Ei Tunteita

että jossakin välissä, en löytänyt tunteita. Tai kanavaa avata/ilmaista niitä. Tunnustin kyllä epämääräisen möykyn tunteikseni, mutta vähän vaikea selittää.

Ei minullakaan ole tunteita, ei ole ollut vuosiin. Terapeuttini on sanonut, että sekin on yksi selviytymiskeini. Tajusin tuon tunteiden puutteen ainakin kahta nuorimmaista synnyttäessäni. Ei tuntunut miltään saada märkä lapsi syliini. Nyt he ovat kahdeksan- ja viisivuotiaita. Nyt vähitellen koetan opetella ja tunnistaa tunteita. Se on hidasta puuhaa.

Tänään opettelin tuntemaan myötätuntoa itseäni kohtaan, mutta vielä en onnistunut. Viikon ajan olen harjoitellut "myötätuntohengitystä", mutta tunne ei ole vielä tullut. Pystyn tuntemaan pientä lasta kohtaan myötätuntoa, sellaista, joka on niin pieni, ettei hän voi mitenkään olla minulle vaarallinen.

En ole itkenyt juuri yhtään vuosiin. Vain edellisestä terapeutista luopuminen nosti kyyneleet silmiini vajaa vuosi sitten.

Tunteiden palauttaminen on pitkä tie ja se pitää tehdä niin pienin askelin, etteivät tunteet tule kuin pommi (terapeuttini sanoin) Olen runsaat puoli vuotta ollut nykyisessä terapiassani, noin kerran viikossa. Tähän mennessä olen onnistunut palauttamaan ihon tuntoaistimuksen lähes kokonaan. Se kesti kolmisen kuukautta ja harjoituksia pitää tehdä sitkeästi joka päivä kotona.

Lääkkeet eivät ole vaikuttaneet tunteisiini mitenkään, eivät ole lisänneet eivätkä vähentäneet niitä. Niitä ei ole ollut. Terapeuttini on sanonut, että tunteettomuus on ollut tarpeellista selvitäkseni hengissä. Olisin tukehtunut niihin suunnattomiin negatiivisiin tunteisiini. Toisaalta on kätevää olla ilman tunteita, mutta onhan se ihmiselle suuri puute aivan samoin kuin tuntoaistinkin puutteellisesti.

Tunteettomuus kuuluu vakavaan masennukseen. Itse kuvasin sitä terapeutilleni näin: jos lapseni on kuollut onnettomuudessa, sanon ai jaa, jos olisin saanut lotossa miljoonavoiton, sanoisin ehkä vai niin.
Miksi et ota kaikkea apua mitä on saatavilla, aivan varmasti löytyy mielialalääke, joka parantaa oloasi, oletko syönyt terveellisesti, yritätkö ulkoilla edes talon ympäri. Minä en edes kai halunnut ensin parantua ja itse en tehnyt mitään sen eteen. Jostain tuli kuitenkin pieni sysäys, en halunnut kuolla paskaisena, hygenia oli nimittäin unohtunut, todella pienin askelin sieltä noustiin, ymmärsin iloita tunnista päivässä, kun ei ahdistanut, annoin itselleni anteeksi koko päivän sängyssä makaamisen, mutta samalla kehittelin terveellistä ruokavaliota, pientä ulkoilua, yhtä kiinnostavaa ohjelmaa teeveestä. Pitkä oli tie, mutta nyt voin sanoa, että olen elämänhaluinen, kiitos kai lääkityksen ja hyvän terapian.

Joskus aikaisemmin, kun elämä alkoi tuntua liian raskaalta, yritin tukahduttaa tunteeni. Onnistuin siinä vain tilapäisesti, mutta en koskaan täydellisesti. Uskoisin, että siinä vaiheessa kun on onnistunut pääsemään täysin tunnottomaksi, tie tunteiden uuteen löytämiseen on pitkä ja raskas. Ja pelottava.

