2½ -vuotias kummipoikani on ottanut asiakseen
huolentia perheen kissan aamupalasta ja syömään
hakemisesta. Kaikin puolin kissa on tärkeä ja
kotiin tullaan vauhdilla kun muistutetaan, kuka
siellä odottaa.
Nyt Tytteli on kuitenkin alkanut osoittaa
selkeitä merkkejä päiviensä vähenemisestä, onhan
ikääkin jo 17½ vuotta.
Miten ihmispentu selviää parhaiten kun ystävää ei
enää löydykään. Kuinka tekisimme asiasta helpon.
Kaikki ehdotukset otetaan harkintaan.
huolentia perheen kissan aamupalasta ja syömään
hakemisesta. Kaikin puolin kissa on tärkeä ja
kotiin tullaan vauhdilla kun muistutetaan, kuka
siellä odottaa.
Nyt Tytteli on kuitenkin alkanut osoittaa
selkeitä merkkejä päiviensä vähenemisestä, onhan
ikääkin jo 17½ vuotta.
Miten ihmispentu selviää parhaiten kun ystävää ei
enää löydykään. Kuinka tekisimme asiasta helpon.
Kaikki ehdotukset otetaan harkintaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
eikä helpoksi muutu millään ilveellä. Kannattaa
yrittää selittää että se oli vanha ja sairas ja nyt
sen on hyvä ja levollinen olla, voi puhua kissojen
taivaasta jos katsoo sopivaksi. Jos mahdollista,
hautapaikka jonne voi käydä kukkia ja kynttilöitä
viemässä ja muistelemassa.
Suru kuuluu ihmisen tunnerepertuaariin, on
luonnollista ja läpikäytävä. Minkäänlaista
valehtelemista en missään nimessä suosittele. On
kuitenkin tärkeää olla lapsen kanssa hänen
surussaan, lohduttaa ja pitää sylissä ja kertoa
että muillakin on Tytteliä ikävä ja se on ihan OK.
Vihastuminen ei myöskään ole outo reaktio
tilanteessa, joka ei taatusti reilulta tunnu.
Hirvittää ajatus että olemme omiemme kanssa samassa
tilanteessa joskus, vaikka kollini ovatkin vielä
miehiä parhaassa iässä, on elinikäisen ystävän
menetys hurja paikka lapselle minkä ikäisenä
tahansa.
Itse olen myös omille Lapsileni kertonut asiat
niinkuin ne oikeasti ovat... Tosin kauniina
versiona... Eli Vanhuus, sairaus, vahinko
johtaneet kuolemaan /lopettamiseen.
Ainakin omat Lapseni ovat asian oppineet
ymmärtämään ja hyväksymään(7 ja 5 vuotiaat ovat
jo monta eläinystävää menettäneet).
Kerro lapselle, että kisuli aikoo nukkua sata
vuotta sille tehdyssä lepopaikassa, ja että
sitten kun me muutumme enkeleiksi, se herää ja
loikkaa meidän mukaamme.
Kuten edellisessäkin viestissä:tarinan kertominen
voisi olla hyvä juttu...(kisun meno taivaaseen
kuullostaa paremmalta kuin hautaaminen kylmään
multaan)
Lapset ovat siitä hyviä,että ottavat tällaiset
raskaat asiat kevyemmin kuin aikuiset,koska eivät
vielä ymmärrä mitä kuolema on. Lapsuudesta
muistan,miten ikävöin muutaman päivän mummoni
koiran kuolemaa enkä oikein ymmärtänyt mihin se
oli kadonnut...Asiaa helpotti kuitenkin käyminen
koiran haudalla.(otin tehtäväkseni viedä haudalle
tuoreita kukkia ja tätä jatkui useita kesiä...)
Kannattaa kertoa asia lapselle hienovaraisesti ja
yksinkertaisesti ja tehdä selväksi ettei Rakas
Ystävä enää palaa takaisin...
Voimia.