Tämä ei taas tänne kuuluisi, vaan parisuhdepalstalle. Päätin kuitenkin laittaa tämän tänne, sillä uskon että täällä on enemmän ihmisiä jotka voisivat mahdollisesti ymmärtää.
Kärsin vuosia yksinäisyydestä. Se oli rankkaa aikaa ja itseluottamukseni oli todella heikko. Nyt vuoden sisällä olen kuitenkin saanut muutamia mukavia ihmisiä ympärilleni, mikä on helpottanut paljon.
Tapasin muutama kuukausi sitten miehen, jonka kanssa tapailemme nyt. Hän on mielestäni todella komea ja kaikinpuolin mukava, hyvä mies. Sisimmässäni en kuitenkaan usko että hän on arvoiseni, sillä tuntuu että tämä entinen yksinäisyys on jäytänyt minua sen verran. Aivan kuin se olisi joku suuri synkkä salaisuus, etten ole varteenotettava kumppani tai kansalainen sillä minut on kerran hylätty niin, että olen joutunut käymään läpi tämän monia teitäkin vaivaavan, vuosikausia kestäneen helvetin.
Tuntuu, että on jotakin pahasti vialla minussa, jonka muut ovat joskus huomanneet, mutta hän ei vielä. Ulkonäössäni tai luonteessani tai jossakin on jotain vikaa.
Tässä ei nyt ollut varmaan mitään järkeä. Pystyn kuitenkin useimmiten pääsemään tästä tunteesta yli. Onko täällä muita jotka kokisivat itsensä arvottomiksi, siksi että kerran on isketty se leima otsaan ? Miten ja millä keinoilla olette päässeet eteenpäin tai yritätte päästä ?
Tuntuu että helvetti vain edelleen jatkuu pääni siällä ja pelkään päivää, jolloin kaikille paljastuu että minun kuuluu olla yksin ja taas olen yksin... Toivottavasti en toteuta pahinta pelkoani itse.
Kärsin vuosia yksinäisyydestä. Se oli rankkaa aikaa ja itseluottamukseni oli todella heikko. Nyt vuoden sisällä olen kuitenkin saanut muutamia mukavia ihmisiä ympärilleni, mikä on helpottanut paljon.
Tapasin muutama kuukausi sitten miehen, jonka kanssa tapailemme nyt. Hän on mielestäni todella komea ja kaikinpuolin mukava, hyvä mies. Sisimmässäni en kuitenkaan usko että hän on arvoiseni, sillä tuntuu että tämä entinen yksinäisyys on jäytänyt minua sen verran. Aivan kuin se olisi joku suuri synkkä salaisuus, etten ole varteenotettava kumppani tai kansalainen sillä minut on kerran hylätty niin, että olen joutunut käymään läpi tämän monia teitäkin vaivaavan, vuosikausia kestäneen helvetin.
Tuntuu, että on jotakin pahasti vialla minussa, jonka muut ovat joskus huomanneet, mutta hän ei vielä. Ulkonäössäni tai luonteessani tai jossakin on jotain vikaa.
Tässä ei nyt ollut varmaan mitään järkeä. Pystyn kuitenkin useimmiten pääsemään tästä tunteesta yli. Onko täällä muita jotka kokisivat itsensä arvottomiksi, siksi että kerran on isketty se leima otsaan ? Miten ja millä keinoilla olette päässeet eteenpäin tai yritätte päästä ?
Tuntuu että helvetti vain edelleen jatkuu pääni siällä ja pelkään päivää, jolloin kaikille paljastuu että minun kuuluu olla yksin ja taas olen yksin... Toivottavasti en toteuta pahinta pelkoani itse.
Vastaukset 4
Vanhimmat
No ite olen miettinyt, että en taida viitsiä enää edes yrittää suhteeseen ns. "normaalin" ihmisen kanssa.
Mulla ei ole kavereita, enkä ole kovin menevä ihminen. Joidenkin ihmisten on vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä sitä.
Todellakin pelottaa tunnustaa sitä asiaa muille. Pelkään, että he pitävät minua outona, tai jotenkin sairaana.
Itsekin mietin, että miksi en ole niin kuin muut. Mitä minussa on vikaa?
Sulla on nyt ilmeisesti ystäviä ja muuta. Ei ketään ole tarkoitettu elämään yksin. Ihminen on laumaeläin.
Maailma on pelkkää rumaa sattumaa, ei tällä ole mitään tarkoitusta.
Varmana on muitaki jotka ei oo meneviä... ;D
"Todellakin pelottaa tunnustaa sitä asiaa muille. Pelkään, että he pitävät minua outona, tai jotenkin sairaana."
Höpö höpö...eikä pidä outona eikä sairaana..tai sitte mäki oon ;D...
"Ihminen on laumaeläin."
Älä nyt vitussa jaksa jauhaa tätä samaa vanhaa paskaa. Kyllin moni imbesilli on tästä jauhanut, joten turpa kiinni jos saan pyytää.
Onhan ihminen laumaeläin. Ois muuten jäänny mammutit syömättä, jos naapurin pena ei ois lähteny jahtiin mukaan.