Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Jokaisen ihmsen elämässä tapahtuu kaikenlaisia ikäviä asioita.

Onko meitä valmennettu siihen, että elämässä tapahtuu kaikenlaista. Onko meitä kotona ja koulussa neuvottu miten suhtautua elämän erillaisiin ilmiöihin.

Minua ei ole ainakaan! Yli kuusikymppisenä yli seitsemän vuotta yksin eläneenä pikkuhiljaa alkaa valjeta momi asia. Olen niin yksinäinen, että lähimmät sukulaiseni sisarukseni jotkut saattavat soittaa joku ehkä muutaman kerran, joku soittaa vain purkaakseen pahaa oloaan ja minä en saa suunvuoroa ja jotkut eivät pidä mitään yhteyttä. Jos minä satun joskus soittamaan heillä on aina kovin kiire juuri sillä hetkellä.

On se varsin rakentavaa, kun ainoat ihmiskontatit ovat kaupan kasssat ja muut viranomaiset, joiden kanssa on pakko joskus asioida. Tuo alla oleva kirjoitus on minua lohduttsnut, mutta eihän korvaa toisia ihmisiä.

"Stetoskoopilla ei kuule sielua
Mielisairauksia ei ole, sanoo Lauri Rauhala
Julkaistu: 4.9.2000 lehdessä osastolla Kulttuuri
helsingin sanomat

Puhakainen, Jyri: Persoonan puolustaja. Lauri Rauhala ihmistutkimuksen pioneerina. Like. 184 s. 127 mk.

Filosofian tohtori ja psykologi Lauri Rauhalan ( 1914- ) mukaan mielisairauden käsite johdannaisineen on lääketeollisuuden intressejä palveleva myytti, jolle ei löydy tieteellisiä perusteita.

Rauhalan mielestä esimerkiksi skitsofrenia ja depressio ovat ilmentymiä puutteellisesta maailmankuvasta ja elämäntaidollisesta kypsymättömyydestä. Ne eivät ole sairauksia, eikä niitä kannata lääkkeiden avulla hoitaa kuin korkeintaan väliaikaisesti.

Lääkekaapin sijasta Rauhala neuvookin suunnistamaan filosofin tai psykologin pakeille.

Asiantuntijavallan ja biologisen psykiatrian uhkakuvia käsittelevän Persoonan kieltäjät -teoksen (1998) kirjoittaja, filosofian dosentti Jyri Puhakainen on valinnut uusimman kirjansa aiheeksi psykologi-filosofi Lauri Rauhalan elämäntyön. Valinta on looginen, koska suuri osa Puhakaisen omaa materialismikritiikkiä perustuu juuri Rauhalalta saatuihin virikkeisiin: molemmat puolustavat ihmiskäsitystä, jossa ihminen on itsestään päättävä ja vastuullinen persoona, eikä deterministisesti ohjautuva aivo-organismi.

Uransa Rauhala aloitti sairaalapsykologina Nikkilän mielisairaalassa 40-luvulla. Sellaisten suomalaisen psykologian pioneerien kuin Eino Kailan, Kai von Fieandtin ja Arvo Lehtovaaran oppilas sai pian huomata, että filosofisesti suuntautunut psykologi aiheutti lääkärikunnassa lähinnä kummastusta. (Ihmeteltiin mm. sitä, pukisiko Rauhala ylleen lyhyen, keskipitkän vai pitkän valkotakin. Pitkällisten kamppailujen tuloksena päädyttiin pitkään, mutta Rauhala kieltäytyi kunniasta ja päätti olla takitta.)

Hoitomenetelmät Nikkilässä olivat ajan tavan mukaisesti raakuuteen asti suoraviivaiset: shokkihoitoja, lobotomioita ja kestonarkooseja. Diagnostiikkakaan ei loistanut hienostuneisuudellaan: lisensiaattityössään Rauhala osoitti, että tuolloin käytössä olleen unkarilaisen Lipot Szondin diagnoosimenetelmällä sadasta skitsofreenikosta ainoastaan yksi voitiin osoittaa skitsofreeniseksi, kun mielisairaanhoitajista koostuvasta kontrolliryhmästä löytyi samalla menetelmällä kaksi (!) skitsofreenikkoa.

