Hei!
Olen 22-vuotias nuori nainen ja kärsinyt erilaisista syömishäiriöistä neljä noin vuotta. Pääasiassa anoreksiaa, mutta välissä mukana on ollut bulimiaa ja jopa bedin oireita. Olen nyt hoitosuhteessa ja tunnen olevani jo melko hyvin parantunut. Syön yleensä tuhat kaloria päivässä ja pari kertaa viikossa yritän päästä siihen kahteen tuhanteen. Vaikka tunnen jo parantuneeni melko hyvin matkaa on toki vielä jäljellä.
Aihe josta haluaisin puhua on se, että luulin parantumisen myötä elämänilon palaavan. Monet ex-anorektikot, jotka ovat oikeasti parantuneet tuntuvat suorastaan leijuvan pilvissä paranemisen jälkeen. He näkevät elämän lahjana ja suhtautuvat kaikkeen positiivisesti. Itse olen menettänyt elämäniloni.Arki on harmaata massaa ja päivät juoksee alakulon vallassa. Mikään ei oikeen tunnu miltään, ei hyvältä tai huonolta. Tuntuu että olen kokoajan vihainen kaikille ihmisille. Päässäni pyörii outoja ajatuksia kuten että kaverini eivät esim. tajua oikeasta elämästä mitään. He eivät ole joutuneet kärsimään ja heidän positiivinen lässytyksensä elämän ihanuudesta saa minut suorastaan raivostumaan. Minusta tuntuu että en tule enää toimeen kenenkään kanssa, kukaan ei tunnu ymmärtävän minua enkä minä ymmärrä muita. Kaipaisin tosi paljon ystäviä, joiden kanssa voisin viettää aikaa ja hengailla vaikka kaupungilla, jutella, kahvitella, liikkua jne mutta nyt olen ihan yksin. En jaksa esittää tekopirteää ja tunkea noiden onnellisten ihmisten porukkaan. Kaipaisin toista ihmistä joka ymmärtäisi minua sellaisena kuin olen... Onko kellään tällaisia tuntemuksia? Vaikka nyt koen voivani ihan hyvin pelkään että alan jossain vaiheessa etsiä anoreksiasta taas ystävää jos en sellaisia muualta löydä... Ja uskokaa pois, olen koittanut etsiä ystäviä harrastuksista, ehdotellut tapaamisia vanhoille kavereille jne mut kukaan ei tunnu heluavan olla mun kanssa tai ymmärtävän mua. Masentaa. Kiitos jos joku jaksoi lukea ja ihanaa viikonloppua kaikille!
Olen 22-vuotias nuori nainen ja kärsinyt erilaisista syömishäiriöistä neljä noin vuotta. Pääasiassa anoreksiaa, mutta välissä mukana on ollut bulimiaa ja jopa bedin oireita. Olen nyt hoitosuhteessa ja tunnen olevani jo melko hyvin parantunut. Syön yleensä tuhat kaloria päivässä ja pari kertaa viikossa yritän päästä siihen kahteen tuhanteen. Vaikka tunnen jo parantuneeni melko hyvin matkaa on toki vielä jäljellä.
Aihe josta haluaisin puhua on se, että luulin parantumisen myötä elämänilon palaavan. Monet ex-anorektikot, jotka ovat oikeasti parantuneet tuntuvat suorastaan leijuvan pilvissä paranemisen jälkeen. He näkevät elämän lahjana ja suhtautuvat kaikkeen positiivisesti. Itse olen menettänyt elämäniloni.Arki on harmaata massaa ja päivät juoksee alakulon vallassa. Mikään ei oikeen tunnu miltään, ei hyvältä tai huonolta. Tuntuu että olen kokoajan vihainen kaikille ihmisille. Päässäni pyörii outoja ajatuksia kuten että kaverini eivät esim. tajua oikeasta elämästä mitään. He eivät ole joutuneet kärsimään ja heidän positiivinen lässytyksensä elämän ihanuudesta saa minut suorastaan raivostumaan. Minusta tuntuu että en tule enää toimeen kenenkään kanssa, kukaan ei tunnu ymmärtävän minua enkä minä ymmärrä muita. Kaipaisin tosi paljon ystäviä, joiden kanssa voisin viettää aikaa ja hengailla vaikka kaupungilla, jutella, kahvitella, liikkua jne mutta nyt olen ihan yksin. En jaksa esittää tekopirteää ja tunkea noiden onnellisten ihmisten porukkaan. Kaipaisin toista ihmistä joka ymmärtäisi minua sellaisena kuin olen... Onko kellään tällaisia tuntemuksia? Vaikka nyt koen voivani ihan hyvin pelkään että alan jossain vaiheessa etsiä anoreksiasta taas ystävää jos en sellaisia muualta löydä... Ja uskokaa pois, olen koittanut etsiä ystäviä harrastuksista, ehdotellut tapaamisia vanhoille kavereille jne mut kukaan ei tunnu heluavan olla mun kanssa tai ymmärtävän mua. Masentaa. Kiitos jos joku jaksoi lukea ja ihanaa viikonloppua kaikille!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olen 20-vuotias, yksin asuvan tyttönen. Jotain tuttua sinun kirjoituksessa kyllä on, sillä itse tunnen kans olevani niin maailman yksinäisin ihminen. Ei sillä väliä vaikka omissa oloissa tuntee ikävää, mutta kun tunnen sitä myös ihmisten keskellä. Varsinaista ystävää minulla ei ole, on vain joitain tuttuja, mutta heidän kanssa tuntee itsensä aina ylimääräiseksi. Ei niistä kukaan ole ikinä mua ymmärtäny.
