Ajattele! Ennen oli helppoa: jos joku oli luokassa epäsosiaalinen, niin ensin vanhemmat otettiin puhutteluun, jos ei toiminut niin pennulle selkään, jos ei toiminut niin luokan "kovin" pisti nekkuun (ei mitään porukalla turpaan -systeemiä). Tässä vaiheessa nuori yleensä jo tajusi että omassa asenteessa on jotain häikkää ja korjasi asenteensa. Ja kun porukassa oltiin, niin kaikki piti toistensa puolta. Joskus tapeltiin, mutta kun tappelu oli ohi, niin se kanssa oli ohi ja sitten mentiin kavereina jäätelölle. Nykyään kun et saa sanoa lapselle (varsinkaan toisen lapselle) edes, että kylläpä teit hölmösti. Voi vöhlä sentään! Ja siten porukalla ihmetellään, että miten voi meidän yhteiskunnassa olla syrjäytyneitä ja sosiaalisesti täysin käsiä nuoria!
Kun ajatellaan, että lapset kategorioidaan jo tarhaiässä ja heidät pakotetaan tiettyyn muottiin, ei voi olla yllätys että se itsensä toteuttaminen ja luovuus mikä on padottu vuosia alkaa ahdistaa ja lopulta purkautuu kamalalla tavalla. Jos pienestä asti pitää olla joku muu, kun mitä itsestä tuntuu, niin se ei voi olla hyvä asia. Pitää käyttäytyä tietyn harhakuvan mukaisen ihannelapsen tavoin, pitää harrastaa sitä mitä ihannelapsi mainosten orjuuttamien vanhempien mukaan harrastaa, pitää olla juuri sitä mieltä mikä on hyväksyttävää, pitää olla vähintään (ja mielellään) kaikessa keskitasoa, ettei erotu joukosta ja nimenomaan sitä keskitasoa sen luokituksen mukaan mitä sivistyneen koulukategorian mukaan vaaditaan. Ihan vaan siksi, että kukaan ei pääse sanomaan, että sinä poikkeat keskiarvosta! Mikä kamala haloo siitä alkaakaan jos poikkeat! Tulee psykologien, terapeuttien, opettajien ja sosiaaliviranomaisten verenhimoinen rintama. Jos nuori joutuu kohtaamaan nämä angstipornon nautiskelijat yksin, on varmaa, ettei nuoresta ole mitään jäljellä heidän ylimarssistaan. Entäs jos olet ylisuoriutuja?! Alkaa järjetön polemiikki siitä että nyt siirretään luokkaa ylemmäs ja holhotaan ja nostetaan luokassa jalustalle muiden muotissa kuuliaisesti pysyvien "tavisten" yläpuolelle. Kehut ja kannustus eivät ole koskaan pahitteeksi, mutta nuoren erottaminen ryhmästä sen takia että on fiksu, on enemmän rangaistus kuin palkinto.
Ja minkä virheen minä menin tekemään!! Kasvatin ja kasvatan lapsiani olemaan oikeuden mukainen ja reilu, niin saan huomata, että lastahan kohdellaan kuin friikkiä ("et sä ihan oikeesti muka haistata sun vanhemmille?")("Et sä ihan oikeesti saa kaikkee mitä sä haluut?"). Vasta sitten kun lapsi löytää sen astetta huonomman ja epäreilumman käytöksen jota vanhemmat kuitenkin vielä sietävät, sitten "uusi, kiltti, reilu" lapsi saa kavereita. Kun vaan vanhemmat jaksavat olla tässä "soluttautumisessa" mukana kannustamassa lasta olemaan kuitenkin oma itsensä, niin porukan hyväksymisen jälkeen lapsi voi pikku hiljaa taas käyttäytyä sen mukaan mikä hänelle on ominta ja mikä tuo hänelle turvallisen tunteen.
