kuolemasta yli?

pääsin .Mulle sanottiin että ota uusi koira.Ajattelin en koskaan.Mutta toisin kävi.Entinen koira kuoli helmikuussa ja uusi koira tuli toukokuussa ja oli hyvä ratkaisu minun kohdallani.Itkin joka päivä edellistä koiraani.Tämä uusi koirani on aivan erirotuinen mitä mulla on aikaisemmin ollut.Harkitse sinä myös omalla kohdallasi jos vaikka uusi olisi hyvä ratkaisu.Vointia sinulle.

Osan ottoni suruun. Tiedän miltä tuntuu, kun oma rakas koira kuolee, sillä minäkin olen sen joutunut kokemaan. Aluksi ei usko koko juttua edes todeksi, ja tuntuu ettei pääse ikinä surusta yli. Mutta aika parantaa haavat. Pitää vain surra rauhassa. Tiedän, että aluksi tuntuu tyhjältä, kun ei ole sitä koirakaveria jaloissa. Kannattaa katsella valokuvoa ja muistella yhteisiä hyviä hetkiä, vaikka se tuntuukin raskaalta, mutta se toimii, kun jää niin paljon hyviä muistoja. Pääset varmasti surusta yli, kun vaan muistat taas jatkaa arkea, etkä masennu. Paljon jaksamista sinulle !

Sellaista se elämä on, eipä tuohon suruun auta kuin aika. Eikä sitä uutta pentua tarvitse heti ruveta ajattelemaan, parempi kun antaakin ajan parantaa.
Valokuvien katselun joku manitsi, mutta siinäkin on eroja. Kun lapsuusperheessäni minun suuri rakkauteni, vanha rotikka joudutti lopettamaan, minä kyllä katselin mielelläni valokuvia mutta äitini ei kyennyt siihen pitkään aikaan. Hän heitti kaikki pannat, kupit, harjat, ihan kaiken roskikseen, kun ei kestänyt nähdä niitä. Ja valokuvia ei kukaan perheeessä voinut katsella silleen, että hän huomasi. Eikä puhua mitään mikä viittasi koiraan. Että meitä on joka lähtöön. Yksi suree yhdellä tapaa, toinen toisella.

se on raskas suru kantaa, mutta aika tekee ihmeitä. Tuska hälvenee ja muistot kultaavat elontietäsi eteenpäin.
Helppoa se ei ole, olen saman kokenut kaksi vuotta sitten.
Koirani jäi auton alle 9 vuotiaana ja täysin terveenä.

Se oli sellainen shokki, etten uskonut toipuvani siitä koskaan. Pari kk. itkin päivittäin koiraa.
Sitten päätin ottaa pennun ja se oli hyvä päätös.
Nyt minulla 1.5 v. vilperi, jonka kanssa riittää touhua.

Mieti sinäkin pentu asiaa, kun tunnet olevasi valmis siihen, minä olen tosi onnellinen siitä, että tämä nuori neito koira on tässä kasvamassa.

Otan osaa suruusi. Koeta jaksaa eteenpäin, jokaisella tapahtumalla on joku tarkoitus.

Kuolema.
Niin, siinähän elämän upeus loppuviimein juuri piileekin. Syntymän lisäksi siis. Kuoleman kohdatessaan alkaa vähitellen tajuta, mitä elämä on.

Luonnollinen kuolema aikansa eläneeen mielestä on ainoastaan kaunis ja vapauttava. Miksi siis surra? Ethän kai sinäkään luullut tai uskonut, että koirasi eläisi vaikkapa satavuotiaaksi? Miksi suotta surra väistämätöntä? Ikävä voi tietenkin olla, ja muistot elävät aina, mutta surusta pitää uskaltaa luopua.

Lakkaa siis suremasta. Muistat silti kaiken muistamisen arvoisen. Ikävöi joskus vapaasti tiettyjä hetkiä. Naura kaikille muistoille koirastasi, jotka aikoinaankin naurattivat. Ei ole moraalisesti väärin, eikä kuolleen ystävän halveksuntaa muistella häntä hymyssä suin.

Päinvastoin.

Itse ainakin toivoisin, että ne jotka kokevat minut tärkeäksi ilon ja turvan, ystävyyden ja avun antajaksi nyt, eivät kuollessani suinkaan antaisi moisen luonnollisen tapahtuman lisätä tuskaa elämäänsä. Sehän olisi täysin päinvastoin minun toiveeseeni verrattuna: iloa ja turvaahan minä rakkaimmilleni tahdon antaa, ja hyviä muistoja. Näin ajattelisi ja sanoisi taatusti myös koirasi, jos nyt pääsisi sinua lohduttamaan.

Ja pääsihän se, tavallaan...

itsekin ajattelin että en ikinä halua ketään toista lemmikkiä korvaamaan koiraani , mutta saattaisihan se parin kk:n päästä olla ihan hyvä idea. se vaan että kun opiskelen viimeistä vuotta ja asun vielä kotona, ja ensi vuonna olisi tarkoitus muuttaa omaan kämppään ja hankkia töitä, niin koira joutuisi päivät pitkät olemaan yksin kotona ja se ei olisi oikein, niin tiedä sitten onko fiksua hankkia koiraa vaikka suruun saaattaisikin auttaa. sitten tässä tilanteessa aina kun menen muualle esim. kouluun , tulee muuta ajateltavaa ja ei enää niin paljon sureta vaikka välillä tuleekin että eikai se ole totta, mutta heti kun saavun kotiin, tulee tippa linssiin, kaikki vanhat muistot tulee mieleen ja rupeaa itkettämään entistä enemmän. niiin vaikea olla kotona, mutta ei minusta seuraakaan ole muille ihmisille tässä tilanteessa.