Yksinäisyyttä on monta eri lajia. Joillekin kavereiden puute on pahinta mahdollisinta yksinäisyyttä. Jotkut taas saattavat olla yksinäisiä avioliitossakin.
Minun kokemukseni taas yksinäisyydestä on se, että minulla ei ole koskaan ollut tyttöystävää. Niin, ja en ole enää nuori, jolle voisi sanoa, että "kyllä sullekin ihan varmasti on olemassa". Minä olen jo yli kolmekymppinen ja minä olen aina ollut ilamn naisystävää ja sen asian suhteen ei koskaan mitään muutosta tule tapahtumaankaan. Jos tähän ikään mennessä ei koskaan ole mitään tapahtunut niin koskaan ei mitään tapahdukaan.
Kun olin vielä teini-ikäinen tai vähän päälle kakskymppinen niin olin optimisti elämän suhteen enkä ottanut paineita; ajattelin, että ihan varmasti ennemmin tai myöhemmin joku minullekin löytyy.
Nyt kuitenkin alkaa olla jo se "myöhemmin" myös ohi ja minulle on käynyt harvinaisen selväksi että minulle ei tässä elämässä yhtään ketään ole.
Kun luen tätä palstaa ja parikymppiset ihmiset sanovat että ovat ihan varmoja siitä, että ovat ikänsä yksin niin mieleeni tulee kahdensekaisia ajatuksia; Noista ihmisistä 90% on kolmekymppiseksi mennessä ehtineet sittenkin tavata vaikka kuinka monta ihmistä, jotkut heistä on ollut naimisissa, jotkut heistä on 10v päästä eronneet ja puheet nyt tänä päivänä siitä kuinka he luulivat parikymppisenä olevansa ikuisesti yksin, tuntuvat naurettavilta.
Toisaalta, jotkut taas saattavat olla hyvinkin oikeassa tuntemuksineen, syystä tai toisesta aavistavat kohtalonsa.
Kun minä olin parikymppinen niin maailma oli edessä ja olin aivan varma että minullekin on olemassa se tietty nainen joka minua rakastaisi. Vuosien mittaan olen huomannut että se nainen on pelkkä mielikuvitusolento ja kaikenlaiset toivotukset, että "kyllä sullekin on varmasti joku olemassa" saavat minussa mieleen hyvin aggressiivisia tuntemuksia.
Se, että minä kirjoittelen tällaisellepalstalle on itsessään osoitus siitä, että en ole sittenkään hyväksynyt yksinäisyyttäni muta koen että kaikkien näiden vuosien jälkeen se vaan on olemassa oleva olotila ja joko minä sopeudun siihen tai sitten en mutta itse asia ei muutu miksikään.
Minun kokemukseni taas yksinäisyydestä on se, että minulla ei ole koskaan ollut tyttöystävää. Niin, ja en ole enää nuori, jolle voisi sanoa, että "kyllä sullekin ihan varmasti on olemassa". Minä olen jo yli kolmekymppinen ja minä olen aina ollut ilamn naisystävää ja sen asian suhteen ei koskaan mitään muutosta tule tapahtumaankaan. Jos tähän ikään mennessä ei koskaan ole mitään tapahtunut niin koskaan ei mitään tapahdukaan.
Kun olin vielä teini-ikäinen tai vähän päälle kakskymppinen niin olin optimisti elämän suhteen enkä ottanut paineita; ajattelin, että ihan varmasti ennemmin tai myöhemmin joku minullekin löytyy.
Nyt kuitenkin alkaa olla jo se "myöhemmin" myös ohi ja minulle on käynyt harvinaisen selväksi että minulle ei tässä elämässä yhtään ketään ole.
Kun luen tätä palstaa ja parikymppiset ihmiset sanovat että ovat ihan varmoja siitä, että ovat ikänsä yksin niin mieleeni tulee kahdensekaisia ajatuksia; Noista ihmisistä 90% on kolmekymppiseksi mennessä ehtineet sittenkin tavata vaikka kuinka monta ihmistä, jotkut heistä on ollut naimisissa, jotkut heistä on 10v päästä eronneet ja puheet nyt tänä päivänä siitä kuinka he luulivat parikymppisenä olevansa ikuisesti yksin, tuntuvat naurettavilta.
Toisaalta, jotkut taas saattavat olla hyvinkin oikeassa tuntemuksineen, syystä tai toisesta aavistavat kohtalonsa.
Kun minä olin parikymppinen niin maailma oli edessä ja olin aivan varma että minullekin on olemassa se tietty nainen joka minua rakastaisi. Vuosien mittaan olen huomannut että se nainen on pelkkä mielikuvitusolento ja kaikenlaiset toivotukset, että "kyllä sullekin on varmasti joku olemassa" saavat minussa mieleen hyvin aggressiivisia tuntemuksia.
Se, että minä kirjoittelen tällaisellepalstalle on itsessään osoitus siitä, että en ole sittenkään hyväksynyt yksinäisyyttäni muta koen että kaikkien näiden vuosien jälkeen se vaan on olemassa oleva olotila ja joko minä sopeudun siihen tai sitten en mutta itse asia ei muutu miksikään.