Onko syy siis minun, sinun, yhteiskunnan, koululaitoksen, poliisin? Nimenomaan! Syy on meissä kaikissa! Joka päiväsessä käyttäytymisessä, toisen huomioimisessa, välittämisessä. Ei se minun päivää pilaa jos autan rinnalla kulkevaa. Ei se minulta ole mitään pois jos näytän että kaikki ei ole "ihan sama". Ja kaikkein vähiten minua haavoittaa se, että näytän kuinka elämässään voi onnistua ja olla onnellinen ilman muiden tallomista ja tönimistä.
Voimaa kaikille kanssa vaeltajille!
Kun ajatellaan, että lapset kategorioidaan jo tarhaiässä ja heidät pakotetaan tiettyyn muottiin, ei voi olla yllätys että se itsensä toteuttaminen ja luovuus mikä on padottu vuosia alkaa ahdistaa ja lopulta purkautuu kamalalla tavalla. Jos pienestä asti pitää olla joku muu, kun mitä itsestä tuntuu, niin se ei voi olla hyvä asia. Pitää käyttäytyä tietyn harhakuvan mukaisen ihannelapsen tavoin, pitää harrastaa sitä mitä ihannelapsi mainosten orjuuttamien vanhempien mukaan harrastaa, pitää olla juuri sitä mieltä mikä on hyväksyttävää, pitää olla vähintään (ja mielellään) kaikessa keskitasoa, ettei erotu joukosta ja nimenomaan sitä keskitasoa sen luokituksen mukaan mitä sivistyneen koulukategorian mukaan vaaditaan. Ihan vaan siksi, että kukaan ei pääse sanomaan, että sinä poikkeat keskiarvosta! Mikä kamala haloo siitä alkaakaan jos poikkeat! Tulee psykologien, terapeuttien, opettajien ja sosiaaliviranomaisten verenhimoinen rintama. Jos nuori joutuu kohtaamaan nämä angstipornon nautiskelijat yksin, on varmaa, ettei nuoresta ole mitään jäljellä heidän ylimarssistaan. Entäs jos olet ylisuoriutuja?! Alkaa järjetön polemiikki siitä että nyt siirretään luokkaa ylemmäs ja holhotaan ja nostetaan luokassa jalustalle muiden muotissa kuuliaisesti pysyvien "tavisten" yläpuolelle. Kehut ja kannustus eivät ole koskaan pahitteeksi, mutta nuoren erottaminen ryhmästä sen takia että on fiksu, on enemmän rangaistus kuin palkinto.
Ja minkä virheen minä menin tekemään!! Kasvatin ja kasvatan lapsiani olemaan oikeuden mukainen ja reilu, niin saan huomata, että lastahan kohdellaan kuin friikkiä ("et sä ihan oikeesti muka haistata sun vanhemmille?")("Et sä ihan oikeesti saa kaikkee mitä sä haluut?"). Vasta sitten kun lapsi löytää sen astetta huonomman ja epäreilumman käytöksen jota vanhemmat kuitenkin vielä sietävät, sitten "uusi, kiltti, reilu" lapsi saa kavereita. Kun vaan vanhemmat jaksavat olla tässä "soluttautumisessa" mukana kannustamassa lasta olemaan kuitenkin oma itsensä, niin porukan hyväksymisen jälkeen lapsi voi pikku hiljaa taas käyttäytyä sen mukaan mikä hänelle on ominta ja mikä tuo hänelle turvallisen tunteen.
Onko syy siis minun, sinun, yhteiskunnan, koululaitoksen, poliisin? Nimenomaan! Syy on meissä kaikissa! Joka päiväsessä käyttäytymisessä, toisen huomioimisessa, välittämisessä. Ei se minun päivää pilaa jos autan rinnalla kulkevaa. Ei se minulta ole mitään pois jos näytän että kaikki ei ole "ihan sama". Ja kaikkein vähiten minua haavoittaa se, että näytän kuinka elämässään voi onnistua ja olla onnellinen ilman muiden tallomista ja tönimistä.
Voimaa kaikille kanssa vaeltajille!
Vastaukset 13
Vanhimmat
kvartaaliyhteiskunta,kaikki mulle ja heti asenne. Jääkö joku siinä pelissä kenties tyhjänpäälle?