Sairastuin anoreksiaa 16-vuotiaana ja syrjäydyin jo silloin, kai mua pidettiin outona ja pelottavana, ehkä kadehdittiinkin (ilkeistä puheista päätellen)
Aino valopilkku elämässäni on ihana poikakaveri, mutta eihän se ikinä korvaa ystävää joka ymmärtää.
Olen vain niin kyllästynyt olemaan "erakkona" Sitten vielä se iloisuus, harvoin naamallani edes on hymyä, ainakaan aitoa sellaista. TOiset kun on niin positiivisia ja aina pitää olla ja onkin hauskaa. Sitten kehotetaan hymyilemään, mutta miten kun ei ole aihetta? jos ei ole syytä hymyillä? Kun kaikki on niin turhaa ja masentavaa.
Saatan olla toisikin seurallinen poikakaverin luona ja hänen kaverit on kehunu mua tosi kivaksi, mutta kun pääsen omaan rauhaan, niin padot vain auki ja itkulle ei meinaa tulla loppua.
Odotan vain päivää jolloin olisin terve ja elämä näyttäis toisiaa niin valoisalta kuin pitäisi. Ei vain ole voimaa ja uskallusta parantua, vielä se on liian vaikeaa.
Mutta tässä tuli nyt vuodatettua aikas lailla.
En muuta voi sanoa kuin älyttömästi voimia sinulle ja toivottavasti aurinko paistaa viikonloppuna.
Olen siis ketjun aloittaja ja pakko sanoa että kuvailit tosi hyvin juuri minunkin tuntemuksiani tossa viestissä. Eka viestini oli tosiaan vähän epäselvä mutta selkeytit hienosti juuri sen mitä minäkin yritin sanoa! Mulla on siis ihan sama juttu, tuttavien seurassa olen ulkopuolinen ja yksinäinen, väkisin en jaksa hymyillä kun ei kerran ole syytä ja minultakin löytyy avomies joka on ainoa valopilkku elämässä. Hän tosin työskentelee tällä hetkellä toisella paikkakunnalla ja tapaamme noin viikon välein päivän verran. Hän tukee minua ja yrittää jopa miettiä mistä keksisi minulle ystävän, vaikka eihän se hänen tehtävänsä ole! Huoh, yksinäisyys on kovin raskas taakka. Ainoa asia mitä toivon enemmän kuin mitään muuta on yksi ystävä. Yksi henkilö joka viettäisi aikaa kanssani. Siinä kaikki...
Juuri sitä toivon itekkin, yhtä ihmistä joka haluaa viettää aikaa mun kans, se joka soittaa ja ehdottaa tapaamista. En aina viitsi olla kerjäämässä seuraa kun tietää että säälistä vain ne minun kans on. Jos ite en ottais yhteyttä niin puhelin soisi vain poikaystävä, siskon tai äidin kaipailessa. Ei niitä mukaviksi kehuttuja maraton puheluita joissa juorutaan koko paikkakunnan kaikkien ihmisten asiat. Ei sitä seuraa illan viettoon, kun edes joku pyytäis kanssaan lähimarkettiin viikonloppu ruoka ostoksille, alkaako jo kuulostaa säälittävältä?
Elän viikonlopuille jolloin poikakaverini tulee töistä kotiin (tekee töitä levillä) ja silloin tuntee elävänsä, hän vie minut omien kaverien keskelle ja osaa ottaa minut huomioon joka käänteessä, silloin tuntee että kuuluu jonnekin.
Mutta viikolla olen taas yksin eikä kukaan kaipaa, kellään ei vain ole aikaa/intoa olla kanssani.
