Mä en ole puhunut kenellekkään mun tunteista, mutta nyt on alkanut tuntumaan siltä että pakko kertoa tai tukehdun.
Mä oon aivan normaali nuori tai no miten normaali määritellään... Mulla vaan ei ole yhtäkään ystävää. Mä oon onnistunut eristämään itteni kaikista ihmisistä. Kun muut nuoret on ryyppäämässä tai juhlimassa tai hengaamassa kavereittensa kanssa niin mä istun kotona ja katson TV:tä. Näin on joka ilta oli arki tai viikonloppu. Mulla on kyllä yks kaveri mutta sitä mä näen harvoin vaikka se asuu melkein naapurissa. Se on mun lapsuuden ystävä, mutta meidän ystävyys sai kolhuja kun se sai uudet ystävät jotka ei halunnu mua mukaan minnekkään. Niin se petti kaikki lupauksensa uusien ystävien tähden ja mä jäin yksin. En mä sitä syytä. Mun omahan syy se oli kun eristäydyin, mutta kyllä se olis voinut olla parempikin ystävä mulle...
Mä käyn amista ja mulla on siellä yks kaveri, mutta sitä mä näen vain koulussa. Mä tunnen oloni niin yksinäiseks että mä itken joka ilta ja jos TV:stä tulee vähänkin surullista ohjelmaa niin mä itken ja itken uudestaan. Tänään mä näin yhdessä ohjelmassa naisen joka kuoli yksin kotonaan ja sen hautajaisissa ei ollut yhtäkään ihmistä. Mä ajattelin: noin mullekkin tulee lopulta tapahtumaan ja mä en voinut lopettaa itkemistä. En mä halua olla tällanen mutta se on niin vaikeeta yrittää olla jotain muuta. Mä yritän parantaa elämääni hienoilla vatteilla tai uudella kampauksella, mutta ei se muuta mitään. Taas kun ilta tulee mä löydän uuden syyn itkeä. Mä olen itsesäälin syövereissä ja se nielasee pian mut kokonaisena... Mä luulen että vanhempana kaikki muuttuu. Mä rakastun ja saan oman perheen, mutta entä jos niin ei käy? Mistä mä voin olla varma että mä tästä muutun ikinä. Mulle on aina ollu vaikeeta tutustua uusiin ihmisiin ja yleensä se toinen on ottanut ensimmäisen askeleen.
Mä olen ujo ja aina löydän jotain vikaa ittestäni, vaikka mä päätäisin että nyt mä tiedän että mä olen kaunis ja hankin uusia ystäviä niin ei se kuitenkan ikinä tapahdu.
Mä asun vielä vanhempieni luona ja ei ne taida tietää että mä itken usein. Niilläkin on ongelmia ja mä en halua olla yks niistä.
No, ehkä musta tulee isona sähköputkimies...
Toivottavasti kukaan teistä ei ole yksinäinen koska mä en osaa kuvitella pahempaa...
Mä oon aivan normaali nuori tai no miten normaali määritellään... Mulla vaan ei ole yhtäkään ystävää. Mä oon onnistunut eristämään itteni kaikista ihmisistä. Kun muut nuoret on ryyppäämässä tai juhlimassa tai hengaamassa kavereittensa kanssa niin mä istun kotona ja katson TV:tä. Näin on joka ilta oli arki tai viikonloppu. Mulla on kyllä yks kaveri mutta sitä mä näen harvoin vaikka se asuu melkein naapurissa. Se on mun lapsuuden ystävä, mutta meidän ystävyys sai kolhuja kun se sai uudet ystävät jotka ei halunnu mua mukaan minnekkään. Niin se petti kaikki lupauksensa uusien ystävien tähden ja mä jäin yksin. En mä sitä syytä. Mun omahan syy se oli kun eristäydyin, mutta kyllä se olis voinut olla parempikin ystävä mulle...
Mä käyn amista ja mulla on siellä yks kaveri, mutta sitä mä näen vain koulussa. Mä tunnen oloni niin yksinäiseks että mä itken joka ilta ja jos TV:stä tulee vähänkin surullista ohjelmaa niin mä itken ja itken uudestaan. Tänään mä näin yhdessä ohjelmassa naisen joka kuoli yksin kotonaan ja sen hautajaisissa ei ollut yhtäkään ihmistä. Mä ajattelin: noin mullekkin tulee lopulta tapahtumaan ja mä en voinut lopettaa itkemistä. En mä halua olla tällanen mutta se on niin vaikeeta yrittää olla jotain muuta. Mä yritän parantaa elämääni hienoilla vatteilla tai uudella kampauksella, mutta ei se muuta mitään. Taas kun ilta tulee mä löydän uuden syyn itkeä. Mä olen itsesäälin syövereissä ja se nielasee pian mut kokonaisena... Mä luulen että vanhempana kaikki muuttuu. Mä rakastun ja saan oman perheen, mutta entä jos niin ei käy? Mistä mä voin olla varma että mä tästä muutun ikinä. Mulle on aina ollu vaikeeta tutustua uusiin ihmisiin ja yleensä se toinen on ottanut ensimmäisen askeleen.