Vastaukset 102
Vanhimmat
Minullekin on lohdutettu jo vuosia, että "Kyllä sä löydät". "Kyllä meille kaikille on joku" jne... Kai se on uskottava sitten. Ainakin minä uskon löytäväni, tosin olen edelleen hyvin estynyt/rikkinäinen/arka/negatiivinen... Mutta nyt ajattelen, että kyllä se vielä joku nainen tulee ja vie mukaansa. Jos on heittänyt jo kirveen kaivoon, kannattaa se sieltä nostaa ylös. Nostaa kuivumaan syksyn raittiiseen tuuleen. Pyyhkiä siitä pois enimmät liat ja rapsuttaa ruosteetkin. On uskottava, että olemme iästämme huolimatta tärkeitä, rakastettavia ihmisiä.
Valkeni aika paljon asioita. Täytyy myöntää, vaikka minulla on jo ikää yli 60 vuotta.
KOko elämäni ajan olen ollut enemmän tai vähemmän yksinäinen ja kärsinyt siitä todella paljon. Viimeiset 7 vuotta suurin osa vuorovaikutuskokemusia ovat olleet kaupan kassojen kanssa tai muut vastaavat.
JOs teitä kiinnostaa, niin lukekaapa tuolta herättäisikö se teissä pohdintoja.
http://personal.inetfi/koti/vexom/elam.htm
Minun kohdallani asia on loppuunkäsitelty. Minä lähden siitä ajatuksesta, että koska minulle ei koskaan tule ketään olemaan niin yhtä hyvin voin yrittää unohtaa koko asian ja elää elämää kuten parhaaksi näen. Täytyy nähdä elämässä muita hyviä puolia.
Sanokoot lässyttäjät mitä tahansa niin jokaiselle ei todellakaan ole jotakuta, joidenkin kohtalo on jäädä ilman.
Se, että olet jäänyt yksin, muodostaa välttämättä syy- ja seuraussuhteiden ketjun joka ennaltamäärää tulevaisuuden, eli sen että jäät yksin. Asialle ei voi mitään, joten pää kyyryssä kohti uusia pettymyksiä!
Ei tule enää pettymyksiä koska ei ole enää odotuksiakaan, ei ole ollut enää pitkään aikaan. Minulla on ollut ne vuodet että vuodesta toiseen kuljin pettymyksestä toiseen joka ainoa kerta. Tuollaista ei voi enää selittää millään huonolla onnella vaan silloin on jotakin ihmisessä vialla ja pahasti kun ei koskaan kenellekään kelpaa.
Lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että kannataako sitä päätä siihen seinään hakata kun sillä tavalla saa vain päänsä kipeäksi? Jos ei tähän ikään mennessä ole koskaan kenellekään kelvannut niin sellaisessa satumaailmassa ei kannata elää että kuvittelisi että jostakin tupsahtaisi se elämän rakkaus koska sellaista ei ole olemassakaan.
Ei tämä kaikki niin synkkää ole. Itse asiassa, silloin kun en ajattele asiaa niin elän ihan normaalia tasapainoista elämää ja koska olen 100% varma että asiaan ei muutosta tule koskaan tapahtumaan niin viisainta on yrittää työntää koko asia taka-alalle.
Pitää yrittää iloita niistä asioista jotka on hyvin. Minä olen fyysisesti terve (kenties henkisestikin, tai sitten en, vaikea sitä on itse diagnosoida), minulla on ihan ok työpaikka. Se, että minulla ei koskaan ole ollut naista eikä koskaan tule olemaankaan ei silti tarkoita että olisi tuomittu onnettomaan elämään.
Vanhojapoikia on kuitenkin vaikka kuinka paljon ja minäolen yksi heistä. Muistakin varmasti suurin osa olisi halunnut joskus löytää jonkun mutta eivät ole onnistuneet ja ovat tyytyneet kohtaloonsa. Kuitenkin, osoitus jälleen siitä millaista paskapuhetta se onkaan, että jokaiselle olisi olemassa joku. Ei vaan ole.
ensin varmistaa, että (se) on kuollut. :-/
En tarkoita vihjata mitään, miten voisin, olen sinua vanhempi ja samoin aina "miehenä" yksin.
http://personal.inet.fi/koti/vexom/elam.htm
"Ei tule enää pettymyksiä koska ei ole enää odotuksiakaan, ei ole ollut enää pitkään aikaan. Minulla on ollut ne vuodet että vuodesta toiseen kuljin pettymyksestä toiseen joka ainoa kerta. Tuollaista ei voi enää selittää millään huonolla onnella vaan silloin on jotakin ihmisessä vialla ja pahasti kun..."
Olipahan niin tuttua tekstiä, ihan niinkuin minun ajatuksia,
oli siksi pakko vähän kommentoida.
Olen vähän vaille nelikymppinen nainen, eronnut.
Avioliittovuosinani opin ajattelemaan että kun ei mitään odota niin ei petykään.
Nyt olen ollut jo useamman vuoden yksin, niin yksin. Ei ole ystäviä, ei ketään. Ystävät ovat jääneet vuosien varrella, olen pohtinut tätä asiaa ja ilmeisesti minussa sitten on tosiaan pahasti vialla, kun ihan kaikki ystävät ovat jättäneet ajan saatossa ja avioeron myötä jäivät "exän puolelle". Toisaalta osaan nauttia yksin olosta, mutta kyllähän se edes joskus olisi ihan mukava olla joku keskustelukumppani tai joku jonka kanssa kahvia hörpätä taikka syödä viinilasin ääressä...
taikka lähteä kävelylenkille...
