Tutkijan kammiosta
Tässä kirjoituksessa minulla on tarkoitus valaista työtäni tutkijana Helsingin yliopistossa.
Ajatuksenani on aina silloin tällöin kertoa lukijoille miten työni eli kirkkohistorian alaan kuuluva väitöskirjani edistyy.
Aloitin väitöskirjani tekemisen periaatteessa jo tämän vuoden alussa laatimalla Helsingin yliopiston teologiselle tiedekunnalle noin 15 sivua pitkän alustavan tutkimussuunnitelman, jonka perusteella tiedekunta antoi minulle kesäkuussa oikeuden jatko-opintojen suorittamiseen yliopistossa.
Olen muuten poikkeuksellisen nuori tutkija. Jo ennen jatko-opinto-oikeuden saamista hain ihan vaan kokeilumielessä vuoden pituista apurahaa yliopistoni tiedesäätiöltä, jonka myös itselleni ja väitöskirjani ohjaajalle suureksi yllätykseksi sain.
Hain keväällä myös neljää seurakuntapastorin virkaa pääkaupunkiseudulta, mutta en tullut niillä hakijamäärillä (esimerkiksi Huopalahden seurakuntaan oli vain 70 hakijaa, olin tyytyväinen päästessäni haastatteluun) valituksi, mikä oli tutkimustyöni kannalta erittäin hyvä.
Oman väitöskirjani työotsikko on ”Pohjois-Suomen lestadiolaisuus ja kommunismi 1945-1966”. Pakko myöntää, että aihe on sekä mielenkiintoinen että akateemisen tutkimuksen kohteeksi hyvin haastava.
Päätarkoituksena minulla on selvittää Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden eri osaryhmien suhdetta poliittiseen vasemmistoon ja erityisesti kommunismiin sekä poliittisen vasemmiston suhdetta lestadiolaisuuteen.
Keväällä saamani vuoden pituisen nuoren tutkijan apurahan turvin saatoin kesäkuussa heti armeijan jälkeen aloittaa kokopäiväisenä tutkijana yliopistolla. Oma laitokseni eli kirkkohistorian laitos antoi minulle oman työhuoneen yliopistolta.
Pakko myöntää, että elämän ensimmäisen ihan oman työhuoneen saaminen tuntui kovin hienolta ja toisaalta omasta työhuoneesta on myös jokapäiväisen työskentelyn kannalta suuresti hyötyä. Oma työhuone on varsin mukava juttu, vaikka se huone ei ole mitenkään erityisen suuri tai komea.
Todellisuudessa huoneeni on noin kymmenen neliötä suuri ja ei sinne mahdu sisään muuta kuin työpöytä, tuoli, pieni sohva ja kolme isoa kirjahyllyä eli kaikki työskentelyn kannalta kaikki oleellinen.
Toisaalta huoneesta on kiva näkymä kohti yliopiston historiallisen päärakennuksen kaunista seinää.
Olen tähän mennessä työskennellyt kokopäiväisesti väitöskirjani parissa noin kaksi ja puoli kuukautta. Se aika on pääsääntöisesti mennyt omien tutkimuskysymysten tarkentamiseen ja hiontaan sekä lähdemateriaalin kartoittamiseen sekä systemaattiseen kokoamiseen ja mapittamiseen.
Olen esimerkiksi kopioinut paperille joka ikisen Päivämies-lehden pääkirjoituksen ja hartauskirjoituksen vuosilta 1954-1966. Lisäksi olen lukenut tuhottaman määrän muita Pohjois-Suomen sanomalehtiä, kuten Liittoja, Kaikuja, Kalevaa, Kansan Tahtoja ja niin edelleen. Lisäksi olen kolunnut läpi kohtalaisen määrän sekä Suomen Kommunistisen Puolueen että Suomen Kansan Demokraattisen Liiton arkistoja. Pakko myöntää, että aikanaan poliittista vasemmistoa edustaneet puolueet ovat arkistoinnissaan olleet varsin perusteellisia. Melkein kaikki myös ei-oleelliset paperit ja muistiot ovat arkistoissa yleensä ainakin kahtena kappaleena.
Sekä vanhojen sanomalehtien läpikäyminen Kansalliskirjastossa että poliittisten puolueiden arkistojen tutkiminen on ollut mielestäni hyvin mielenkiintoista. Ongelmana on ollut ainakin minulle se, että vastaan on tullut todella paljon kaikkea hyvin mielenkiintoista aineistoa, mikä ei mitenkään valitettavasti liity omaan tutkimukseen. Jo tähän mennessä on tullut havaittua, että esimerkiksi Kuusamon historiasta kerrotaan monia asioita vajavaisesti.
