Kauhee olo mun sisällä, enkä tiedä miten tän kaiken saisin lyhyesti kirjoitettua..
Olen -89 vuonna syntynyt tyttö, tänä vuonna täytän 19. Mua harmittaa että vanhempani eivät ymmärrä etten enää ole mikään pikku tyttö.Mulla on oma elämä ja oikeus elää se niin kuin haluan. Välillä vaan ei siltä tunnu, tuntuu että vanhempani haluaisivat elää sen puolestani, oman tahtonsa mukaan. Loukkaa ettei mua kunnioiteta tarpeeksi ja oteta huomioon että oon kuitenkin täysi-ikäinen ihminen.
Asun tällä hetkellä kotona porukoillani.
Joka asiasta pitäis ilmeisesti kertoo yksityiskohtaisesti kaikki. Jos menen kaverille ja olen myöhään, jo tulee viestiä että tule nyt vaan jo kotiin sieltä "luuhaamasta".Mistä luuhaamasta?En voi käsittää,eivätkö he luota minuun.Ilta menee aina pilalle kun saa stressata mitä vanhemmat taas siellä kotona miettii ja ovatko he kohta jo hakemassa mua kotiin.
Poikaystävätkin näyttää olevan aika paha asia. Mun pitäs varmaan elää elämäni yksin tai muuttaa seksuaalisuuttani,olla kiinnostunut muista tytöistä tai jtain. Oikeesti tuntuu toisinaan niin tältä.
En mä haluaisi koko ajan infota vanhemmilleni asioistani ja menoistani ja kertoa ystävieni henkilötiedot ja missä ollaan tutustuttu jne..Pää hajoo. Onhan jokaisella oikeus yksityisiin asioihin?Vai onko.
Jos sanon lähtiessäni kaverille että tulen myöhään illalla tai olen yötä,tulee kuitenkin taas txtiviestiä ja ajatus yöksi jäämisestä jälleen jää. Joudun joskus jopa valehtelemaan että menen kaverille vaikka oikeasti tapaan erään mulle tärkeän pojan. Pelottaa heidän suhtautumisesna häneen.
Enkä todellakaan ole ihminen,joka menee suin päin suhteesta toiseen. Olen oikeasti hyvin ajattelevainen ja osaan ottaa vastuun teoistani.
Miksi mun vanhemmat käyttäytyy noin?Miksi heillä on tuollainen suhtautuminen?Ehkä he koittaa liikaa suojella mua kaikelta,mutta liika suojelu ei sekään ole hyvästä, päin vastoin. Kasvaa vaan uhma ja kapina heitä vastaan.
Ensi viikolla poika,josta olen kiinnostunut,haluaisi ja pystyisi näkemään mut. Hän haluaisi tulla luokseni päiväksi/pariksi,mutta pelottaa. Ei itse asia,vaan edelleen vanhempien jyrkkä suhtautuminen. He eivät tiedä hänestä mitään. JA nyt jos yht'äkkiä kerron tuon pojan tulleen kuvioihin niin en tiedä mitä he siitä pitäisivät. Mutta pitääkö mun edes välittää?Vai mitä mä teen?Kauheen ahdistava olo. Harmittaa jos joudun menettämään tän suhteen tälläsien ongelmien vuoksi. Erosin kesän lopussa ex-poikakaveristani, ja mietin katsooko vanhmmat pahalla tätä uutta.. :( Enkä jaksais salailla mitään.
Toivoisin että mulla olisi rennommat vanhemmat. He ottavat kaikki asiat niin vakavasti. Ei elämä mielestäni tarvi olla niin vakavaa. Ihan kuin heidän mielipiteensä pitäisi olla myös mun. Vaikka he eivät pidä hauskan pidosta niin kai mulla siihen joskus on lupa.
Vaikea selittää tätä tilannetta. Toivoisin vaan saavani joltakin neuvoja tähän asiaan.