50-luvun puolivälissä Rauhala jätti Nikkilän, suuntasi Englantiin ja toimi hetken behavioristisesti suuntautuneen persoonallisuusteoreetikko H. J. Eysenckin tutkimusryhmässä. Pettymyksekseen Rauhala huomasi, että palikkatesteillä ja nappulalaudoilla operoiva Eysenck enemmän kiusasi kuin paransi potilaitaan.

Käänteeksi Rauhalan elämässä muodostui hänen Englannissa läpikäymänsä jungilainen psykoanalyysi: "Aloin ymmärtää paremmin itseäni, sitä miksi koin tilanteet niin kuin koin, miten kokemistapani voisi muuttua ja miten se vähitellen myös muuttui."

40-luvulla Eino Kailan oppilaana filosofian opintoja aloitellut Rauhala paneutui toden teolla filosofiaan vasta 1960-luvun alussa. Tuolloin Turun filosofian professori Sven Krohn suuntasi Rauhalan huomion fenomenologiaan ja eksistentialismiin. Edmund Husserlin ja Martin Heideggerin teorioiden pohjalta Rauhala rakensi kaipaamansa ontologisen teorian psykiatrian perustaksi.

Rauhalan ontologisessa hahmotelmassa ihminen on kehollinen (orgaaninen tapahtuminen), tajunnallinen (kokeminen) ja elämäntilanteeseensa kietoutunut olento (suhde ympäröivään maailmaan, vallitseviin normeihin, jne). Nämä ulottuvuudet ovat todellisia, eikä niitä voida palauttaa mihinkään muuhun.

Rauhalan mielestä psykiatrinen hoitotyö jää välttämättä puutteelliseksi ilman ihmisen olemassaolon kolmijakoisuuden tunnustamista.

Analyyttisen filosofian täsmäsaavutuksista lumoutunut suomalainen akateeminen filosofikunta ei ole jaksanut innostua Rauhalan tavasta sekoittaa psykologiaa, psykiatriaa ja filosofiaa. Pyrkiessään Turun yliopiston filosofian professoriksi 1970-luvun lopulla Rauhala liitti hakemukseensa artikkelin, joka käsitteli hänen fenomenologiaa ja eksistentialismia yhdistelevää ihmiskäsitystään. Episteemisen logiikan kehittäjän, professori Jaakko Hintikan tuomio oli tyly: kyseisellä artikkelilla ei Hintikan mielestä ollut "mitään filosofista painoarvoa. On tietysti selviö, etteivät Hintikka ja Rauhala puhu samasta asiasta lausuessaan sanan "filosofia": edellistä askarruttaa kielen loogiset ulottuvuudet, jälkimmäistä ihmispolojen sielunhätä ja sen helpottaminen.) Persoonan puolustaja esittää Rauhalan suomalaisen filosofian ja psykologian suurena yksinäisenä. Kirjassa Rauhala harmittelee, että kuulijoita olisikin löytynyt maailmalta, kun vaan olisi julkaissut enemmän englanniksi. Rauhalan on silti turha katua: itämaisista uskonnoista vaikutteita saaneelle, meditoivan elämänihanteen puolestapuhujalle on aina löytynyt käyttöä materialistisen tiedeuskovaisuuden vastapainona myös kotimaassa.

Persoonan puolustaja perustuu Rauhalan ja Puhakaisen välisiin keskusteluihin. Kirjan erääksi tavoitteeksi Puhakainen mainitsee sen näyttämisen, että "filosofia on aina jonkun ihmisen elämän filosofiaa."

Köyhän maalaisperheen myöhään opintielle lähteneen kuopuksen, sotaveteraanin ja humanistin elämäntarina osoittaakin, että monipuolisen elämän filosofia voi olla myös mitä oivallisinta elämänfilosofiaa. "

Jyrki Alenius
Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofian jatko-opiskelija.