Kesällä jälleen kerran käytiin lehdistössä ja internetin keskustelupalstoilla keskustelua lestadiolaisen herätysliikkeen historian vaikeista kohdista. Mielestäni keskustelu osoitti hyvin, että edelleen on tarpeen tutkia Pohjois-Suomen uskonnollista historiaa akateemisen historian tutkimuksen kriteereillä, jotta keskustelu voisi mahdollisen pitkälle perustua faktatietoon eikä pelkästään ihmisten omiin mielikuviin tai ennakkoasenteisiin.
Ihan perustutkimustyön lisäksi olen tehnyt loppukesän aikana yliopistolla muutakin. Yksi tutkijan työn ikävimmistä puolista on lähes tulkoon jatkuva apuraha-anomusten täyttäminen erilaisille säätiöille ja tutkimuskeskuksille. Yhden hakemuksen tekeminen vaati aikaa melkein kokonaisen työpäivän ja tutkimus ei etene itsessään lainkaan.
Lisäksi olen tutkimustyöni ohella jonkin verran toiminut erään professorin pro gradu -seminaarin toisena vetäjänä ja sen tiimoilta on tullut viime päivinä paljon pohdittua nuorempien opiskelijoiden tutkimuskysymyksiä. Viime viikolla oli piristävä kokemus osallistua omaan jatkokoulutusseminaariin, jossa yhden päivän ajan kirkkohistorian alan jatko-opiskelijat ruotivat toistensa töitä. Tutkijan työ on pääsääntöisesti niin yksinäistä, että välillä on hyvin virkistävää kokoontua toisten tutkijoiden kanssa yhteen ja keskustella eri tutkijoiden töistä.
Olen omassa väitöskirjaprojektissani vasta alussa ja mielestäni väitöskirjan tekemistä on parempi pitää maratonjuoksuna kuin 100 metrin pikajuoksuna. Itselläni on tavoitteena väitellä vuonna 2012, jos saan tehtyä työtäni suunnitelmieni mukaisesti.
Ja se on pakko sanoa, että tutkimuksen tekeminen on kovaa työtä eikä mitään harrastelua. Seuraavaksi suuntaan Pohjois-Suomeen tutustumaan paikallisiin arkistoihin muutamaksi viikoksi, mitä odotan innostuneena.
Tämä artikkeli oli 1.10.2008 Koillissanomissa
Tässä kirjoituksessa minulla on tarkoitus valaista työtäni tutkijana Helsingin yliopistossa.
Ajatuksenani on aina silloin tällöin kertoa lukijoille miten työni eli kirkkohistorian alaan kuuluva väitöskirjani edistyy.
Aloitin väitöskirjani tekemisen periaatteessa jo tämän vuoden alussa laatimalla Helsingin yliopiston teologiselle tiedekunnalle noin 15 sivua pitkän alustavan tutkimussuunnitelman, jonka perusteella tiedekunta antoi minulle kesäkuussa oikeuden jatko-opintojen suorittamiseen yliopistossa.
Olen muuten poikkeuksellisen nuori tutkija. Jo ennen jatko-opinto-oikeuden saamista hain ihan vaan kokeilumielessä vuoden pituista apurahaa yliopistoni tiedesäätiöltä, jonka myös itselleni ja väitöskirjani ohjaajalle suureksi yllätykseksi sain.
Hain keväällä myös neljää seurakuntapastorin virkaa pääkaupunkiseudulta, mutta en tullut niillä hakijamäärillä (esimerkiksi Huopalahden seurakuntaan oli vain 70 hakijaa, olin tyytyväinen päästessäni haastatteluun) valituksi, mikä oli tutkimustyöni kannalta erittäin hyvä.
Oman väitöskirjani työotsikko on ”Pohjois-Suomen lestadiolaisuus ja kommunismi 1945-1966”. Pakko myöntää, että aihe on sekä mielenkiintoinen että akateemisen tutkimuksen kohteeksi hyvin haastava.
Päätarkoituksena minulla on selvittää Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden eri osaryhmien suhdetta poliittiseen vasemmistoon ja erityisesti kommunismiin sekä poliittisen vasemmiston suhdetta lestadiolaisuuteen.
Keväällä saamani vuoden pituisen nuoren tutkijan apurahan turvin saatoin kesäkuussa heti armeijan jälkeen aloittaa kokopäiväisenä tutkijana yliopistolla. Oma laitokseni eli kirkkohistorian laitos antoi minulle oman työhuoneen yliopistolta.