Mutta kuten vanha haiku sanoo: yksinäisyys ei johdu mistään syystä erityisesti.
Toisinaan erehdyn puhumaan siitä, miten usein yksinkertaisesti kaikki vain tuntuu turhalta, kokea ja nähdä asioita aina yksin, kuin ne eivät tapahtuisikaan. Kuin et olisikaan. Tähän vastaillaan, että "suuren jaamisen" kokemus osoittautuu kuitenkin harhaksi, ettei sitä ole. Kuka puhui suuresta jakamisesta. Eikä pientäkään-kö? Eikö se juuri ole se suuri. Tai sitten voi kysyä miksi ovat yhdessä.
Lopulta tietynlaisen elämän jälkeen melkein kaikki mitä osaa toivoa, on että saisi katsoa kohti, katsoa silmiin ja kokea olevansa jollekulle merkityksellinen, olemassa. Että kokisi olevansa olemassa, elävänsä, eläneensä.
Että voisi saada kosketuksia, koskettaa. Ettei hipaisujenkin välissä olisi viittä vuotta, kuten usein on.
Takana sitten tietysti (täysin kokemattomana) myös seksuaalisuuden rahtijuna, jonka tullessa koko voimallaan tietoisuuteen lennät peräseinään, eikä armoa ole: jos päästät ajatuksiin, ruhjoudut, ellet päästä koet olevasi kuin kuollut (en pilaile, saati liioittele).
Punnittua ja syvää tekstiä.
Samoja fiilareitä. Ihan vatsanpohjassa tuntuu kun luen koska tiedän mitä tarkoitat.
Ollapa jollekulle merkityksellinen, siinäpä se.
Niin, en minä ole kuvitellutkaan, että ihan ypöyksin tuntemuksineni tässä maailmassa olisinkaan vaikka kyllä välillä siltä tuntuu.
Sinä kuitenkin mainitsit avioliittovuosista joten et ole aina ollut yksin. Kyllä minä sen ymmärrän, että avioliitossakin voi olla yksin ja huonossa liitossa eläminen lienee yhtä tuskallista kuin vastentahtoinen yksinäisyyskin. Kuitenkin, olet sinä varmasti ainakin kerran rakastunut ja sinuun oltu rakastuttu jos olet naimisiin mennyt, olkoonkin sitten että liitto on kenties sitten ollut huono.
Minulla kun ei ole koskaan ollut edes sitä yhtä ainoasta kertaa ja kyllä se tähän ikään mennessä on jo selviö, että jos ei ole vielä löytynyt niin ei sitä ole olemassakaan.
Senkin takia minä yritän uskotella itselleni että ilman kumppania eletty elämä ei välttämättä ole tuomittu onnettomaksi elämäksi. Jotenkin minun onneni on ollut niin satumaisen huonoa, että alan uskoa itsekin, että kyse ei ole mistään huonosta onnesta vaan jostakin tarkoituksesta, että minut on tällaiseen elämään joltakin ylemmältä taholta määrätty. Saattaa kuulostaa hölynpölyltä mutta minä olen vuosien varrella todellakin alkanut näin uskoa.
Aina kun minä kirjoittelen näille palstoille yksinäisyydestäni niin ihmiset alkavat sanomaan, että "kyllä sullekin ihan varmasti on joku olemassa" ym. Vaikka heidän tarkoituksensa onkin rohkaista niin sillä on päinvastainen vaikutus koska minä en itsekään enää usko, että noin tulee koskaan käymään.
Mielestäni jossain vaiheessa on hyvä lopettaa fantasiamaailmassa eläminen ja hyväksyä tosiasiat ja yrittää elää eteenpäin niillä korteilla, jotka on jaettu. Kuten sanoin, ei yksin vietetty elämä välttämättä huono elämä ole.
mutta mitään deterministismiä ei ole. Kuten Paronen sen laittamattomasti sanoi. Joka hetki on poikkeus. Sinänsä olen itsekin luopunut toivosta, mutta se ei tarkoita, etteikö jotakin voisi tapahtua. Olen omaksunut "filosofian", jonka mukaan voiton ja tappion tullessa yhdentekeväksi, olen lähellä/-hempänä voittoa.
on jo solmussa...
po. determinismiä
(valitan väsymyksestä johtuvaa pahenevaa sekavuutta :-)
Tähän liittyy monia paradoksillisia piirteitä, kuten se että ensin pitää syvästi tajuta oma kaikkinainen tarvitsevuutensa, pohjia myöten. Sen jälkeen tajuta, että oikeastaan muiden hyväksyntä jne. ei olekaan välttämätöntä (siis tietysti suloista, ihanaa ja kaunista, muttei välttämätöntä). Havaita, että ne jotka tarvitsevat eniten eivät saa mitään (kiero lause, mieti sitä, minäkin yritän). Luopua toivosta, ts. odottamasta joka hetki sielu janoisena, mielellään keskittyä miltei kokonaan muihin ihmisiin, siirtää tarkkailupiste itsestä aivan toisaalle, tehdä pieniä ja suuria ystävällisiä tekoja; jos oikein sisua on, korvata pahaa hyvällä (arkipäivän anarkismia; puolensa saa silti aina pitää). Siltikin voi tulla ja tulee turpiin aika ajoin jatkuvasti. Ja siltikin kaikki ON mahdollista. Toivon mukaan jossakin vaiheessa tuo välähtää. Tee mitä pelkäät, tee vain! Tee juuri vastoin kuin "järki" sanoo. Me olemme paljon muuta kuin tietoinen minämme, meissä on kaikki lajinkehityksellisesti vanhat kerrokset, niiden viisaus on jotakin järisyttävää, ne osat tavallaan pitävät meistä huolta, niiden kautta pääsee luovuuden tilaan, ja kun on itse tullut lähteeksi, ei ole niinkään janoinen. Mielekkyys voi löytyä.
