Olen 46-vuotias nainen, seurustellut 3.5 vuotta yh-miehen kanssa jolla teini-ikäiset lapset. Olosuhteiden pakosta emme ole pystyneet muuttamaan yhteen. Olen alusta alkaen etsinyt ihmistä loppuelämän suhteeseen, toivonut sellaista että voitaisiin suunnitella tulevaisuutta yhdessä, olisi joku kenen kanssa voisi viettää loppuelämänsä.
Mies on erilainen kuin minä, siinä suhteessa ettei juuri tunteistaan puhu, ei halua suunnitella eteempäin, tuntee olonsa kiusaantuneeksi jos patistan puhumaan näistä asioista. En vieläkään tiedä, tulemmeko koskaan asumaan saman katon alla, ja nähtävisti siihen menee jo olosuhteiden pakosta vähintäänkin 4-5 vuotta vielä eteenpäin.
Kun minulle tulee joku isompi huolen aihe, suhtautuu hän siihen siten, että se on minun ongelma, minä ratkaisen sen yksin, samalla lailla jos hänellä on joku isompi asia, hän ei toivo minun puuttuvan asiaan. Minä taas haluaisin ajatella että molempien isot ja pienetkin asiat olisivat yhteisiä, niitä mietittäisiin yhdessä molemmin puolin yritettäisin pohtia ratkaisuja. Nyt vaikka seurustelen, olen yksin ongelmieni kanssa, kerran hän on jopa sanonut että "meillä on omat elämät, sinulla oma ja minulla omani". En ajattele samalla lailla, haluaisin ajatella että asiat ovat yhteisiä.
Miestä rakastan, hänessä on paljon hyviä puolia, ei juokse kapakoissa jne. Olemme vain todella erilaiset, minä tunneihminen, hän realisti, minä stressaaja hän päiväkerrallaan-eläjä. En tiedä tulisiko joku asia muuttumaan kun asuisimme yhdessä joskus, vai olisiko hänen mielestään edelleen sinun elämä-minun elämä, sinun ongelmat-minun ongelmat.
Olen jo sen ikäinen, etten toisaalta turhaa haluaisi antaa elämästäni 10 vuotta seurustelulle joka ei johdakaan yhteiseen elämään. Mitään takeita en voi kuitenkaan tulevaisuudesta tietenkään saada.
Mitä ihmettä teen? Kun olen yrittänyt keskustella asioista, mies ymmärtää mitä tarkoitan, mutta mikään ei käytännössä muutu kuitenkaan. Tunnen itseni loukatuksi kun hän sulkee minut pois omista asioistaan tärkeissä kysymyksissä ja päinvastoin myös jättää minut yksin mahd.ongelmieni kanssa.
Olen väsynyt muutenkin pelkkään seurusteluun, haluaisin arjen yhdessä, haluaisin nähdä joka päivä jne. Ihan mukavaa meillä kuitenkin on yhdessä, ja hän on hyvä mies ja rakastan häntä. Täysin tyytyväinen en nykyiseen tilanteeseen ja suhteeseen kuitenkaan ole.
Onko ketään samanlaisessa tilanteessa?
Mies on erilainen kuin minä, siinä suhteessa ettei juuri tunteistaan puhu, ei halua suunnitella eteempäin, tuntee olonsa kiusaantuneeksi jos patistan puhumaan näistä asioista. En vieläkään tiedä, tulemmeko koskaan asumaan saman katon alla, ja nähtävisti siihen menee jo olosuhteiden pakosta vähintäänkin 4-5 vuotta vielä eteenpäin.
Kun minulle tulee joku isompi huolen aihe, suhtautuu hän siihen siten, että se on minun ongelma, minä ratkaisen sen yksin, samalla lailla jos hänellä on joku isompi asia, hän ei toivo minun puuttuvan asiaan. Minä taas haluaisin ajatella että molempien isot ja pienetkin asiat olisivat yhteisiä, niitä mietittäisiin yhdessä molemmin puolin yritettäisin pohtia ratkaisuja. Nyt vaikka seurustelen, olen yksin ongelmieni kanssa, kerran hän on jopa sanonut että "meillä on omat elämät, sinulla oma ja minulla omani". En ajattele samalla lailla, haluaisin ajatella että asiat ovat yhteisiä.