Pakko myöntää, että elämän ensimmäisen ihan oman työhuoneen saaminen tuntui kovin hienolta ja toisaalta omasta työhuoneesta on myös jokapäiväisen työskentelyn kannalta suuresti hyötyä. Oma työhuone on varsin mukava juttu, vaikka se huone ei ole mitenkään erityisen suuri tai komea.
Todellisuudessa huoneeni on noin kymmenen neliötä suuri ja ei sinne mahdu sisään muuta kuin työpöytä, tuoli, pieni sohva ja kolme isoa kirjahyllyä eli kaikki työskentelyn kannalta kaikki oleellinen.
Toisaalta huoneesta on kiva näkymä kohti yliopiston historiallisen päärakennuksen kaunista seinää.
Olen tähän mennessä työskennellyt kokopäiväisesti väitöskirjani parissa noin kaksi ja puoli kuukautta. Se aika on pääsääntöisesti mennyt omien tutkimuskysymysten tarkentamiseen ja hiontaan sekä lähdemateriaalin kartoittamiseen sekä systemaattiseen kokoamiseen ja mapittamiseen.
Olen esimerkiksi kopioinut paperille joka ikisen Päivämies-lehden pääkirjoituksen ja hartauskirjoituksen vuosilta 1954-1966. Lisäksi olen lukenut tuhottaman määrän muita Pohjois-Suomen sanomalehtiä, kuten Liittoja, Kaikuja, Kalevaa, Kansan Tahtoja ja niin edelleen. Lisäksi olen kolunnut läpi kohtalaisen määrän sekä Suomen Kommunistisen Puolueen että Suomen Kansan Demokraattisen Liiton arkistoja. Pakko myöntää, että aikanaan poliittista vasemmistoa edustaneet puolueet ovat arkistoinnissaan olleet varsin perusteellisia. Melkein kaikki myös ei-oleelliset paperit ja muistiot ovat arkistoissa yleensä ainakin kahtena kappaleena.
Sekä vanhojen sanomalehtien läpikäyminen Kansalliskirjastossa että poliittisten puolueiden arkistojen tutkiminen on ollut mielestäni hyvin mielenkiintoista. Ongelmana on ollut ainakin minulle se, että vastaan on tullut todella paljon kaikkea hyvin mielenkiintoista aineistoa, mikä ei mitenkään valitettavasti liity omaan tutkimukseen. Jo tähän mennessä on tullut havaittua, että esimerkiksi Kuusamon historiasta kerrotaan monia asioita vajavaisesti.
Kesällä jälleen kerran käytiin lehdistössä ja internetin keskustelupalstoilla keskustelua lestadiolaisen herätysliikkeen historian vaikeista kohdista. Mielestäni keskustelu osoitti hyvin, että edelleen on tarpeen tutkia Pohjois-Suomen uskonnollista historiaa akateemisen historian tutkimuksen kriteereillä, jotta keskustelu voisi mahdollisen pitkälle perustua faktatietoon eikä pelkästään ihmisten omiin mielikuviin tai ennakkoasenteisiin.
Ihan perustutkimustyön lisäksi olen tehnyt loppukesän aikana yliopistolla muutakin. Yksi tutkijan työn ikävimmistä puolista on lähes tulkoon jatkuva apuraha-anomusten täyttäminen erilaisille säätiöille ja tutkimuskeskuksille. Yhden hakemuksen tekeminen vaati aikaa melkein kokonaisen työpäivän ja tutkimus ei etene itsessään lainkaan.
Lisäksi olen tutkimustyöni ohella jonkin verran toiminut erään professorin pro gradu -seminaarin toisena vetäjänä ja sen tiimoilta on tullut viime päivinä paljon pohdittua nuorempien opiskelijoiden tutkimuskysymyksiä. Viime viikolla oli piristävä kokemus osallistua omaan jatkokoulutusseminaariin, jossa yhden päivän ajan kirkkohistorian alan jatko-opiskelijat ruotivat toistensa töitä. Tutkijan työ on pääsääntöisesti niin yksinäistä, että välillä on hyvin virkistävää kokoontua toisten tutkijoiden kanssa yhteen ja keskustella eri tutkijoiden töistä.
Olen omassa väitöskirjaprojektissani vasta alussa ja mielestäni väitöskirjan tekemistä on parempi pitää maratonjuoksuna kuin 100 metrin pikajuoksuna. Itselläni on tavoitteena väitellä vuonna 2012, jos saan tehtyä työtäni suunnitelmieni mukaisesti.