Mun on paha olla,enkä jaksa enää pitää tätä asiaa sisälläni.
Olen -89 vuonna syntynyt tyttö, tänä vuonna täytän 19. Mua harmittaa että vanhempani eivät ymmärrä etten enää ole mikään pikku tyttö.Mulla on oma elämä ja oikeus elää se niin kuin haluan. Välillä vaan ei siltä tunnu, tuntuu että vanhempani haluaisivat elää sen puolestani, oman tahtonsa mukaan. Loukkaa ettei mua kunnioiteta tarpeeksi ja oteta huomioon että oon kuitenkin täysi-ikäinen ihminen.
Asun tällä hetkellä kotona porukoillani.
Joka asiasta pitäis ilmeisesti kertoo yksityiskohtaisesti kaikki. Jos menen kaverille ja olen myöhään, jo tulee viestiä että tule nyt vaan jo kotiin sieltä "luuhaamasta".Mistä luuhaamasta?En voi käsittää,eivätkö he luota minuun.Ilta menee aina pilalle kun saa stressata mitä vanhemmat taas siellä kotona miettii ja ovatko he kohta jo hakemassa mua kotiin.
Poikaystävätkin näyttää olevan aika paha asia. Mun pitäs varmaan elää elämäni yksin tai muuttaa seksuaalisuuttani,olla kiinnostunut muista tytöistä tai jtain. Oikeesti tuntuu toisinaan niin tältä.
En mä haluaisi koko ajan infota vanhemmilleni asioistani ja menoistani ja kertoa ystävieni henkilötiedot ja missä ollaan tutustuttu jne..Pää hajoo. Onhan jokaisella oikeus yksityisiin asioihin?Vai onko.
Jos sanon lähtiessäni kaverille että tulen myöhään illalla tai olen yötä,tulee kuitenkin taas txtiviestiä ja ajatus yöksi jäämisestä jälleen jää. Joudun joskus jopa valehtelemaan että menen kaverille vaikka oikeasti tapaan erään mulle tärkeän pojan. Pelottaa heidän suhtautumisesna häneen.
Enkä todellakaan ole ihminen,joka menee suin päin suhteesta toiseen. Olen oikeasti hyvin ajattelevainen ja osaan ottaa vastuun teoistani.
Miksi mun vanhemmat käyttäytyy noin?Miksi heillä on tuollainen suhtautuminen?Ehkä he koittaa liikaa suojella mua kaikelta,mutta liika suojelu ei sekään ole hyvästä, päin vastoin. Kasvaa vaan uhma ja kapina heitä vastaan.
Ensi viikolla poika,josta olen kiinnostunut,haluaisi ja pystyisi näkemään mut. Hän haluaisi tulla luokseni päiväksi/pariksi,mutta pelottaa. Ei itse asia,vaan edelleen vanhempien jyrkkä suhtautuminen. He eivät tiedä hänestä mitään. JA nyt jos yht'äkkiä kerron tuon pojan tulleen kuvioihin niin en tiedä mitä he siitä pitäisivät. Mutta pitääkö mun edes välittää?Vai mitä mä teen?Kauheen ahdistava olo. Harmittaa jos joudun menettämään tän suhteen tälläsien ongelmien vuoksi. Erosin kesän lopussa ex-poikakaveristani, ja mietin katsooko vanhmmat pahalla tätä uutta.. :( Enkä jaksais salailla mitään.
Toivoisin että mulla olisi rennommat vanhemmat. He ottavat kaikki asiat niin vakavasti. Ei elämä mielestäni tarvi olla niin vakavaa. Ihan kuin heidän mielipiteensä pitäisi olla myös mun. Vaikka he eivät pidä hauskan pidosta niin kai mulla siihen joskus on lupa.
Vaikea selittää tätä tilannetta. Toivoisin vaan saavani joltakin neuvoja tähän asiaan.