Mitä enemmän jokainen tuijottaa omaan napaansa ja ajattelee olevansa ainoa ihminen joka ansaitsee kaikkea hyvää ja parasta, eteenkin muiden hyvinvoinnin kustannuksella, sitä vähemmän historia on meitä opettanut ja sitä suuremmat lunnaat siitä maksetaan. Tässä kahmimishysteriassa on aina joku jolta otetaan. Kun tarpeeksi monta kertaa on lyöty jalat alta, niin lyödystä tulee joko kahmia tai luovuttaja.
Helpointa minulle olisi syyttää amerikkalaista mallia, jossa mielestäni ihmisen hyvinvointi rinnastetaan jotenkin siihen, että yksilö ei voi olla onnellinen tai edes riittävä, ellei se osaa nujertaa ja alistaa ympäristöään valtaansa. Meilläkin tätä samaa ajatusta edustaa mainitsemasi "kaikki mulle ja heti". Lopulta, ahneutta ja toisen työllä ratsastamista on ollut aina ja tulee olemaankin, mutta se että tänä päivänä se on yleisesti hyväksyttävää huolestuttaa aikalailla. Eli ehkä tämän yhteiskunnan ongelmia, niiden syitä ja seurauksia ei sittenkään voi sälyttää pelkästään uuden mantereen ilmiöiden piikkiin... Onhan meillä kaikilla sentään vapaus ajatella ja harkita tekojamme, ja mikä tärkeintä kyky ottaa vastuuta tekemisistään, vai onko?
ylläpitämä toinen vapaamatkustajien joukko, kirkko. Siinä on joukko tekopyhiä voivottelijoita joilta tyhjäpäiden täyttämän eduskunnan ohella veronmaksaja ei saa vastinetta rahoilleen.
Me vaan niin helposti ummistamme silmät omien lasten tekemille virheille, mutta naapurin kakaroista virheet on paljon helpompi todeta. Omat lapset herättävät meissä itseihailua, sillä ovathan he kuin nuoruuden kuvia omasta itsestämme. Suodattimen läpi katselua ja herkkähipiäistä todellisuutta.
Entäs tällainen tapaus? Kasvoin lapsuuteni aivan eristettynä pienessä maalais mökissä. Seitsenvuotiaana minut nakattiin kansakouluun. Aivan vieraaseen ympäristöön ja outojen, samanikäisten ja vanhempien joukkoon! Tottakai minulla oli vain kotini tavat ja käytösmallit. Olin toisten mielestä kummallinen ja tyhmä! Jouduin asumaan kansakoulun asuntolaan, n. 15 muun pitkämatkalaisen koululaisen joukkoon. Heti ensimmäisestä päivästä alkaen jouduin kiusausten kohteeksi, milloin mistäkin syystä? Asuntolan hoitajakaan ei huomannut ahdinkoani ja en uskaltanut hänelle mainita mieliharmejani, koska se olisi tiennyt lisä kiusaa asuntola kavereiltani! Siitä oli varoitettu asuntolan asuinkumppaneitteni taholta. Koko kansakoulun 1-6 luokat oli yhtä painajaista. Vasta viimeisenä 7. luokalla sain vapauden kun jaksoin kulkea kouulumatkani kotoani pitäen, omilla voimillani. Vihasin monia koulukavereitani ja olisin varmaan ampunut heistä muutaman, jos se olisi ollut mahdollista. Onneksi ei ollut, eikä sellainen tullut siihenaikaan mieleenkään. Vihasin koko koulua siluni syvimmistä syövereistä asti! Kotonani ei ollut minkäänlaisia aseita, kirvestä ja vasaraa lukuunottamatta. Äidillä oli tietysti kaulin ja pyykkikorento, asevarustusta!
