eikö kukaan

oho. no mä en mitenkään vois kuvitella
että mun porukat laiminlöis koko asian. sillon huomaan et ne välittää, mut toisaalt se on niin vitun ärsyttävää >;0

aimilub kirjoitti:

oho. no mä en mitenkään vois kuvitella
että mun porukat laiminlöis koko asian. sillon huomaan et ne välittää, mut toisaalt se on niin vitun ärsyttävää >;0

kiinni oksentamisesta, vanhemmat pakotti terapiaan, painoin laihimmillani anorektisessa vaiheessa vain 43kg, olen 170cm pitkä. Huijasin terapeuttia, joka oli keski-ikäinen mies, eikä tajunnut syömishäiriöistä mitään. Sanoin että en oksenna enää ja etten muka uskalla mennä vaa*alle kun pelkään lihoneeni.
Nyt oon yli 30, pari lasta ja perhe on, mutta yhä oksennan 5-7krt/vko. Ja pelkään et mies ja lapset pian huomaa, silmät aina punottaa kuin itkeneellä laattaamisen jälkeen...

n.17 vuotiaana kirjoitti:

kiinni oksentamisesta, vanhemmat pakotti terapiaan, painoin laihimmillani anorektisessa vaiheessa vain 43kg, olen 170cm pitkä. Huijasin terapeuttia, joka oli keski-ikäinen mies, eikä tajunnut syömishäiriöistä mitään. Sanoin että en oksenna enää ja etten muka uskalla mennä vaa*alle kun pelkään lihoneeni.
Nyt oon yli 30, pari lasta ja perhe on, mutta yhä oksennan 5-7krt/vko. Ja pelkään et mies ja lapset pian huomaa, silmät aina punottaa kuin itkeneellä laattaamisen jälkeen...

Heips, mulle on käynyt kans noin että lääkäri oli ihan taukki silloin kun parikymppisenä menin sille tunnustamaan että oksentelen safkat. Se vaan tarjos rauhottavia pillereitä. Sen jälkeen en pitkään aikaan puhunut asiasta kenellekään, kun tuntui ettei kukaan kumminkaan ymmärrä. Joskus kolmekymppisenä kerroin uudelleen lääkärille ja sain serotoniinia ja se auttoi pari vuotta, mutta tuntui etten voi elää pillereitten varassa, jätin ne pois ja nyt 4-kymmppisenä bulimia nostaa taas päätään. Mä en kehtaa enää tän ikäisenä mennä valittaan asiasta,pitäis mun, aikuisen ihmisen, pystyä kontrolloimaan omaa käyttäytymistäni.Mut ei, se ei onnistu. eikö kukaan ole saanut apua menemättä lääkäriin. Niin tai jos joku on, niin tuskin se näillä palstoilla heiluu.

mami-65 kirjoitti:

Heips, mulle on käynyt kans noin että lääkäri oli ihan taukki silloin kun parikymppisenä menin sille tunnustamaan että oksentelen safkat. Se vaan tarjos rauhottavia pillereitä. Sen jälkeen en pitkään aikaan puhunut asiasta kenellekään, kun tuntui ettei kukaan kumminkaan ymmärrä. Joskus kolmekymppisenä kerroin uudelleen lääkärille ja sain serotoniinia ja se auttoi pari vuotta, mutta tuntui etten voi elää pillereitten varassa, jätin ne pois ja nyt 4-kymmppisenä bulimia nostaa taas päätään. Mä en kehtaa enää tän ikäisenä mennä valittaan asiasta,pitäis mun, aikuisen ihmisen, pystyä kontrolloimaan omaa käyttäytymistäni.Mut ei, se ei onnistu. eikö kukaan ole saanut apua menemättä lääkäriin. Niin tai jos joku on, niin tuskin se näillä palstoilla heiluu.

menin oma lääkärille ja sanoin että haluan terapiaan. Nyt olen käynyt kerran ja tyyppi oli kyllä ihan asiantuntija, erikoistunut syömishäiriöihin. Vaikka ekalla istunnolla ei vielä mitään muuta kuin kerroin tilanteestani niin heti tuli parempi olo. On ollut tää sairaus jo niin kauan (8vuotta), että ihana vihdoin saada apua.

mami-65: ei mielenterveyshäiriöissä ole ikärajaa! menet vaan rohkeesti lääkäriin ja terapiaan. voithan ajatella vaikka että oot nyt vihdoin tarpeeksi vanha voittamaan sairautesi ja tekemään muutoksen! :)

ps. mulla on nyt kolme hyvää päivää takana ja olen ylpeä siitä! jokainen päivä ilman on pieni selkävoitto :) ja sitten jonain päivänä menee kaikki (toivottavasti) omalla painolla ilman että jokainen päivä on taistelu