se muotoutuu niinkin, että yhä enemmän tahtoisi olla se joka saa osoittaa huomiota, myötätuntoa, hellyyttä; nuorenahan useimmat tahtovat saada, sitten saada ja antaa, vielä myöhemmin kärsii ehkä eniten nimenomaan siitä, ettei saa antaa - vaikka antaisi sen klassisen paidan päältään ("eikä ottajia ole", Garfield Eskosta). Omalla kohdalla muuten asioita mutkistaa moni muukin asia, joista tavallaan jopa absurdein on se, että satun näyttämään ilmeisesti jopa merkittävästi ikäistäni nuoremmalta ja samaan aikaan olen aina kokenut itseni henkisesti ikäluokkaani vanhemmaksi. Tästä oikeasti seurasi ja seuraa yhä ongelmia, kun olen sentään 37-vuotias. Tavallaan helpoimmat ongelmat seuraavat siitä, että parikymppiset tytöt ovat niitä jotka ehkä eniten ovat kiinostuneita, ja minä, niin... kun ei ole juuri mahdollisuuksia kiinnostua (ja tuskin sitten toinenkaan osapuoli, kun selviäisi :-)
Nyt vasta tulee "eronneen" vastaus, ettei tule epäselvyyksiä kuka kirjoitti ja mitä.
Arvostan kirjoituksiasi koska niissä on syvää ymmärtämystä ja pohdintaa elämää syvemmältäkin tasolta. Tiedät että avioliitossakin voi olla yksin. Avioliiton solmiminen tosin ei välttämättä ole vaatinut kaksipuolista rakastumista, ei välttämättä rakkautta ollenkaan, elämä kun on niin monimutkaista.
Lisäksi ihminen voi olla yksin vaikka olisi kymmenen ihmisen ympäröimä joka päivä, koska eivät kohtaa henkisellä tasolla. Sitähän se on kun käydään töissä jne.
Ei yksin vietetty elämä millään muotoa huono ole, en minä ainakaan sitä käy kritisoimaan. Päinvastoin minä ainakaan enää en edes pystyisi elämään toisen ihmisen kanssa saman katon alla koska olen niin jääräpäinen omien omituisten tapojeni kanssa ettei niistä voi käydä kompromissia... :)
Mutta minun mielestäni fantasioista ei tarvitse luopua, unelmien avulla jaksaa huomiseen...
Sitä paitsi yksi pitkäaikainen haaveeni toteutui juuri tänä kesänä!
"ja kyllä se tähän ikään mennessä on jo selviö, että jos ei ole vielä löytynyt niin ei sitä ole olemassakaan."
-Kyllä tuo minusta kuulostaa juuri ihan hölynpölyltä.
"ei yksin vietetty elämä välttämättä huono elämä ole"
- Ei tietenkään ole, mutta se, että ajattelet sen olevan ainut vaihtoehto elämällesi on surullista.
Miksi olet luovuttanut? Mikä sun elämässä on tärkeintä? Mitä haluat elämässäsi saavuttaa?
Ymmärrän, että kannattaa ajatella realistisesti, mutta kyllä epäonnen lietsominenkin tuokin epäonnea ja päinvastoin onnellisuuteen pyrkiminen tuo onnellisuutta.. Ei elämässä muissakaan asioissa voi vaan luovuttaa. Eikö se ole sama kuin ei eläisi ollenkaan. Jos vaan varmuuden vuoksi ajattelee, ettei mistään mitään tule joka tapauksessa kuitenkaan.
Mietiskelen vain, ja saat elää elämäsi ihan niin kuin haluat, mutta älä syytä muita sinun yksinäisyydestäsi.
Oletko ihan oikeasti päässyt janoisuudesta irti..?
Minusta vain tuntuu että tässä repaleisena ja janoisena odottaessa kaivatessa masennuksen syövereissä on jo niin syvällä ettei täältä kykene nousemaan jos ei edes yhtä armon palaa kukaan koskaan heitä...
eikä mielekkyyttä todellakaan löydy...
Yksin eletty elämä ei todellakaan ole huono elämä. Itse olen jo neljänkymmenen ylittänyt nainen eikä mullakaan ole koskaan ollut ketään.
Mutta kerro vähän itsestäs, miksi sinä kuvittelet jääneesi yksin. Koulut, opiskelut, työ, muu sosiaalinen elämä? Ulkonäkö?
