Mielenkiintoinen uutinen lapsista

Olen esikoinen ja tunnistin kyllä itsestäni tuon keskimmäiselle lapselle ominaisen diplomatian. Voi tosin johtua siitä, että meitä lapsia on vain kaksi ja totuin jo lapsena olemaan se, joka neuvottelee ja tarvittaessa antaa periksi pikkusiskolle.

Ja minuun on kyllä luotettu ja olen saanut vastuuta mutta itsetunto ei suinkaan ole huippuluokka. Olen varmaan tottunut asettamaan itselleni turhan korkeita tavotteita.

Pikkusiskoni taas on monessa mielessä juuri mainitunlainen kuopus. Eli ei vielä täysi-ikäisenäkään (tosin vielä kotona asuvana) osaa hoitaa omia asioitaan vaan aina täytyy äidin soitella puhelut ym.

Itselläni on kolme lasta, vanhin 14v ja sitten on 7v ja 2kk, on toki selvää että päivä rytmi määräytyy paljolti vauvan mukaan mutta muidenkin lasten menot vaikuttavat ryhmiin yhtälailla.

En todellakaan kuvittele että vanhin lapsi pitäisi selviytyä jo omillaan, tai että keskimmäisen olisi haettava huomioita jotta hänet huomiodaan. aina kun koululaiset tulevat koulusta, niin käydään koulu päivä läpi välipalan yhteydessä. Kyselen miten meni ja mitä teitte jne.

Läksyissä autan, siinä samassa matkassa tulee pikkuinenkin. Ei lapsia tarvitse olla huomioittamatta vaikka he olisivat minkä ikäisiä tahansa, heidän kanssaan tehdään heidän asioitaan ja aikaa jaataan tasapuolisesti.

Nyky ajan vanhemilla on vain niin kiire ettei monillakaan jää aikaa lapsille. Itse olen päättänyt että olen kotona lapsiani varten vaikka työ maailma kutsuukin usein pyytäen takaisin.

voimia kaikille vanhemmille.

Pakko kommentoida.. Tulee pitkä tarina, mutta silti...
Ollaan sisarusteni kanssa aikuisia ja jo monet vuodet todettu tämän asian olevan NIIN totta.

Meitä on siis neljä, mutta meidän kolmen ensimmäisen välit ovat n.3 vuotta ja vertaan tässä meitä kolmea tyttöä, jotka olemme yhtä aikaa lapsuuttamme viettäneet ja auton takapenkin tapellen 80-luvulla jakaneet.

Vanhin on nykyisellään hirvittävän tarkka ja osaa asettaa vaikkapa neuvotteluissa omat perusteensa todella hyvin. Toisaalta taas selvästi tuntee keskusteluissa toisinaan katkeruutta siitä tosiasiasta, että on lapsena joutunut antamaan meille pienemmille periksi vanhempiemme käskystä. Ja nyt aikuisena ei siis mielellään tee kompromisseja vaan pitää päänsä jopa typeryyteen asti.

Keskimmäinen meistä on nyt aikuisena selvästi monissa asioissa tyytymätön, jos keskustelemme yhteisistä asioistamme. Hän kokee selkeästi lapsena "joutunéensa" esikoisen varjoon, mutta toisaalta myös minun -kuopuksen- varjoon. Ja nyt aikuisena hän selkeästi pitää päänsä sen vuoksi, että tällä kertaa häntä ei pompota esikoinen sen paremmin kuin kuopuskaan!

Minä puolestani olen joutunut pitkään kuopuksena olleena (lähes 10 vuotta sain nauttia tästä asemasta, kunnes perheemme "iltatähti" syntyi) taistelemaan uskottavuudesta. Vasta nyt aikuisena tunnen saavani luottamusta ja uskottavuutta asioissa. Mutta yhä minusta tuntuu usein siltä, että minua pidetään keskusteluissa ja päätöksen teossa nuorimpana ja täten "tyhmimpänä". Luultavasti tämä on pelkkää omaa kuvitelmaani, mutta tähän ajatukseen jo lapsena kasvaneena on vaikea tuntea muutakaan. Tästä syystä joudun vahvemmin kuin muut vakuuttelemaan asioiden ja mielipiteideni eroavaisuutta, jos näin on.

Kaikki tämä johtaa siihen, että voitte kuvitella minkälaista on keskustelu, jossa satumme kohtaamaan ja jossa herra paratkoon jotain pitäisi päättää! :) Jokainen vänkää omaa ajatustaan, vaikka objektiivisesti katsottuna ja taustamme tuntien näemme kyllä asiassa juuri tämän kasvatuksellisen näkökulman ja erot lapsuutemme rooleissa ja toisaalta osaisimme siirtää lapsuuden rooleista johtuvat periaatteelliset tuntemukset taka-alalle, -jos vaan haluaisimme.