Miestä rakastan, hänessä on paljon hyviä puolia, ei juokse kapakoissa jne. Olemme vain todella erilaiset, minä tunneihminen, hän realisti, minä stressaaja hän päiväkerrallaan-eläjä. En tiedä tulisiko joku asia muuttumaan kun asuisimme yhdessä joskus, vai olisiko hänen mielestään edelleen sinun elämä-minun elämä, sinun ongelmat-minun ongelmat.
Olen jo sen ikäinen, etten toisaalta turhaa haluaisi antaa elämästäni 10 vuotta seurustelulle joka ei johdakaan yhteiseen elämään. Mitään takeita en voi kuitenkaan tulevaisuudesta tietenkään saada.
Mitä ihmettä teen? Kun olen yrittänyt keskustella asioista, mies ymmärtää mitä tarkoitan, mutta mikään ei käytännössä muutu kuitenkaan. Tunnen itseni loukatuksi kun hän sulkee minut pois omista asioistaan tärkeissä kysymyksissä ja päinvastoin myös jättää minut yksin mahd.ongelmieni kanssa.
Olen väsynyt muutenkin pelkkään seurusteluun, haluaisin arjen yhdessä, haluaisin nähdä joka päivä jne. Ihan mukavaa meillä kuitenkin on yhdessä, ja hän on hyvä mies ja rakastan häntä. Täysin tyytyväinen en nykyiseen tilanteeseen ja suhteeseen kuitenkaan ole.
Onko ketään samanlaisessa tilanteessa?
Vastaukset 14
Vanhimmat
tuossahan saisit lapsia elämääsi, ei niitä muuten enää saa (ei ole viisasta ajatella muulla tavalla), ovat ne kivoja olemassa kun askeleesi hidastua.
mies ei puhu, hän ehkä ei kehtaa puhua, en minäkään ole kaikkia puhunut 35v aviovuoden aikana.
Kyllä puhua pitäisi aina ja paljon, jos jompi kumpi haluaa, ja jatkaa myöhemmin, siten kun on aika ja voimia, jos jompi kumpi haluaa, eikä sanoa "taasko sitä samaa jauhat".
Asioiden päättäminen itse, johtuu varmaan siksi kun asuttekin erillään.
Voin sanoa että ei se avioliitto niin ihana aina ole, eli kun olisi riittävän hyvää, niin kyllä kannata pitää,
usein ei enää yli 30v- ole kovinkaan vakavissaan loppuelämäksi sitoutuneita, koska ovat yksinkin oppineet elämään,
eli ei sitä uutta ja parempaa helpolla löydä, kuin mutoman vuoden suhteeseen.
Kiitos viesteistänne.
Pieni tarkennus, olen itsekin ollut 15 vuotta naimisissa, joten en haihattele avioliiton onnellisuudesta turhia. Minullakin on yli teini-ikäinen lapsi joka asuu kanssani. Lisäksi miehen vanhemman nyt 17-v lapsen kanssa on ollut omat vaikeutensa, kun hän ei ole minua hyväksynyt, vaikka en ole kenenkään liittoa rikkonut vaan mies on ollut yh jo silloin kuin aloimme seurustella.
Minun ikäisenä ehkä ajattelee sitten niin, että ei voi kaikkea saada, pitää tyytyä vähempään jos kuitenkin on hyviä puolia mutta toinen puoli sanoo, että haluaisi kuitenkin enemmän, takeen yhteisestä tulevaisuudesta tai jotain. Voi olla että tosiaan asiat olisivat sitten yhteisiä?
Sille joka epäili että mies hakee minusta vain vakipanoa, voin kertoa että itse sitä seksiä enemmin haluaisin, miehelle riittää paljon harvemmin. ;)
Et seurustele minun kanssa mutta kuvaus kyllä sopisi. Ajattelette eri lailla tuosta. Mies pitää sinua tasapuolisena kumppanina eikä halua kummankaan suuntaista riippuvuutta. Sinä ja minä, ei me. Ei se siitä tule muuttumaan. Joko sen hyväksyt tai et. Varmasti mies viihtyy kanssasi ja pitää sinusta kun on noin kauan seurustellut. Mieti riittääkö se sinulle.
Tarkoitko Topi että itse ajattelet juuri noin, että sinulle riittää tuo systeemi, etkä koskaan ajattelisikaan että olisi meidän asiat jne? ymmärsinkö oikein? Että niitä vain on ihmisiä jotka noin ajattelevat eivätkä oikeastaan haluakaan yhdessä asua ja että asiat olisivat yhteisiä?