Mä olen ujo ja aina löydän jotain vikaa ittestäni, vaikka mä päätäisin että nyt mä tiedän että mä olen kaunis ja hankin uusia ystäviä niin ei se kuitenkan ikinä tapahdu.
Mä asun vielä vanhempieni luona ja ei ne taida tietää että mä itken usein. Niilläkin on ongelmia ja mä en halua olla yks niistä.
No, ehkä musta tulee isona sähköputkimies...
Toivottavasti kukaan teistä ei ole yksinäinen koska mä en osaa kuvitella pahempaa...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ei tuossa iässä vielä yksin olla, vasta myöhemmin?
Niskasta itteään kii, ja kuutamolle, pois itsesääli, mitä sä siitä hyödyt? Ketä sä pakoilet?
Haluisin ehottaa, että juttelisit vanhemmilles. Sä oot varmasti niille niin tärkee, että ne kuuntelis sua kyllä, eikä susta tosiaan tulis niille yks ongelma lisää ja sun olo vois parantua paljonkin. Juttelu ei kuitenkaan ehkä ole helppoo.
Sanoit, että sulla on koulussa kaveri, jonka kanssa et tee mitään koulun ulkopuolella. Voisithan sä tällä kertaa tehä alotteen. Vaikka ihan ohi mennen kysäsisit, että lähtiskö se kattoon jotain just menossa olevaa hyvää leffaa tai ihan mihin tahansa teitä kiinnostavaan juttuun. Esimerkiksi lenkille tai muuten yhessä urheileen johonkin... Saattaa olla, että kaveriskin yllättys ilosesti! Ja tuskin se ainakaan pahakseen pistäs, jos sen kanssa tykkäisit jotain tehä!
Usko pois, sä et ole ainoo yksinäinen. Ja tulevaisuudestaanhan ei voi kukaan vielä tietää, joten sitä ei kannata murehtia. Nyt vaan hymyä huuleen ja jotain hauskaa tekemistä keksimään!
oli jokseenkin samanlaista, peruskoulun päättymisen jälkeen elin pitkän aikaa vailla ystäviä ,en käynyt ulkona,baarissa, puhumattakaan siitä, että olisin tapaillut vastakkaisen sukupuolen edustajia. Olin koulukiusattu,joten sekin vaikutti vetäytymiseeni. Odotan,että muut tulevat seuraani, näin voin olla varma siitä ,että minut hyväksytään porukkaan. Tunnen itseni helpoksi kolmanneksi pyöräksi ja ei-toivotuksi henkilöksi, välillä ilman syytäkin.
Lisähuomio vielä, Olin teininä ns.uskovainen, joten jonkinlaista vapaa-aikaa tuli vietettyä seurakunnan touhuissa,mutta olin silti yksin. Periaatteessa olin tyytyväinen,tykkään olla itsekseni, mutta kuitenkin välillä mitin e,ttä miksi elämäni on tällaista. Vasta 24-vuotiaana sain kaverin, jonka kanssa kävin ulkona ja sen jälkeen minulla on ollut muutama ystävä. toki lapsena oli kavereita ja jokunen kaveri vielä yläasteellakin ,mutta muuton myötä suhteet kuihtuivat.
Neuvoni, voithan pyytää luokkakaveriasi ulos vaikka leffaa katsomaan, hanki harrastus, siinä voit tutustua ihmisiin. Jos oikein ahdistaa, puhu ammattiauttajalle, puhuminen auttaa.
Mulla on kai ollut jokseenkin samanlainen elämä kuin sulla. ystäviä ei ole ollut montaakaan näiden kurjien vuosien aikana, mutta enpä voi syyttää siitä muita kuin itseäni... silti itken itseni uneen aivan liian usein ollakseni normaali nuori tyttö.
Onneksi yksikin hyvä ystävä on tarpeeksi pelastamaan ihmisen täydelliseltä murtumiselta. Kukaan muu ei näe sitä, mitä todella olen... enkä koskaan ole päässyt oikein tutustumaan vastakkaiseen sukupuoleenkaan.