Ovatko vanhempamme sitten tehneet väärin, tai epäonnistuneet? Siis asettaessaan esikoiselle vastuuta tai samaan aikaan tehdessään minun puolestani asioita liiankin kanssa siten, että hyvä kun aikuisena uskallan tarttua esimerkiksi puhelimeen ja hoitaa omia asioitani...

Vanhin sai ensimmäisen lapsensa niukin naukin yli parikymppisenä ja meni tuolloin jo naimisiin, opiskeli yliopistossa, oli kuuden ällän ylioppilas ym. Lähti 16-vuotiaana jenkkeihin vaihto-oppilaaksi, on tehnyt pienestä pitäen kesätöitä, hoitanut meitä nuorempia ym. Hoitaa nykyisin perheensä asiat mennen tullen.

Minä puolestani "aikuistuin" vasta lähempänä kolmeakymmentä. Ehdin viettää hulttiomaista nuoruutta ja murrosikää, koulukin meni välillä aika penkin alle, kuitenkin olen yo, ja parikin tutkintoa suorittanut, mutta tasoltani parhaimmillaan "vain" amk. Sain ensimmäisen lapseni vasta 30:n hujakoilla ja olen todella huono hoitamaan nykyisen perheeni asioita. Muistan kun äitini jo ollessani teini-ikäinen vielä hoiti puhelimitse asioitani, esim.varasi elokuvalippuni minulle ja kavereilleni, jos pyysin yms. Mieheni joutuu kotimme asiat nykyisin lähes kokonaan hoitamaan. "Jouduin" ensimmäisen kerran kesätöihin vasta melkein parikymppisenä ja muutenkin minun on annettu kasvaa ihan "luomuna". Onhan minua toki kasvatettu ja kielletty, mutta luulen, että kasvatukselliset periaatteet ovat minun kohdallani jo pikkuhiljaa alkaneet rapistua, kun vanhempamme eivät enää ole olleet niin tarkkoja kaikesta.

Keskimmäinen meistä sisaruksista puolestaan on ihan oikeasti sopivasti meidän molempien tilannetta.

Eli mielestäni loppujen lopuksi, lapsuutensa ehkäpä epäkiitollisimmassa asemassa viettänyt (siis keskimmäisenä, molempiin suuntiin "taistelemaan" joutunut) on aikuisena meistä kolmesta se tavallisin tallaaja. Hän on ollut nuorena "perus"kiltti, mutta kokeillut toki rajojaan jonkin verran. Vaille 25-vuotiaana mennyt naimisiin ja tehnyt lapsensa. Jotenkin hän on meistä kolmesta tasapainoisin mielipiteissään.

Soppaamme hämmentää tosiaan vielä pikkuveljemme, joka on meitä kaikkia reilusti nuorempi. Hän on meidän kaikkien kolmen siskon silmissä ollut se todellinen lempilapsi. Eipä ole sekään rooli varmasti ollut helppo. Irvailun ja kateuden vastapainoksi hänellä on toisaalta ollut myös kolme puolustajaa, jotka ovat seisseet hänen rinnallaan "taistossa kuin taistossa" sekä näyttänyt elämällään esimerkkiä, kuinka kukakin omassa roolissaan on elänyt. Kuka esikoisena, kuka pitkään kuopuksena, jonka paikan veli vielä kaiken lisäksi on "varastanut"... ;)


Todella paljon siis on merkitystä mihin kohtaan vanhempiesi esmes taloudellista elämäntilannetta tai sisarusparvea synnyt.

Ovatko muuten yhteiskuntamme oravanpyörän johtajat useammin esikoisia kuin kuopuksia? Onko heidät kasvatettu jo lapsesta johtajuuteen ja "vanhemman ja viisaamman" rooliin? Entä, onko ikuisen kuopuksen vaikea edetä urallaan pitkäjänteisesti ja asioitaan hoitaen? Luovuttaako hän helpommin kuin esikoisena elänyt?

Jos omista lapsistaan haluaisi toisiinsa nähden keskenään tasapainoisia, tulisi varmastikin ottaa huomioon se, ettei aseta vanhimmalle lapselle liikaa vastuuta, ja antaa myös hänen olla loppuun asti oikeassa, eikä aina antamaan periksi pienemmilleen. Tai toisaalta antaa vastuuta myös nuoremmille, uskoen hänenkin/heidänkin kykyihinsä selvitä asioista.

Ei ole sattumaa, että yhdysvaltain presidentit ovat aina olleet esikoispoikia. Sisarusjärjestys määrittelee melko pitkälle lapsen roolia/tehtävää perheessä, tosin poikkeuksiakin löytyy. Asia ollut jo pitkään tunnettu ilmiö kehityspsykologiassa, ei siis mikään uusitieto.