Mun on paha olla,enkä jaksa enää pitää tätä asiaa sisälläni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ota aihe puheeksi vanhempiesi kanssa. Jos ei auta niin muuta pois kotoa, olet jo siinä iässä.
Löysin tekstistäsi samaa, omaan elämääni liittyen.
Oon samaa vuosikertaa kuin sinä :) Eikä sillein vois uskoa todeksi, että puolen vuoden kuluttua täyttää jo 20v.
Liittyen tosiaan porukoihin, että ei uskalla tai viitsi tehdä mitä oikeasti haluaa tehdä. Asuin puolisen vuotta aikasemmin yksin, kun YRITIN opiskella, ala ei ollut kuitenkaan kiinnostava, jouduin porukoille takaisin asumaan korpeen, en ole hommannu ajokorttiakaan ja työtön olen. Tylsähköä elämää juu tällä hetkellä on ollut, pitkään. Mutta se yksin asuminen oli todella ihanaa aikaa. Sekin on niin naurettavaa, kun vedin kännitkin useaan kertaan sinä aikana ja porukoilla asuessa en niin useestikaan, enkä juo paljoa, koska äite on sellainen... sellainen. Tykkään juomisesta, rajansa kaikella. Mutta tykkään. Tämä oli yks esimerkki mitä en viitsi porukoilla asuessa tehdä niin useesti. Ja nytkin oon yritelly kalastella mukavaa työpaikkaa, että pääsis asumaan yksin.. Muttei kukaan ole tähän mennessä hyväksynyt töihin, ammatittomana vaikeeta saada töitä. Se on niin risti riitanen sanonta, että "kyllä töitä tekevälle riittää". Ei mulle ainakaan ole riittänyt ;) Opiskelemaan en lähde ainakaan vähään aikaan, kun en tiedä oikeasti mikä mua edes kiinnostaa. Se onkin monen nuoren ongelma.
Mutta viime vuonna rikoin vähän rajojani, että sain äiten tajuamaan että en ole enää alaikäinen. Sen sain tajuamaan vaan. Sun pitäis jollain keinolla tehdä samoin, sulla varmasti välillä keittää päässä sen verran että tekis mieli sanoa vanhemmille suorat sanat. Tee se!! Ehkä se auttaa sua, ettei vanhemmat pidä sua omistuksessa liikaa. Täytyy vaan uskaltaa sanoa asioista. Sun vanhemmat varmasti rakastaa sua, mutta täytyy niiden tajuta että heidän pikku tyttönsä on jo täysi-ikäinen.
Mulla on samanlainen tilanne juu, en edes viitsi mennä juuri mihinkään. En tosiaan jaksa/halua selitellä vanhemmille menemisistäni. Sekin rajoittaa kun asun alle 10km matkan päässä kylältäkin. Pidän vanhemmistani, eivät ole niin vakavia, aika lepposia, paitsi äite on välillä vähän kettumainen.. Vanhemmat oli ilosia, että olin löytänyt poikaystävän, joka on entinen ollut jo muutaman kuukauden, harmi kyllä. Pitivät silloin tenttauksen siitä pojasta, kun saivat ekaa kertaa hänestä tietää, mutta se oli ok juttu.
Haluisin opiskella ja kaikkea. Mielummin kyllä menisin suoraan työelämään kun on ollut koulukiusaamisuhritausta meikäläisellä. Tekis mieli olla niiiiiin rohkeampi, mutta jokin vaan estää. Ehkä jonain päivänä kyllästyn niin liikaa, että rohkeuskin alkaa kukkimaan.
Mutta et ole ainut ihminen, jolla on tällainen onkelma.. :)
Voi vittu taas tämmöne.. heyy oot 18v nii vittu ja sul on oma elämä vittu mee kaverille yöks, vaikka viikoks, SÄ PÄÄTÄT, ei sun jotku vanhemmat!
Ja en oo mikää teiniangst joka sanoo kaiken vastaa vanhemmille, mut hey tää on suomi! DAMN