Sä et ilmeisesti ole kuitenkaan täysin tyytyväinen olotilaasi, koska kysyt, onko sinulla kohtalotovereita? Jos haluat muutosta tilanteeseen, voihan terapiaakin yrittää. Mulla oli itselläni kyllä aikoinaan huonoja kokemuksia siitä, mutta terapian onnistuminen edellyttää sitä, että sä löydät sellaisen ihmisen, jolle kykenet avautumaan. Mä olisin kaivannut terapeuttia, joka olisi välittänyt edes ihan vähän, mutta mulla ei ollut siihen aikaan riittävästi voimia lähteä etsimään uutta terapeuttia. Ja kun olet sen sopivan terapeutin löytänyt, sun täytyy antaa itsellesi _paljon_ aikaa, koska muutos ei tapahdu koskaan hetkessä. Ja toisinaan, vaikka on jo vaikuttanutkin siltä, että jotain muutosta olisi tapahtunut, saattaa tapahtua äkillinen paluu entiseen. Koska se entinen, vaikka ei olisikaan ollut se "tila", jota kaipaat, on kuitenkin tietyllä tapaa tuttu ja turvallinen...



>Tuntuu että itsemurhalle on esteenä vaan se että kun saan vain tarpeeksi halua siihen niin sitten on menoa, kun ei sen tekeminen tunnu väärältä tai pahalta.>

Mä kyllä kovasti toivoisin ettet saa halua itsemurhaan!!



>Ehkä ymmärrän sitä kouluammuskelijan tyyppiä, ehkäpä hänkään ei tuntenut mitään enää.>

Hän sanoi tuntevansa hyvin syvää vihaa. Mutta pitiköhän se sittenkään paikkaansa?? Ehkäpä ihminen, joka kykenee tekemään jotain niin... järkyttävää(!), ei sittenkään tunne enää mitään.

Sinulle "kadotetut tunteet"..

Masennus on mielen sairaus. Siinä missä esim. flunssa, tulehdus, kuume ovat fyysisiä sairauksia..

Lääke on ratkaisu monesti fyysisiin sairauksiin. Henkisiin sairauksiin lääke on asian ratkaiseminen. Vastauksen löytäminen..

Sinä halusit olla tunnoton, siksi sinä valitsit masennuksen. Halusit suojella itseäsi vaikeilta tunteilta, yksinäisyydeltä ja muilta ikäviltä, riistäviltä tunteilta..jopa syyllisyydeltä, joka on myös tunne!

Voit onnitella itseäsi, "olen kadottanut kosketukseni tunteisiini, enhän enää tunne myöskään surua, kipua, ikävää..."

Tarvitsit itsesi suojelua "silloin"! Tiedät itse milloin. Mutta tarviiko sinun enää suojella itseäsi? Valitsisitko nyt tien, jolla tuntisit iloa, mutta myös surua?! Sanonpa vain, että et ikinä voi parantua, ellet valitse tuota tietä. Kokea iloa, mutta ottaa vastaan myös kaikki ikävämmät tunteet.

Psyykkiset sairaudet tuo masennusta, esim. jos sinulla on neuroottisuutta, voit olla riippuvuuden orja, sekin tuo masennuksen, ja pahan.

Tällöin sinulla on syy olla masentunut. Silloin sinun on parempi unohtaa koko masennuksen miettiminen ja keskittyä korjaamaan ENSIN nuo mahdolliset muut henkiset oireet. Masennus on vain SEURAUS muusta.

Jos sinulla ei ole mitään näitä mainitsemiani "muita sairauksia", niin tiedäthän että masennukselle on aina jokin SYY. Ei se itsestään tule.

Masennuksen perussyy on aina se, että "et ole tyytyväinen tämänhetkiseen elämääsi". Haluat elämältä jotain muuta. Haluat sen muuttuvan enemmän itsesi kaltaiseksi. Kaipaat siihen tiettyjä juttuja. Ne jutut voivat olla terveys, ystävät, perhe, harrastukset, itseluottamus...
Tiedät sen itse mitä kaipaat! JA kun sinulla ei näitä ole, olet masentunut.

Sanotaan ettei ihminen monesti näe metsää puilta.
Sanoisin, että anna sen masennuksen olla, älä tuhlaa energiaa tai ajatuksia puhumalla masennuksesta, se on kuitenkin vain aina "seuraus", eikä itse ongelma. Ongelma on aina se "syy" miksi olet masentunut. Hoida se masennuksen aiheuttaja pois, niin masennus lähtee siinä sivussa tiehensä.

Yleensä kaikki syyt ovat tunneperäisiä. Uskalla kohdata tunteesi, katso sydämeesi. Se tunteiden "solmumykkyrä" siellä syvällä..

Tiedätkö, yleensä ihminen aina tietää mikä häntä vaivaa, sitä ei vain osaa eikä uskalla itselleen myöntää. Vastaus on siinä silmien edessä kokoajan. Voi olla, että teet "omilla käsilläsi" kokoajan jotain, mitä et itsekkään hyväksy, et vain myönnä että teet sitä. Elät jollain tapaa vääränlaista elämää, jos sen jätät pois, paranetko? Sanon, kyllä!