Itselläni oli koulu- ja opiskeluaikana vain ihan muutama kaveri jotka nekin ovat jo jääneet. En siis ollut mitenkään erityisen sosiaalinen tyyppi. Töihin pääsin siihen aikaan kun ei tarvinnut itsestään vielä olemattomia kehua, ja kun asiani osaan niin töissä on mennyt hyvin. Vaikka työyhteisö on suurehko niin oma työni on vähän sellainen yksin tehtävä työ. Muutama kollega on kaveri mutta taasen sydänystävä siellä ei ole minulle kukaan. Ja niihin työpaikan rientoihin en osallistu mutta en ole ainoa joka ei osallistu. En ole mikään kaunotar mutta en mikään variksenpelätinkään. En pitkä mutten ihan pätkäkään, en lihava mutten mannekiinilaihakaan. Muutamaan serkkuun pidän yhteyksiä, toisiin taas en ollenkaan. Ehkä yksi syy tähän yksin jäämiseeni on se etten ole päästänyt oikein lähelleni ketään.
Yksin matkustelukin on ihan mukavaa, ei tarvitse koskaan riidellä että minne mennä. Kaupungeissa on mukava kierrellä ja sinne uppoaa niin ettei kukaan oikeastaan huomaakaan että tuo on ihan yksin. Ja rauhallisemmissa rantakohteissakin voi aivan yksin kierrellä.
Maailmassa ei kaikille voi olla olemassa se joku, tai jos on niin eivät he kohtaa toisiaan. Onhan sentään niin paljon ihmisiä elänyt elämänsä yksin. Joillakin on joksus ollut joku mutta sitten tullut ero ja toiset on aina olleet yksin. Sitäpaitis, miltähän se ero tuntuisikana jos ensin epätoivon vimmalla etsisi ja löytäisi jonkun, rakastuisi ja sitten tulisi jätetyksi. Ehkä sitä sittenkin on vahvempi olla yksinään.
Tais tulla tarinan loppuun vähän kirjoitusvirheitäkin. No pitää tässä valmistautua nukkumaan että huomenna pirteänä töihin.
En minä ainakaan omasta mielestäni ole ketään muita yksinäisyydestäni syyttänyt. Jos teksteistäni on rivien välistä luettavissa sellaista niin se on täysin tiedostamatonta.
Korostan, että ei tämä yksinjääminen ole minun maailmaani romahduttanut, en minä haudo itsaria tai mitään muuta dramaattista vaikka siltä osin elämääni pettynyt olenkin koska odotin, että minullekin olisi olemassa joku mutta kuten joku jo sanoikin, kaikille ei ole olemassa sitä jotakuta, syystä tai toisesta.
Tällaiselle palstalle kirjoittaminen on minulle jonkinlainen tapa purkaa ajatuksiani, huomattavasti halvempaa kuin höpistä jollekin terapeutille. Välilä minulla kuluu viikkokausiakin ilman että edes ajattelen koko asiaa. Se on mielestäni kuitenkin hyvä merkki.
Se kuitenkin on ihan 100% varma asia, että minulle ei tässä elämässä yhtään ketään tule olemaan koska ei ole tähänkään mennessä ollut niin ei sitä yhtäkkiä ketään tupsahdakaan. Omalla jännällä tavalla se on jopa vahvistavaakin, että vaikka muuten tulevaisuutta on mahdotonta ennustaa niin yhden asian tietää ihan varmuudella.
Yritänkin lähinnä vain analysoida, että mistä se on elämässäni mahtanut johtua että olen jäänyt yksin. Nythän alkaa jo olla ylpeydelläkin asiassa osansa. Jos en ole kaikkina näinä vuosina kenellekään kelvannut niin antaa olla sitten. Jos näin monta vuotta on oltu yksin niin niin kyllä sekin on merkki siitä, että se on ollut tarkoituskin ja se on myös osoitus siitä, että ei yksinäisyyteen kuole. Pitää vaan yrittää päästä koko asian yli.
Nythän minä olen katkera ja kyyninen äijä eikä sellainen ketään edes kiinnosta, eikä sillä enää ole edes mitään väliä, mutta olen minäkin aikoinani ollut nuori, iloinen ja optimistinen. Vaikka olen ihan normaalisti elänyt opiskelijaelämää ja myöhemmin työelämää niin koskaan en ole tavannut yhtään ketään kuka olisi osoittanut yhtään mitään kiinnostusta. Pettyksiäpettymysten jälkeen vuosikaudesta toiseen ilman ainuttakaan voitonhetkeä.
Olkoon sitten luovuttamista mutta jos vaihtoehto on jatkaa peliä, jossa omana roolina on olla se päähänpotkittava niin onko se sittenkään niin ihmeellistä, että jossain vaiheessa ei huvita enää pelata?
Itse asiassa, ainoa mahdollisuus että minulla olisi nainen olisi hankkia jostain Thaimaasta, Venäjältä ym maista postimyyntivaimo. Noinhan monet poikamiehet tekevätkin enkä minä moista arvostele. Jos se tekee heidät onnelliseksi niin siitä vaan. Minä kun vain olisin halunnut joskus löytää sellaisen naisen joka haluaisi olla minun kanssani vain sen takia koska hän rakastaa juuri minua.
No, se oli minun kohdallani aivan liian suuri vaatimus ja en ole ainoa siinä mielessä. Tavallaan onnikin että alkaa olla jo niin vanha että ihmiset eivät enää ala lässyttämään mitään "kyllä sinullekin joku löytyy" koska se on asia mitä vihaan kaikkein eniten.
Kiitos mukavasta vastauksesta. Aina hienoa huomata että on kohtalotovereita. Haluankin korostaa, että ns todellisessa elämässä en omasta tilanteestani tällä tavalla avaudu. Tämä netti on tapa purkaa ajatuksia anonyymisti.
