja kummajaisuus tarttuu!"
Puhuivat yläasteella ja lukiossa vähän, että jos tämä on jatkuvaa niin voisi hankkia apua. Valehtelin joka kerta, että se on ohimenevää. Äiti ei halua "masentunuttu" sukuun, sillä "masennus" on vain hengen velttoutta ja laiskuutta. "Masennus" on tekosyy, joka hoidetaan lisäämällä työtaakkaa. Minä olen laiska, en jaksa enää mitään tämän mielentilan vuoksi. Kirjoitin lukiosta keskivertoa paremmat paperit, vaikken lukenut aineisiin lähes yhtään. Ne olivat tosin omaa tasoani paljon huonommat. En vain jaksanut. Lukuloman aikana ei nähnyt ihmisiä, joiden kanssa jutella edes vähän ohimennen ja motivaatio laski aivan nollaan.
Opiskelen nyt yliopistossa vailla ystäviä ja samanhenkisiä ihmisiä. Olen yksin. Olen jumalauta parikymppinen ja minut kierretään kaukaa kuin olisin edelleenkin se lastentarhan kummajainen tai tarttuva rutto. Yritän kyllä ottaa kontaktia, mutta ikäisiini en sellaista saa. Nuorimmat, joiden kanssa tulen jotenkuten toimeen ovat minua vähintään kymmenen vuotta vanhempia. He puhuvat asioista, joita en täysin ymmärrä ja jään siinäkin suhteessa ulkopuolelle. Vanhempien opiskelijoiden kanssa ei voi "hengailla" samalla tapaa kuten nuorempien, nuoremmat taas eivät halua minua joukkoonsa. Olen irrallinen kappale, joka ei kuulu mihinkään.
"Mikä nuorilla on? Mikä nuorilla on?" Lapset ja nuoret tekevät sen itse, ajavat toisen yhteiskunnasta luomalla satunnaisille yksilöille kummajaisen leiman. Jos sinulla on päiväkodissa vääränvärinen paita, vinot hampaat, olet kummajainen, mistä seuraa, ettet sosiaalistu samalla tavalla kuin muut. Se huomataan ala-asteella ja syrjiminen jatkuu niin kauan kuin löytää porukan, josta ei yritetä työntää pois. Mutta mitä kauemmin syrjiminen on kestänyt, sitä varauksellisemmin yksilöt suhtautuvat yhteisön jäseniin. Yläasteella alkaa olla ja myöhäistä puuttua yksinäisyyteen, sillä siitä on tullut niin iso osa elämää ja ajatusmaailmaa.
Elä koko ala-aste mentialiteetilla kolmas pyörä, viides pyörä, tai joku sopimaton pyörä kuitenkin ja ole se varakappale, jonka kanssa kukaan ei halua olla, paitsi jo paritöissä on pakko. Lapsi osaa olla susi toiselle yhtä lailla kuin nuori nuorelle. Jotkut haluavat näyttävän poistumisen näyttämöltä, jotta heidät kerrankin huomattaisiin. "Katsokaa meitä, mekin osaamme. Me tähtäämme ylemmäs kuin kukaan teistä. Pelätkää meitä ja kaltaisiamme."
Tämän vuodatuksen jälkeen tuntuu, että tyhjyys täyttyisi edes jotenkin. Kuin ydin tulisi hetkeksi takaisin. Menee vain muutama tunti ja se on kohta poissa ja olen taas pelkkä kuori, jos sitäkään. Jos minulla olisi joku, jonka kanssa keskustella, tuntisin varmaan enemmän. Ei yksin ole hyvä olla, vaikka sen on jo osittain hyväksynyt ja hyväksynyt senkin, että on toisten mielestä omituinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
olen vähän... ei se helppoa ole naama on kamala vartalo huono pienet vehkeet..ei saa naida napsautella niin kuin muut ja hanskatkin putoaa käsistä=( mutta ehkä pahin on vasta edessä kun ikuisuus vietetään helvetin kärsimyksessä.
Mikä sussa on niin vikana että muut on pitäneet sua aina kummajaisena? Ootko vaan arka, mut muuten "normaali"?
Päiväkodissa, ei koko loppuikänä. Näin se vain yleensä menee. Joillain saattaa käydä mieletön säkä, mutta sääntö on tämä.
tutulta tarinalta... ala-aste yksin, yläaste kolmantena pyöränä, lukiossa varakaverina tunneilla, sen toiseen lukioon menneen parhaan kaverin tilalla... Aina varalla tai sitten vaihtoehtoisesti ihan yksin, jolloin kaiken maailman "hyeenat" hyökkäävät saaliin kimppuun:( Olen kehittynyt vuosien myötä läheisriippuvaiseksi, seurustellut 14-vuotiaasta, aina reippaasti ikäistäni vanhempien kanssa, koska omanikäisten kanssa en tule yhtään toimeen. Lukiosta kirjoitin E:n ja L:n paperit, jäin yliopiston pääsykokeissa ekalle varasijalle. Siinä meni viimeinenkin henkireikä, se tunne, että "olen sentään suhteellisen normaalijärkinen". Nyt työttömänä työharjoittelussa, mikä on ihan perseestä, tunnen itseni köyhäksi, tyhmäksi ja saamattomaksi luuseriksi, ei tässä näin pitänyt käydä. Jännitän kaiken aikaa, koska työni vaatii jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä työkavereiden/hoitolasten kanssa. Niistä lapsistakin osa inhoaa minua ja siksi niiden kanssa on vaikea tulla toimeen. Se kummallisen leima seuraa kummasti minua, ihmisistä ja paikasta toiseen, vaikken mielestäni ole tehnyt mitään väärää/edes näyttänyt kovin erikoiselta suuntaan tai toiseen. Olen aina pyrkinyt "hyväksymään erilaisuuden", en ole tuominnut ihmisiä tekojen tai ajatusten takia. Tulee niin toivoton olo, kun pitää ihmisistä ja on omalla tavallaan hyvinkin sosiaalinen, mutta kaikki tyrmäävät heti alkuunsa.
Jos haluaisit keskustella jollekulle, niin onko sinulla esim. messengerosoitetta? Omaani en halua tänne palstalle enää (olen kai tulossa entistä vainoharhaisemmaksi;), mutta voisin kirjoittaa sinulle päin, jos ilmoittelisit oman osoitteesi.
Jaksamisia joka tapauksessa!