Tämmöistä kuvaamasi 'ei tunnu miltään' on varmaankin ns. liikkeellä ! Minuakin se vaivaa, enkä oikein tajua. Okay, olen kyllä masentunutkin, mutta hallitsen elämääni, ihmissuhteita ja jopa työni jotenkin riittävästi, että pysyn hengissä ja sisäistä vaivapuoltani ei niin sivulliset huomaa.

Ensinnäkin minua lohdutti se, että kerrot, ettei sinulla ole lääkitystä käytössä. Minulla menee yksi tavallinen ssri-lääke, on ollut kymmenisen vuotta, ja joskus tullut mieleeni, että sekö tekee minut koko ajan vain tunteettomammaksi. Mutta ei välttämättä ollenkaan, siis. Lääkitys on ollut alunpitäen hyväksi minulle, kuin pelastus. Sen vaikuttavan paremman olon, tsempin ja rohkeuden turvin pääsin takaisin työelämään n. 10 sitten. Se tasaa minun pahoja monttuun putoamisen filiksiä, siis masennusta ja tovottomuutta.

Siis se auttaa tajuamaan, että ei paljon parjattu lääkitys ole se syy, ettei tunnu miltään. Minulla vain laajenee asiat, jotka lakkaavat tuntumasta, joista lakkaan tykkäämästä, jotka eivät enää herkistä yhtään.

Minä olen joskus kauhukseni ajatellut, että olenko jotenkin sadistinen, kun seuraan maailman menoa esim. uutisista.... 'hyvä vaan, antaa palaa, loppun asti vaan kaikki sotkuun... päätyttävähän tämän hullunmyllyn on, tavalla ja toisella'. Siis tapahtumista kuuleminen kuin merkitsisi minulle, että ei tässä ole kauaa oltava pällistelemässä, jotakin tapahtuu ja minä keski-ikäisenä ehkä piankin saan kuolla. Olen kristitty ja minua suuresti lohduttaa usko; tämä vain tässä sivulauseessa. Tunteita kyllä tuo se ilo siitä, että tietää, kun on kokenut, että Hän Elää. Näin olen jaksanut.

Minustakan järkyttävät tapahtumat maailmalta ja yksilöille tapahduttuaan eivät kummemmin tunnu; totean vain, että ai jaa, aikamoinen juttu; olen kiinnostunut, kuinka kaikki kävikään, mutta en tunne mitään; otan hyvin teknisesti asiat, kai. Sitten jään kuin odottamaan seuraavaa, mikäs nyt valtaa mediat ja tuottaa otsikoita. Ihan kuin eläisin negatiivisista tapahtumista ja ilmiöistä. Ne kuin tukisivat minua! Häh? Synkkyyteni tiellä.

Koen kaiken ihmisten menon ja mielenkiinnon kohteet kovin pinnallisina ja teennäisinä. Minusta tommoset monetkin touhut voi hyvin jättää vväliin, mitä ne antaa.. kaikenmaailman kulttuurit ja pippalot. Suhteellisen lähellä on joulukin, en tunne jouluisin yhtikäs mitään; vain aautiutta ja tyhjyyttä lisääntyvästi, sillä sehän on perhejuhla, ei sinkkujen juttu. Nuorena sentäs herkistyin jollekin joulumielelle, mutten enää sitäkään. Vihaan koko joulun aikaa ja kauppallisuuden töötötystä. Eli yksi tunne löytyy, kiukku ja viha moista ajanjaksoa kohtaan. Noh, joulun hengellinen sisältö tietysti minulle merkitsee, mutta olen henkilö, jolla siinä mielessä on - joulu joka päivä.

Kiitos, jos joku jaksoi kuunnella tämän. Minua helpotti alkuperäisen kirjoitus ja monet muutkin ketjussa, luen sitä vielä uudelleen. Joskus pelkään, että onko kyseessä jokin tiettyjen aivon kohtien sammuminen. On tullut mieleeni, että pitäisikö pääni kuvata? Mitä tämä on!?

Nyt tuntuu hyvältä päästä vuoteeseen nukkumaan, lepoon. Monesti myös musiikin kuuntelun myötä tunnen, että ihana kappale (useimmiten hengellinen). Että kyllä minä jotakin välillä tunnen. Myös välillä pidän jostakin ihmisestä.