Sen kun tietäisi mistä se johtuu, että ei koskaan ole kenellekään kelvannut niin jotainhan sitä olisi matkan varrella tehnyt tilanteen korjaamiseksi mutta, kuten sanoitkin, kaikille ei vaan sitä jotakuta ole eikä se välttämättä edes mistään kovin dramaattisesta asiasta edes johdu.
No, minun kohdallani on kuin heittäisi suolaa haavoihin todeta, että olen koko ikäni asunut pääkaupunkiseudulla joten mikään maaseudun poikamies naisten puuttumisen vuoksi en todellakaan ole.
Opiskelut tuli aikoinaan vedettyä läpi, töissä on oltu jos jonkinlaisessa ja 25-v ikävuoteen asti oli jopa varsin vilkas sosiaalinen elämäkin mutta sen jälkeen pikkuhiljaa kaverit katosivat jonnekin, heillä alkoi olla omia perheitä ja omia työkiireitä, toisin sanoen, tultiin aikuisiksi. Nyt ei ole vuosikausiin ollut mitään kovinkaan vilkasta sosiaalista elämää mutta ei se edes minua todellisuudessa edes haittaa. Ulkonäköä on vaikea itse objektiivisesti arvioida mutta koen olevani ihan normaalin näköinen.
Minulla ei muuten ole edes mitenkään tyydyttämätön elämä, teen työtä josta pidän, harrastan asioita, joista olen kiinnostunut ja muutenkin vastoinkäymiset ovat sillä tavalla kiertäneet minua, että olen terve.
Se oli niin lohduttavasti sanottu kun sanoit, että kaikille ei vaan ketään ole. Itsekin olen tuota hokenut mutta toisen sanomana se tuntuu todempana. Itsekään en usko kuin että aniharvat ihmiset tietoisesti haluavat olla koko elämänsä yksin mutta kuitenkin se on monien kohtalo. Jotkut tyytyvät kohtaloonsa aiemmin, jotkut myöhemmin, jotkut eivät koskaan mutta aina on ollut ihmisiä, jotka ovat olleet koko elämänsä yksin. Jostakinhan se johtuu mutta sitä on vaikea pukea sanoiksi. Kuitenkin, kyse lienee sittenkin jostain henkimaailman jutuista koska kun kulkee ulkona niin näkee ihan kaiken näkösiä ja kokoisia ihmisiä, joilla on partneri. Jos esimerkiksi on ruma tai lihava niin se ei ole mikään este saada seuraa.
Mutta jostain syystä joillekin se ei vaan onnistu. Ihmiset, joille ei seuran santi vaikeuksia tuota suhtautuvat todella vähättelevästi meidänlaisiimme, ikäänkuin kyse olisi vaan jostain saamattomuudesta.
Sinun tekstisi on sen verran hyvää että täytyy kysyä vähän lisää. Kovin myöhään ainakin koneen ääressä valvot.
Onko sinun työympäristösi nais- vai miesvaltainen vai työskenteletkö yksin? Oletko kovin jyrkkä ja suora mielipiteissäsi ja sanomisissasi? Entä harrastukset ja vapaa-aika? Kulttuuria vai luontoa vai liikunta vaiko netti, tai kaljanjuonti? Ja asutko yksin (siis et kai enää vanhempiesi luona)? Entäpä ulkoinen olemus, oletko kovin lyhyt tai hyvin pitkä? Entäs pukeutumien, kiinnitätkö mitään huomiota pukeutumiseesi?
Ja käytkö baareissa ja ravintoloissa vai onko kiinnostuksesi kapakoihin lopahtanut?
Jos omalta kohdaltani jotain sanon niin ravintoloissa en käy, viiniä vahvempaa en juo ja tanssi ei suju. Tämä on ehkä ollut minulle se rajoittavin tekijä plus että olen niin tavallisen näköinen ettei kukaan vastaantulija perään käänny katsomaan. Ja se että tuntematonta en lähelle päästä ja mitenkäs sitten tutuksi tultaisiinkaan.
Mutta eletään me yksinämme niin hyvin kun pystytään. Ei tarvitse perintöä säästää kun kukaan ei peri, käytetään se raha itseemme. Kunhan ei nyt ihan pahasti velan puolelle jää.
Enkä minä ihan sata prosenttisen varma ole että koskaan ei tule ketään. Ainoastaan 99 prosenttisen varma. Mutta en minä sen yhden prosentin varassa ja toivossa elä vaan täysillä niitä 99 prosenttia.
Minulla todellakin on hieman omituinen unirytmi. Mullakin on ihan normaali päivätyö ja silti usein kukun ylhäällä keskellä yötä; Minä usein nukun töiden jälkeen päivällä pari tuntia ja yleensäkään minä en tarvitse yhtä paljon unta kuin monet muut. Lisäksi viikonloppuna tulee sitten tasoitettua univelkaa.
Minun työympäristö on melko miesvoittoinen, kyllä siellä muutamia naisiakin on mutta ylivoimainen enemmistö miehiä.
Harrastan säännöllisesti uintia ja salilla käyntiä. En todellakaan ole mikään muskelihirmu vaan käyn salilla ihan ylläpitääkseni kuntoa, jos en kävisi salilla niin olisin melko ruipelo jopa joten siinä on motiivia käydä salilla. Käyn noin 4-5 kertaa viikossa salilla ja sit 1-2 kertaa viikossa uimassa.