Sitä juuri tarkoitin. On luontevaa ajatella että omat asiat on omia ja jos siihen tulee toinen joka pitää aina huomioida niin se alkaa ahdistamaan.Taustalla voi olla kokemus jossa velvollisuuksia ja huomioon otettavaa on ollut niin paljon että oma tila on puuttunut kokonaan. Uudestaan siihen ei lähde. Suhteenne voi pysyä parenpana noin. Parempi seistä vierekkäin kumpikin suorassa kuin että toinen nojaa toiseen.
Tuo oli hyvin pitkälle samaa kun mitä itselläni on. Seurusteltu ollaan jo kolmisen vuotta, suhde on ollut on / off pohjalla koko ajan. Minä oon 42
ja hän jo 5kymppinen. Minulla on lapsia, hänellä ei, tosin omat ovat jo muuttaneet pois
kotoa. Nyt olisi siis aikaa lopulta täyspäiväisesti parisuhteelle. Me asutaan omissamme, sillointällöin vietetään aikaa yhdessä. Kerran kokeiltiin asuakkin yhdessä mutta
uusioperheen elämä meni tässä luonani liian kimurantiksi ja erottiin, tosin palattiin sitten
takaisin yhteen kun lapseni lensivät pois pesästä.
Mies on tyypillinen suomalainen jörrikkä, jalat maassa tyyppi, fiksu muutoin, työssäkäyvä, mutta se puhetaidon opettelu on jäänyt jonnekkin
ala-aste tasolle. Itse tykkäisin keskustella
kaikki asiat kunnolla läpi mutta auton perävalot
näkyy pihalla jos yritänkin aloittaa vakavamman
keskustelun. Tänäänkin koitin tekstiviestillä kysellä miten tässä edetään; ei vastausta...
Tämä nimittäin syö naista, vaikka miten välitän
hänestä niin jatkuva epävarmuus siitä ollaanko
me nyt vai eikö olla niin on kuluttavaa ja vie ihan turha paljon energiaa.
Hänellä on tärkeää ystäväpiri ja harrastukset
(jotka kyllä ovat hyviä ) minulle taas se että
tiedän päivän päätteksi köllähtäväni turvalliseen
kainaloon. Harrastukset kyllä siedän mutta en tätä puhumattomuutta ja epävarmuutta tulevaisuudesta.
Voi kuinka monesti olen meinannut heivata koko
äijän pihalle mutta jokin kumma magiikka ajaa
sitten meidät taas yhteen.
Uuden kumppanin etsiminen / löytyminen on taas
sitten niin iso projekti että kai sitä vaan on
tyytynyt niihin onnen murusiin mitä on tässä kuitenkin saanut; ettei sitten raaski lähteä
"petoksen tielle" ja jollain omituisella tavalla sen tuntisi tekevänsä, vaikka tämä on niin
vaikeaa välillä eikä olla edes avopari.
Sitten taas kun menee paremmin niin tuntuu että nou worries; mutta sen uuden nousun jälkeen tulee aina se mahalasku kuitenkin. Jolloinka
sitten minä täällä puran yksin kikkuani hakkaamalla matot lähes riekaleiksi mattotelineellä ja hän viilettää menojensa parissa kertomatta missä on; kenenkä kanssa; milloin palaa.
Olen yrittänyt ja yrittänyt selittää asiaa että jos kerran ollaan kimpassa niin olisi kovin kohteliasta ja suotavaa kertoa myös omista menoistaan. En ole mustasukkainen; siitä ei todellakaan tulisi mitään, mutta kyllä väliin tuntuu että itsellä olisi syytä antaa siihen aihetta, jospa ne silmät siitä vähän raottuisi, en usko että ne ihan heti kokonaan aukeaa.
Tämä on vaan tämmöistä "rusinat pullasta"- elämää, kuitenkin itse toivon että suhde olisi vakaalla pohjalla tai ainakin tietämys siitä että se toinen on jossain siellä minua varten, vaikka nyt ei joka hetki oltaisikan yhdessä.
En kuule minäkään oikein tiedä mitä tehdä,
lopullinen ero jättää ison aukon sydämeen
ja yhdessäolo vie välillä hermot.
Niin että hyviä neuvoja kaivataan täälläkin !
lukien, saan sen kuvan, että olet vain yksi elämän osa-alue kyseiselle míehelle, nimittäin vakipano...tai ainakin yksi niistä.