En tiedä missä on vika, ulkoisesti olen kauniiksi kehuttu, mutta varmaan se on tää luonne ja ajatusmaailma joka ei oikeen täsmää kenenkään kanssa.
Ihan samoja asioita kelaat kuin minäkin, ja ihan oikein totesit, yksinäisyys on raskas taakka, niin raskas ettein meinaa sängystä päästä ylös kun tietää mitä on edessä, yksinäinen päivä... eikö maailmassa pitäisi olla jokaiselle se yksi rakas ja yksi sydänystävä? Jäikö meiltä jotain saamatta?
Taas kerran tekstisi on kuin suoraan minun elämästä. Olisi oikeesti ihanaa käydä kaupassa jonkun kanssa! Tai siis puuhailla ihan mitä vaan tollasta arkista... En oikeen tiedä mikä tässä hommassa mättää, koska ne ihmiset jotka minut todella tuntevat kehuvat minua kuitenkin mukavaksi ja ihanaksi jne. Muutin pari vuotta sitten opiskelemaan uudelle paikkakunnalle pohjoiseen ja vaikka ei minulla vanhassakaan kotikaupungissani ollut paljoa ystäviä niin ainakin muutama. En ole ikinä ollut näin yksin kuin täällä... Huomasin että sanoit poikaystäväsi työskentelevän levillä. Oma avomieheni asuu viikot torniossa eli melko pohjosessa asutaan ilmeisesti molemmat. Haluatko kertoa missä asut? Ymmärrän jos et mutta ties vaikka olisi sama paikkakunta :)
En minäkään kaipaa muuta kuin sitä ihan tavallista arkielämää jonku ystävän seurassa, ei tarvis kuin vaikka vain lenkille seuraa niin se olis jo ihana lisä tähän elämään. Muutin Rovaniemelle vuosi sitten ja yksin olen ollut, vaikka sama täällä,ei niitä ystäviä kotipaikkakunnallakaan ollut. Mistä sinä olet? Kyllä voin sanoa, ei mua kukaan tunnistais kun eipä niitä tuttuja ole saati sitten syömishäiriö palstoilla:)
Jotenki tuntuu väärältä tai epäterveeltä vain jumittaa neljän seinän sisällä päivät pitkät, sen verra nokkaani työnnän ulos että luennoilla käyn ja töissä aina kun tarvitaan. Ei tästä yksinolossa mitään positiivista ole. Pakkohan tässä on kohta saatava muutosta aikaan, se kun olisikin vain minun päätettävissä...
Uskomatonta mutta Rovaniemellä asustelen minäkin! Muutin tänne tosiaan kaks vuotta sitten...Onkohan täs nyt kohtalo pelissä tai jotain. Tuntuu käsittämättömältä löytää ihminen, jolla on sama tilanne ja samoja ajatuksia, ja vieläpä täältä samalta paikkakunnalta :)
Miten voikin olla?!? Siis olin ihan varma että siellä joku yksinäinen helsingistä kaipaa seuraa eikä kukaan ole täältä kaukaa pohjoisesta. Kohtaloon alan usko jo itekkin. Tiedä kuinka monesti on vastaan kävelty, vaikka enpä mie nyt niin ahkerasti liikuskele ihmisten ilmoilla.
Mutta olipa valtava yllätys, ihanaa tietää ettei olekaan ainoa yksinäinen täällä:)
Ei tää maailma niin suuri ollutkaan
No kun kerran näin lähekkäin asustellaan niin mun mielestä voitas ainakin vaihtaa meset/sähköpostit tms. et voitas jatkaa juttuu ja jos homma luistaa niin tavatakkin joku kerta? Mut ei mitään paineita siitä et nyt meidän täytyy olla ystäviä tai mitään sellasta.. Tuntuis vaan oudolta jättää asia tähän varsinkin kun oikeest kohtalolla taitaa olla sormensa pelissä ;)
Olishan se outoa vain todeta että tilanne on tämä, sanoa heipat ja antaa olla. Tietenkin voidaan jatkaa jutustelua vaikka mesessä tai miten nyt tuntuu parhaimmalta, minut ainakin saa parhaiten mesetä kiinni. Katotaan vain miten juttu luistaa. Annatko sie mesen, vai? Vain olisko mukavampi pistää sähköpostiin jos et tässä halua "julkaista" sitä? ihan miten vain, sähköposti on [email protected] tai laita mese osoite niin ilmoittelen:)
Kiva juttu. Mä voisin ensin laittaa vaik sähköpostia ja siinä samassa voidaan vaihtaa sit meseosotteet. Yritän huomisen aikana ehtiä pistää viestiä tulemaan :)
jää mielenkiinnolla odottamaan, mutta siellä sitten lisää:)