Kaljaa tulee litkittyä silloin tällöin mutta ei kuitenkaan koskaan työpäivää edeltävänä päivänä, se on minulla periaatteena. Pystyn kuitenkin pitämään myös selviäkin viikonloppuja. Minulla on ollut ajanjaksoja, että alkoholi on ollut ongelma mutta koen että tällä hetkellä niin ei ole. Asia on hallinnassa.
Tottahan toki minä asun yksin, olen asunut jo vuosikausia. Ensin asuin vuokralla ja sitten tuli otettua asuntolaina, mitä olen viime aikojen uutisten valossa hieman miettinyt, että mahtoiko olla virhe. Tuokin liippaa tätä minun yksinäisyysteemaani sillä yhdellä palkalla lainan lyhennykset ja vastikkeet on aika raskasta maksaa ja eihän minua kukaan koskaan peri kun minä kuolen koska minulla ei perhettä ole.
Toisaalta, vuokran maksaminen on kuin heittäisi rahaa tuuleen eli sitä ei koskaan enää näe. Nämä on näitä elämän suuria kysymyksiä.
En minä kauheasti pukeutumiseen kiinnitä huomiota muuten kuin, että on puhtaat vaatteet yllä. Se varmasti on jonkinlainen sokea piste mutta eikös noin ole useimmilla miehillä?
Minä olen 188cm pitkä eli taidan sit olla hieman keskivertoa pitempi.
Kyllä minunkin kohdallani viime aikoina kapakkojen vetovoima on heikentynyt. Minulla ei ole mitenkään paljon edes tuttuja keiden kanssa minnekään lähtisin ja itsekseen liikenteeseen lähteminen on kuitenkin vähän nihkeätä.
Ne nuoruuden tutut kun on jääneet niin ei ole oikein tullut ketään tilalle. Tuo ei silti minua kauheasti edes häiritse sillä työpaikallani saan 8h ajan päivän kiintiön täyteen ihmisten seurasta. Työpaikallani kuitenkin, ainakin omasta mielestäni, tulen ihmisten kanssa ihan hyvin juttuun.
Hyvä asenne sinulla. Itsekin yritän iloita niistä asioista, jotka minulla on hyvin enkä murehtia sellaisia mitkä eivät ole hyvin. Sitä vaan välillä tuntee itsensä niin kummajaiseksi tässä elämässä kun jokaisella muulla tuntuu olevan joku ja itsellä ei koskaan ole ollut ketään. Eihän tietenkään niin erikoista tilannetta ole olemassakaan etteikö moni muukin olisi ollut samassa tilanteessa mutta välillä sitä ei ajattele järkevästi.
Heippa! Oma asunto on aina oma ja jos ei täyttä työttömyyttä tule niin kyllä sen lainankin kanssa selviää. Totta on että yksin sitä on kovempi maksella. Kaikki on ikäänkuin "rakennettu" kahden maksajan perusteella. Toisaalta esim lastenhoitomenoja ei ole jne. Mutta siitä asunnosta ei joudu lähtemään ellei sitten elä niin hirveää elämää että häiritsee jatkuvasti muita ja asuntoyhtiö ota asuntoa haltuunsa. Et kai sinä sentään sellaista. Alkoholijutut pidä vaan tiukassa hallinnassa.
Ei kaikille ole ketään.. ja on vielä epätodennäköisempää että kaikki löytäisivät jonkun.
Usein nämä tapaukset kyllä näkyy kauemmaksi, mutta toki poikkeuksiakin on. Onnikin vaikuttaa ja se miten elää elämänsä.
Hyvin kyllä ymmärrän tuntemuksiasi. Ei se asian ajattelu paljon auta ja onhan se totta että pää siitä vain tulee kipeäksi jos joka kerta törmää seinään..
Sen takia kannattaakin etsiä vaihtoehtoja tuolle "väkisin etsimisille"... olipa ne sitten harrastukset ym. jutut. Pyrkii tekemään niitä asioista joista pitää...
Ymmärrän aika hyvin ajatuksiasi koska olen kohdannut samanlaisia tuntemuksia. Tosin monet jotka sinulle vastaavat eivät ole kohdanneet noita tuntemuksia, joten heidän on helppoakin olla optimistisia asioiden suhteen ja toivottaa sinulle onnea.
Kumpikaan osapuoli ei ole oikeastaan väärässä, mutta onhan se totta että jos ei ole kolmekymppiseksi asti (tai vanhemmaksi) ollut minkäänlaisessa yhteydessä vastakkaisen sukupuolen kanssa niin todennäköisyys sille ettei tule olemaan jatkossakaan on aika suuri.
Se ei johdu pelkästään omasta toimista, mutta myös siitä miten on tuuria ja miltä näyttää niin ulkoisesti ja miten asiat ovat hoidossa muutenkin.. Toki omatkin ominaisuudet ja yritys määrittelee tuota saantia, mutta aika vaikeaahan sitä on yhtäkkiä löytää paikkoja joissa tapaisi uusia ihmisiä jos ei ole tähänkään asti niin onnistunut tekemään.
Onhan se mahdollista että tulevaisuudessa joku löytyy, mutta on melkein parempi hyväksyä se ajatus ettei ketään löydy koska se vapauttaa sinut siitä ajatuksesta että sinä yrittäisit jonkun löytää ja kaikkialta tulisi palautetta ettet kelpaa...