Siihenaikaan peloteltiin kovasti kasvatuslaitoksella. Siellä kuulemma pantiin poikkeavatkin penikat kuriin. Sinne joutumistahan piti tietysti pelätä, paska jäykkänä! (Lienee nykyisin, esim. Pohjolan poikakoti Muhoksella, tai Koivikon koulukoti Mikkelissä, joihin olen saanut tutustua, myöhemmin aikuis-iällä.) Olisi sittenkin kannattanut juntturoida kunnolla ja joutua "kasvatuslaitokseen." Jatkuva koti-ikävä mielessä, koulussa ja asuntolassa asumisessa sekoitti koko ajatusmaailman, ettei tiennyt oikeastaan mistään mitään? Piti vain yrittää päntätä päähän kaikenlaisia laskukaavoja ja kieliopin sääntöjä, ym. ym. jotka ei kiinnostaneet vähääkään! Onneksi kouluaika loppui aikanaan ja olen menestynyt elämässäni, kotonani oppimieni käytännön töitten ansiosta hyvin myös muualla suomen teollisuus elämässä.
Kiusaamista esiintyi myös joillakin työpaikoilla. Vai sattuiko meitä pari poikkeavaa persoonaa samaan työpisteeseen?
pumpulissa pidetty ja silkkihanskoilla silitetty. Elämisen kautta kun oppi tulee, niin sopivasti karaistuu ja pienet karikot eivät upota. Valtaosasta on kunnon kansalaisia kasvanut ja he eivät aikuisenakaan pienistä kitise.
"...jos ei toiminut niin pennulle selkään, jos ei toiminut niin luokan "kovin" pisti nekkuun (ei mitään porukalla turpaan -systeemiä). Tässä vaiheessa nuori yleensä jo tajusi että omassa asenteessa on jotain häikkää ja korjasi asenteensa."
Minusta nuori alkaa entistä enemmän pelkäämään muita ja olemaan omissa oloissaan. Luokan kovikset ovat monesti fyysisesti isompia ja vahvempia. Pienempänä ja heikompana ei pysty antamaan takaisin turpaan, mutta kantaa vihaa ja kaunaa sisällään vuosien ajan. Joskus aika parantaa, mutta ei täydellisesti.
"Ja kun porukassa oltiin, niin kaikki piti toistensa puolta. Joskus tapeltiin, mutta kun tappelu oli ohi, niin se kanssa oli ohi ja sitten mentiin kavereina jäätelölle."
Pidetään toisten puolia ja mennään jäätelölle, olipa vitun naivisti sanottu.
"Ja minkä virheen minä menin tekemään!! Kasvatin ja kasvatan lapsiani olemaan oikeuden mukainen ja reilu, niin saan huomata, että lastahan kohdellaan kuin friikkiä... Vasta sitten kun lapsi löytää sen astetta huonomman ja epäreilumman käytöksen jota vanhemmat kuitenkin vielä sietävät, sitten "uusi, kiltti, reilu" lapsi saa kavereita. Kun vaan vanhemmat jaksavat olla tässä "soluttautumisessa" mukana kannustamassa lasta olemaan kuitenkin oma itsensä, niin porukan hyväksymisen jälkeen lapsi voi pikku hiljaa taas käyttäytyä sen mukaan mikä hänelle on ominta ja mikä tuo hänelle turvallisen tunteen."
Tuo oli hyvä ja mielenkiintoinen kommentti, joku kirjoitti iltalehden keskustelupalstalla samaan tyyliin.
"Monesti jopa ylihuolehtivat vanhemmat saattavat liiallisella huolehtimisella viedä lapselta kyvyn tulla toimeen samanikäisten kanssa. Lasten kasvattaminen on vaikea prosessi, jossa voi epäonnistua sangen monella eri tavalla."
"Lapsista kasvatetaan joskus niin pikkuvanhoja, että samanikäiset katselevat heitä nenänvartta pitkin. Tällaisen lapsen on vaikea saada kaveria esimerkiksi koulussa. Valitettavaa, mutta totta."
itse olet naivi. kirjoittaja on täysin oikeassa. nykynuorelle jos sanot "ei" niin se on vittuilua ja tapettavahan sitä on! kun ei oo oppinu edes vanhemmiltaan saamaan selkään niin kuinka sitä kestää sitten kun pahassa maailmassa lyödään vaikka vaan henkisesti? lueppa armeijan tilastoja...
