Sisarusten iso ikäero

samaa mietin välillä itsekin:-). Meillä yhteisistä lapsista nuorin on nyt mun 7-vuotiaani. Vanhin miehen 13-vuotias. Jotenkin toisaalta tuntuu, että se yhteinen lapsi olisi mahtava juttu, ja uskon että muille lapsille se voisi olla jopa ihana, yhdistävä juttu! Yhteinen pikkuveli/sisko. Eniten mietityttää se, jaksaako sitä itse enää:-o. Nyt saadaan olla miehen kanssa joka toinen viikonloppu kaksin: jos meillä olisi yhteinen lapsi, siihen loppuisi vapaat;-D. Vapauden makuun tottuneelle se voisi olla katkera pala. Olen myöskin ollut huomaavinani, että seurustelun alkuaikoina mies tuntui haaveilevan vielä yhdestä lapsesta, nyt en enää ole niin varma mitä tuumii;-o. Tuumin siis, mahdanko olla hänen mielestään riittävän hyvä äiti hänen lapselleen:-o. Tai sitten mieskin haluaa pitää saavutetut vapaudet.

Pystyy syntymään läheinen sisarussuhde, kunhan isompi lapsi tietää olevansa aivan yhtä rakas kuin ennenkin. Isosisarukseksi tuloa on hyvä positiivisessa mielessä huomioda ja siitä puhua etukäteen. Pienempi lapsi taas kyllä rakastaa ehdoitta isosisarustaan.

Mustasukkaisuutta on kuten jokaisessa sisarussuhteessa, riippuen lapsesta itsestään. 11-vuotias tosin nauttii jo ikäisensä asioista varmasti siinä määrin, ettei herää kaipuuta olla pienempi saadakseen pienemmän hoivaa, päinvastoin, itsekin voi haluta olla apuna pikkusisarusta hoitamassa.

Pikkulapsivaihe on aina yhtä häkellyttävän raskas ja ihana. Jos välttyy koliikilta tai muilta isommilta murheilta, kyllähän siitä selviää, toki on hyvä muistaa että ainakin ensimmäiset kolme vuotta aina on väsynyt - väsyneempi on helpommin kun ikää on enemmän. Aika kultaa muistot hyvin, muistettava on että pikkulapsivaihe on aina koetinkivi parisuhteelle, mutta kypsät vanhemmat kyllä siitä selviävät. Kun vain muistavat, että tämän vaiheen jälkeen tulee uudelleen kyllä tuokin tunne vastaan - pääsee jo suhteellisen helpolla, murheet muuttavat muotoaan.

Vanhemmsta se riippuu ja siitä miten kumpikin on valmis sitoutumaan siihen, että omat menot jäävät kakkoseksi joksikin aikaa, omastaan on luovuttava.

meidän omille ja miehen lapsille tulisi ikäeroa ainakin 22v. Nämä lapset ovat jo kyselleetkin innostuneena että milloinkas te meinasitte tehdä lapsia, olisi kiva saada sisko/veli!

Hei itse olen tässä tilanteessa, eli siskollani (tai sisko puolella) ja minulla on 11 vuotta ikäeroa. Kun sain tietää raskaudesta olin mustasukkainen, enkä tahtonut pikkusiskoa jne. Tilannettani helpotti lähinnä se, että tiesin meillä olevan eri isät (olen isäni ainoa lapsi) ja mummoni sanoi koko äitini raskauden ajan, että olen aina hänelle ykkönen. Kun pikkusiskoni syntyi olin haltijoissani ja iloinen :) Arvostin ja rakastin tätä pikkuista niin kovasti. Halusin olla mukana hoidossa, syöttämässä tuttipullosta, työntämässä vaunuja jne ja sainkin olla mukana. Ainoa mikä pikkusiskossani ärsytti oli se että hän herätti minut yöllä, ei mikään muu.
Pikku hiljaa pikkusiskostani alkoi kehittyä riiviö... Hän vei tai rikkoi tavaroitani, äitini ei puuttunut tähän. Puri ja löi. Siihenkään ei äitinu puuttunut. Ei se vielä haitannut, mutta nykyään hoidan pikkusiskoani mielestäni usein jos en halua hoitaa äitini uhkaa aina että ottaa rahoistani pois sen rahan joka menisi lapsen vahtiin. Pikkusiskoni ei tottele minua tai äitiäni vaan tekee omiaan, ei missään asiassa. Saattaa keksiä minusta että olen esim. lyönyt häntä kun olen hoitanut häntä, vaikka koskaan en ole häntä lyönyt. Äitini uskoo häntä..
Tuntuu että äitini elämä pyörii vain itsensä ja pikkusiskoni ympärillä. Ei sillä että itse haluaisin huomiota enemmän, olen vain kyllästynyt turhaan syyttellyyn ja uhkauksiin. Sekä tappelemaan pikkusiskoni kanssa tai kuuntelemaan äitini ja pikkusiskoni tappelua. Joten pitäkää huolta, että molempia lapsia kuunnellaan eikä nuorempaa nosteta toisen yläpuolelle. Ja että vanhemmalle lapselle annetaan tilaa elää omaa elämää, eikä pakoteta lapsenhoitajaksi.