Ehdottaisin kuitenkin, samoin kuin edellisetkin, että yrität puhua vanhemmillesi, sitä minä en oikeastaan koskaan ole tehnyt (no ehkä nykyään jo joskus pystyn paljastamaan pieniä paloja elämästäni, tai miten sen itse olen kokenut). Se saattaa auttaa, he ovat kuitenkin vanhempasi ja tarvitset luultavasti ymmärrystä ja rakkautta jostakin suunnasta enemmän kuin muuta. Sitähän me kaikki tarvitsemme...
Eihän uusista kaverisuhteista haittaa ole, mutta jos se tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, niinkuin minulla, niin mikäs siinä sitten. Voihan yksinkin tehdä paljon... eihän se ole sama asia, mutta ehkä harratusten myötä opit tutustumaan ihmisiin? Minulle kävi niin, että lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, ja yhtäkkiä tunsin aivan uudenlaisen vapauden olla oma itseni, eikä minun tarvinnut esittää mitään... tai ainakaan sitä samaa hissukkaa kuin aina kotona. Silti, vaikka olen tutustunut moniin ihmisiin lyhyen ajan sisällä, tuntuu, että jotain puuttuu... toivottavasti löydän sen vielä, ja luulenkin tietäväni mitä se on, mutta sen saavuttaminen vaatii jo enemmän työtä...
Kuitenkin haluaisin toivottaa sinulle parasta onnea elämääsi, muista vain, että jotkut ihmiset (aika monikin, lukemani mukaan) ovat tarkoitetut elämään elämäänsä ilman suurta ystävälaumaa, mutta harva pystyy selviämään ilman yhtäkään.
Usko pois, mulla on edelleen joskus samoja pelkoja tulevaisuutta kohtaan, mutta loppujen lopuksi olen omaksunut sellaisen ajattelutavan, että siihen ei voi omilla tekemisillään kauheasti vaikuttaa. Käy niinkuin käy. Luulen, että sulle käy loppujenlopuksi varmasti ihan hyvin... niin se vain on, siihen pitää luottaa. Kyllä elämä kuljettaa, kantaa.
Pakko vaan luottaa.
Mä luulin etten tiedä mitään ystävättömästä elämästä, kunnes yhtäkkiä olinkin ilman ystäviä.
Mulla oli tosi hyvä ystävä porukka, joka katosi kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhtäkkiä olin ystävien mielestä väärä ihminen heidän kaverikseen.Kaikkein inhottavinta on, ettei yksikään kavereista tullut sanomaan suoraan mikä on vialla, vaan kuulin ihan muualta että musta ei enää tykätä. Kaverit yrittää väkisin esittää ystävääni ja aina kun porukalla ollaan jonnekin menossa niin kuin vahingossa mun kutsu ei tule perille. Tuntuu tosi kauheelta kun kaikki muut kaverit on tervetulleita ja oikein toivottuja bilettään, mutta mulle sanotaan et ei sua välttämättä kaivata.
Ja ketään ei kiinnosta mitä mulle kuuluu ja miten mulla menee!!!
mitä teen asian kans mun "ystävät" luulee etten tiedä niiden mielipiteestä. Pitäiskö sanoa niille suorat sanat vai ollakko vaan muka ystävä....
Voisitko kertoo murheesi Jeesukselle?Juttele hänelle.Voisit etsiä jonkun seurakunnan uskovia nuoria.Älä menetä toivoasi.
Menkään+mukaan+johonkin+harrastustoimintaan,+jossa+välitetään+ihmisistä.+Auttamaan+ruoan+jakelussa+asunnottomille,+neulomaan+sukkia+köyhille,+eläinten+suojelua+tai+hoitamista+sieltä+niitä+ihmisiä+löytyy+jotka+välittää,+ja+itsekin+kokee+olevansa+hyödyksi.+Muistakin+ryhmistä+toki+löytyy+välittäviä+ihmisiä,+esim+jooga,+meditaatio,+ystävävierailut+vanhusten,+lasten,+sairaiden+tms+luona.+
Ne on harvassa sellaiset henkilöt, jotka omastaan luopuu. Suurin osa ihmisistä kilpailee siitä, että itsellä on enemmän kuin toisella, varsinkaan tutuilla.
Minä olen samalainen. Ennen kun tänään sain ystävältä parhaalta viestin mikä pysäytti ja tajusin että elämä ei voi jatkua näin. Hän sanoi että ei ole enään yhteydessä, koska olen liian synkkä ja havaduin siitä. Että olen umpikujassa ja ajanut itseni hukkaan. Ajoin tästä eteenpäin mietimään ei negatiivisiä asioita ja tutustun uusiin ihmisiin. Että en ajaudu alas. Sinun kantaa vain yrittää. 😃