Joo, olen ollut ja ehkä olenkin vielä lapsellinen, mutta en puhunut mistään vanhempien kurista vaan nuorten keskinäisestä kohtelusta. Jos sinua tullaan koulun pihalla porukalla tönimään tai isompi poika vetää puukon kurkulle niin mitä siinä osaa heikompana tehdä?
Joskus olen ajatellut, että onko nämä kiusaajat mahdollisesti niitä joita kuritetaan fyysisesti kotioloissa ja sitten he purkavat taas omaa pahaaoloaan koulussa heikompiin?
Kyllä minäkin olisin hallunnut hoitaa asiat nuorena miehekkäästi ja lyödä ja vittuilla kiusaajille takaisin, mutta en pystynyt. Vai oliko se vika juuri siinä ettei minua lyöty kotona, enkä sitä kautta oppinut riittävän kovaksi? No, ikää kertyy ja vuodet opettaa.
Minä olen suorittanut armeijan ja enkä ole koskaan uhkaillut ketään väkivallalla. Mutta juuri kouluympäristössä saattaa kuulla jonkun huutavan "minä tapan sinut", vaikka tietenkin nämä ovat vain hetkellisiä pahanolon purkauksia eikä todellisia aikomuksia, mutta ei ne todellakaan paranna ujon ja aran ihmisen sosiaalisuutta.
Toisaalta onhan se hyvä että saa vähän negatiivisiakin kokemuksia, niin ei hätkähdä niin pahasti, kun joku humalainen tupakanpummaaja vittuilessaan uhkaa öisellä kadulla "hakevansa haulikon ja ampuvansa".
ja pitäisi laittaa suurennuslasin alle nyky-yhteiskunnan vaatimukset ja eritoten koulutus-yhteiskunnan. Lapsi joutuu heti tarha-iässä vertailun kohteeksi. Joku on keksinyt kriteerit, joilla lasta aletaan verrata toisiinsa ja jos ei kuulu "hyväksyttyyn" kategoriaan, tieto tuodaan julki lapselle ja vanhemmille.
On siinä "vertailussa" kieltämättä hyvääkin, sillä usein se lasta lähinnä oleva, vanhempi tai muu läheinen ei huomaa, että lapsella ei asiat ole kunnossa. Liian lähellä oleva on "sokea".
Itseäni kauhistutti, kun lapseni aloitti koulun (noin 10v sitten) ja vanhempien illassa opettaja esitteli "ylpeänä" luokan sisäistä tutkimusta, jossa oli kartoitettu sitä, onko lapsella kavereita ja kuinka paljon ja miten suosittu on.
Tutkimus/kartoitus tapahtui varmaan siinä vaiheessa kun lapset osasivat kirjoittaa, sillä heidän piti kertoa, kuka luokassa on paras kaveri, onko parasta kaveria, kenen kanssa haluaisi olla kaveri??? Tulos oli se, että osalla oli kaveri, usea nimesi saman, jonka kanssa haluaisi olla kaveri ja tietysti jäi heitä, joi lla ei ollut yhtään kaveria ja moni,jota kukaan ei halunnut kaveriksi..???
Tieto lisää tuskaa ja tuossa tapauksessa tieto siitä, ettei kukaan halua kaveriksi oli kova isku lapselle, joka oli hiljainen ja vasta muuttanut paikkakunnalle, eikä ollut yhtään tuttua ennestään. En tiedä tehdäänkö moisia "kartoituksia" nykyään, mutta lapsen itsetunnon kannalta tuon tapainen kartoitus ei ole hyvä.
Ihmisen vertailu jatkuu läpi elämän ja mielestäni juuri se liiallinen vertailu on pahasta monen herkän ja hiljaisen itsetunnon kannalta.
Koulu saattaa olla liian vaativa liiallisine vertailuineen. Pitäisi korostaa sitä, että ei tarvitse olla ykkönen kaikessa, eikä tarvitse tuoda kiitettäviä kokeista. Hyvä jo, että jaksaa käydä koulua, osallistuu, yrittää ja tekee parhaansa.
"Ei se minun päivää pilaa jos autan rinnalla kulkevaa. Ei se minulta ole mitään pois jos näytän"
Unohdit että nyt ollaan Savossa. Ei päde täällä.