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Stetoskoopilla ei kuule sielua/HS20000904SI1KU03uxz

kaksisuuntainen mieli,eli verrannaisesti et tiedä kulkea kuin ikealle tai vasemmalle,risteyksessä,rajoittaa se melkoisesti. Ja jos menet teraupeutille uskallat tuskin käyttää enää näitäkään kahta mahdollisuutta? Tietokoneessa täytyy ilmeisesti joskus ohjelmoida koko aparaatti uudelleen sattuessa joitain häiriöitä,vaikka se ei olekkaan alunperin ohjelmoitu vain kahdensuuntaiseksi toimivaksi? Silloin laitoksissa on kokeiltu esim. samaa asiaa poistamalla koko lääkitys,jos siinä on havaittu virheellisyyksiä,ja koottu uudet lääkeyhdistelmät,sekä teraupeuttista ilmapiiriä trimmattu tarpeenmukaan saadakseen selville potilaan vahvat ja heikot puolet paineissa.Pääilmansuuntiakin on neljä kappaletta,joten ihminen joka on myös aineellinen että henkinen,tarvitsee varmaan muutakin kuin kahteen pelkästään jakautuneen mielialansa,mikä tuntuu melko suppealta nykyisessä vaativassa maailmassa.Tuo diagnoosi tuntuu nykyisin,kuin jonkun potilaan keksimältä suljetulla osastollaan parempaa toivoen.

Sairastuin 9 vuotta sitten. Tässä on ollut hyviä ja huonoja vuosia. Diagnoosi vaihtui pari kertaa ja lääkitykset parikymmentä kertaa. Opintoihin tuli välivuosia, mutta valmistun kuitenkin aikanaan.

Naimisiinkin olen ehtinyt, ja psykiatrin mukaan sairauteni ei ole este perheenlisäykselle. Täytyy tietysti huomioida suuremmat riskit esim. synnytyksen jälkeiseen masennukseen. En ole myöskään huolissani sairauden perinnöllisyydestä, koska minä olen suvussamme ainoa tapaus.

Sosiaaliset kontaktit ja harrastukset ovat tärkeitä. Minulla on hyvä tukiverkko, oma ja miehen suku sekä ystävät. Olen diagnoosini suhteen sinut ehkä johtuen luonnontieteellisestä tietämyksestä. Oma asenne auttaa vaikeuksien käsittelyssä. En pidä tätä sen kummempana kroonisena sairautena kuin vaikkapa diabetes, epilepsia tai verenpainetauti.

lahinna sita oikea kaksisuuntaista mielialahairiota oikeine manioineen. Tuo bipolaari II on diagnoosi, johon kaikki psykiatrit ei edes usko....

Eli ala leimaa itseasi maanisdepressiiviseksi.

Ei mitään mystistä tässäkään sairaudessa, kunhan muistaa ottaa LÄÄKÄRIN määräämät lääkkeensä, hoitaa itseään = stressi pois, unenlaatu kohdalleen, syömiset ja liikumiset sekä jonkinlainen sosiaalinen verkosto. Itselle oli helpotus vihdoinkin saada diagnoosi ja selitys oireistolle!

Tosissani nyt tuntuu että mulla oli keväällä sellainen "mania". (jos nyt oikein sain selville) Tunsin olevani jonkunlainen yli-ihminen, pystyväni kaikkeen, suunnittelin hulluja juttuja, elin jossain ihme maailmassa. Käytin alkoholia joka viikko ja nautin siitä. Hain ihme elämyksiä jokapuolelta ja halusin kokea kaikkea ihanaa. Haaveilin kaikesta enkä elänyt ollenkaan todellisuudessa..kaikki oli kivaa..koulussa nyt ei niin kivaa mutta silti nautin siitä elämästä. Joka viikko sain mieleni pidettyy virkeenä ajatellen kaikkia ihania asioita ja miettimällä tulevaa viikonloppua...kesällä kaikki romahti. ajattelin tässäkö tämä sitten on..ja nyt on todettu masennus..musta vähän tuntuu että joku mättää päässäni..haluaisin vain takaisin sen olon kun kaikki on niin ihanaa ja jännittäväää ...