Mitä tekee miehellä, joka viettää aikaansa kanssasi(passattavana)silloin, kun se hänelle sopii?!?!?!
Mistä tiedät, ettei hän heilastele monien muidenkin kanssa.
Ja miksi etsimällä etsisit uutta miestä. Uusi suhde tulee, jos on tullakseen. Tuollainen epätoivoinen etsiminen vain ajaa potentiaaliset ehdokkaat loitolle.
Olet aivan oikeassa tuossa rusinat-pullasta-ideologiassasi. Ihminen, joka on tottunut asumaan/olemaan yksin, ei halua sitoutua, vaan elää omaa elämäänsä extreme-pohjalta. Jos se ei sinulle sovi, tee omat ratkaisusi.
No en siis todellakaan etsimällä etsi mitään uutta, luotan kyllä siihen että se kolahtaa sitten jos on kolahtaakseen.
No mutta kiitokset kommentista, siinä oli asiaa.
Ratkaisuja tässä on tullut veivattua puoleen ja toiseen jo usean usean kerran.
Väliin päätän kuitenkin yrittää, väliin luovuttaa. Kuten varmaan hänkin.
Luovimisvaihe päällä koko ajan.
Hyvinä aikoina on niin helppo sanoa kaikkeen jees, ja sitten tulee se huono.
Ehkä mulla on sitten vaan heikko luonne kun en osaa pitää kiinni mutta en päästää irtikkään.
Toivon että joku itseäni fiksumpi sanelisi järjen mun päähän tai vetäisi hamarapuolella
otsaan,niin että siinä tilanteessa kun näyttää olevan taas seesteistä niin muistaisi että
se myrsky vesilasissa odottaa ihan nurkan takana.
Joten saa sanoa, vaikka suoraankin, ja pitää, kiitos
Loppupeleissä- ei ole hyvä olla yksin mutta ei
kyllä aina yhdessäkään . JINJANG.
että sä kysyt onko kukaan samanlaisessa tilanteessa?
mitä se auttaa?
olet 46v, elämää nähnyt nainen, 3,5 vuotta jo uudessa suhteessa, ei kannata täältä tommosia kysellä.
ei parisuhteista mitään yhteismitallisia saa ja kolikolla ei näitä voi mitata.
"Älä etsi ihmistä kenen kanssa voisit elää, vaan ihmistä jota ilman et voi elää!"
Tämä on mielestäni loistava elämänohje, tämän mukaan yritän itsekin elää....
Mieti itsekin, kumpi elämänohje sopii tilanteesesi paremmin :):)
(Itse eronnut 3 murkun yh-äippä)
satuolento, jota ilman ei voi elää, ei simmosta olekkaan ;)
ja kaiken lisäks aiheuttaa riippuvuuden ja eikös se ole pahasta jos mikä?
ajateltavaa:
epäröinnin kynnyksellä, kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?
- Tommy Tabermann
mutta mielessä kävi että olette ehkä vaan kehittyneet eri tahtiin tässä suhteessa? Sinä haluaisit ottaa seuraavan askeleen, hän ei näköjään ole siihen vielä valmis koska ei ole keskustelun jälkeen ottanut kuuleviin korviin. Pitäiskö teidän keskustella siitä mitä hän pelkää?
Mulla on ystävä joka äskettäin oli myös valinnan edessä, minusta hän ratkaisi ongelman hienosti - nimittäin listaamalla vaihtoehdot ja mitä tapahtuu eri valinnoissa. Ja lisäksi, hän mietti mitä hänen elämässään on se kaikkein tärkein.
Kuullostaa siltä, että nykyinen tilanne ei riitä sinulle. Vastauksia on niin monia.. ja ei yhtä ainoaa oikeaa.
Omalta kohdalta olen tehnyt jo valintani. En odota toiselta mitään, mutta samalla se tarkoittaa sitä, ettei myöskään minulta voi vaatia. Valintaani on johtanut kaikki aikaisemmat kokemukset.
Olen asennoitunut elämään, jossa voin tapailla toista ja tehdä kaikkea mukavaa, mutta oma elämäni omassa kodissa on se, mitä tavoittelen. Ja on asioita, jotka ovat minulle tärkeämpiä kuin toinen ihminen.
eise siitä koskaan paremmaksi muutu, mulla sairas vaimo.samat oireert.