Ja se on pakko sanoa, että tutkimuksen tekeminen on kovaa työtä eikä mitään harrastelua. Seuraavaksi suuntaan Pohjois-Suomeen tutustumaan paikallisiin arkistoihin muutamaksi viikoksi, mitä odotan innostuneena.
Tämä artikkeli oli 1.10.2008 Koillissanomissa
Vastaukset 11
Vanhimmat
Perin kummallisiin asioihin tämä tutkija keskittyy. Toistelee ikäänsä ja apurahojaan kertoo työhuoneestaan ja kaikesta muusta rekvisiitasta.
Tutkimuksesta tässä ei lukemani perusteella paljon kerrottu. Tosain en lukenut tekstiä kokonaan. Alkoi alusta pitäen arveluttamaan tuo mielestäni naivi lähestymistapa.
Onko allekirjoitusta tekstillä?
Tuomo Tapio Törmänen
Kirjoittaja on Espoossa asuva 23-vuotias
kuusamolaistaustainen teologian maisteri,
joka toimii tohtorikoulutettavana
Helsingin yliopistossa.
Myös avioeroasiaa vanhoillislestadiolaisuudessa..
Tuolla on räpistely tutkimus.
http://vakas.se/sida1.html avioero.html
Eihän tästä mitään tutkimusta ole kukaan vielä tehnyt, mutta kenenkään ei ole pakko elää sietämättömässä parisuhteessa, vaikka kuinka olisi lestadiolaisparista kyse.
Raamattu nyt sanoo asiasta yhtä sun toista, mutta täytyy ottaa huomioon, ettei kenenkään tarvitse elää esim. sellaisessa parisuhteessa, jossa vaikka mies pahoinpitelee jatkuvasti naista tai jompikumpi on uskoton, siis pettää.
En muista, että koskaan olisi missään tilaisuudessa seurapuheissa paneuduttu asian ytimeen muutoin, kuin vain ykskantaan toteamalla, että avioliitto kestää kuolemaan asti.
Matkalla voi kuitenkin tulla ylitsepääsemättömiä esteitä ja silloin ei tule enää kysymykseen mitkään avioliittovalat.
Asia on sinulle tärkeä ja sinun tulisi saada selvyys omakohtaisesti kokemaasi asiaan.
Kyllä sinä voit mennä uudestaan naimisiin. Se ei ole anteeksiantamaton synti. Moni vanhoilllispari on tehnyt näin ja ovat silti hyväksytty Jumalan valtakunnan kansalaisiksi.
Tiedän monia, jotka ovat joutuneet hyljätyiksi ja ovat sitten löytäneet uuden rakkauden ja menneet naimisiin. Ei Jumalan valtakunnassa olla armottomia, vaan aina voi tulla uudestaan Jumalan lapseksi lankeemuksienkin jälkeen.
Se on tuolla itämailla asia erikseen, jossa naisella ei ole minkäänlaista arvoa, vaan jos mies hylkää ja nai uuden, niin se pannaan naisen syyksi.
En usko tähän juttuun. Ei vaikuta tutkijan kirjoitukselta. Sitäpaitsi, aika tavalla asiaa on jo tutkittukin, eikä siinä ole mitään lestadiolaisten kannalta hävettävää.
Tutkija.
aloittelemassa tutkimustaan. Oli miettinyt sen kysymyksenasetteluja ja tutustunut lähdemateriaaliin. Sitä paitsi hän on vasta 23-vuotias.
Kirjoitus oli erittäin uskottava. Nuori ihminen oli siinä ryhtymässä vuosikausia kestävään urakkaansa.
pienessä paikallislehdessä , luultavasti. Minusta nykyisin pidetään tosi tärkeänä tutkia laestadiolaisuuden suhdetta milloin mihinkin. mutta eihän se paha asia oo. tutkimalla asioita selvenee.
esiintyy kenraali Hjalmar Siilasvuon muistelmissa. Kyse on ajasta ennen talvisotaa ja paikka Suomussalmen syrjäkylät. Siellä korpikommunismi ja lestadiolaisuus olivat mielenkiintoisessa sympioosissa.
Harmi, ettei tutkimus koske sitä aikaa. Olisi mukava saada lisätietoa noista tapahtumista.
Jäi tuo ratsastaja tarkemmin selittämättä.
Seuroissa ja työväentaloilla "saarnattiin" osittain samaa asiaa. Punainen ratsastaja saapuu idästä ja vapahtaa köyhän kansan kurjuudesta ja kapitalistin ikeestä.
oikein koskaan ollu kovin paljon laestadiolaisuutta, tietääkseni.