Vaikka jostakin Thaimaasta tai muualta "hankittu" vaimo voi olla hieman ylimenevää, niin siltikin en väheksyisi sitä jos hakisit kokemusta myös "ammattilaisilta". Se voisi myös toimia vapauttavana tekijänä, jos et ole aikaisemmin kokeillut tämmöistä...
Toki tässä monet naiset saattavat sinulle kommentoida, että "parempi kun vain odottelet loppuun asti sitä elämäsi rakkautta kun kyllä se vielä tulla tupsahtaa ovesta tai ikkunasta".. Totuus vain on että monet naisetkin arvostavat sitä että sinulla on kokemusta kanssakäymisestä ja se auttaa asioissa. Olipa se kokemus hankittu sitten mistä vain.. Yleensä kun se kokemus opettaa niin kanssakäymistä kuin rohkeuttakin...
Pahempi tilanne kuitenkin lienee siinä, että yrität väkisin hyväksyä tilanteesi ja sen ettei ole ketään tai tule olemaankaan... Tämä johtaa ennen pitkää jonkinmoiseen katkeruuteen (josta lienee jo viitteitä) Sosiaalinen kanssakäyminen voi piristää muutenkin tilannetta.
Sitä kun on todella vaikeaa oppia hyväksyä omaa kokemuuttaan tai sitä ettei löydä ketään.. Varsinkin jos ei ole ollut minkäänlaisessa kanssakäymisessä..
Onhan se totta, että niillä joilla ei ole ollut kaltaisiasi ongelmia niin on vaikeuksia ymmärtääkkään tilannettasi samalta pohjalta. Se näkyy hieman kommenteistakin...
Mitään tarkkaa määritelmää tuskin on olemassakaan tuolle että kuka saa seuraa ja kuka ei.. Mutta toki tuommoiset ulkonäköasiat vaikeuttavat sitä asiaa.. ja eipä se monelle muullekkaan itsestään tule, mutta yleensä jos on onnea kerran on sitä useamminkin. Ainakin se antaa uskoa tulevaisuuteen..
Sinänsä tuskit olet järjestyksessä sieltä heikoimmasta päästä. Pahimpia tapauksia ovat tietysti ne jotka eivät ole koskaan olleet kenenkään kanssa ja joiden asiat muutenkin ovat huonosti. Sinulla ainakin peruasiat ovat kunnossa, joten se ei estäisi muiden ihmisten ilmaantumista elämääsi.
se on ihan mahdollista. Helpoksi en ole vättänyt, vaikka tietyssä vaiheessa "helppo" ja "vaikea" menettävät merkitystään; että on mahdollista, se merkitsee. Jotenkin olen vuosien varrella oppinut huomaamaan, että (edes) omaan kokemukseen omasta tilasta ei ole mitenkään täysin ja kokonaan luottaminen. Vaikea selittää täsmällisesti, mutta siihen liittyy tietynlainen näkökulman muuttumisen mahdollisuus, hyppy. Paradoksillisesti "opastan" siis hyppäämään pois suosta, en hilautumaan ylös vaivaisista näreistä kiskoen.
Unohtui kysyä: Mitä tarkalleen toivot? mikä on se armonpala, jonka koet välttämättömäksi tälle tai tuolle?
Kun itse olin tähänastisen elämäni kenties pahimmissa jamoissa yli kymmenen vuotta sitten, kaipasin eniten yksinkertaista kosketusta, koska tuntui että vain se olisi ollut peili jonka suhteen nähdä ja kokea itsensä täydesti (tai täydemmin). Sinänsä tarve on säilynyt, nautin erittäin paljon vähäisistäkin (harvinaisista)kosketuksista. Ja tämä näyttäytyy aika kosketuskammoisena kultuurina; tiedä sitten miten tuon suhteen avoimemmat kokisi, vesittyisikö kokemus jatkuvasta kihnuttamisesta. Tokko. Jossakin vaiheessa opin sallimaan itselleni pyytämisen, pakotin itseni ottamaan asian esille tuttavuussuhteissa. Se on ihan mahdollista "ylpeällekin", kun varovasti ja "kaikki vaihtoehdot rauhallisesti käsitellen" asian ilmaisee, muodossa: "tiedän kyllä erinomaisesti, että yleensä näin ei sanota, pyydetä, mutta... pakko... voisitko koskettaa minua edes vähän, edes jotenkin". Olin kai 26-vuotias, kun tein noin ensi kertaa, kohteena läheisemmäksi kokemani opiskelupaikan naispuolinen kouluttaja. Ei hän kauhistunut, mikään ei mennyt rikki. Pientä paijausta tuli, silitystä, tapa ei ole oleellinen, vaan sävy. Naisilla voi olla vaikeampaa kysyä, en tiedä. Vaikka luulisin, että miehen pyyntö valitettavasti sekaantuu vielä helpommin seksualissävyiseen lähestymiseen; itse kumosin sen yksinkertaisesti neutraalilla lauseella: "Aika usein kun kyse ei todella olisi mistään... muuusta... että pysyisi kasassa."
ihanaa että vastasit...:)
sinun kirjoituksiasi on niin ihana lukea, kirjoitat niin lumoavasti siitä kosketuksen kaipuusta jota itsekin välillä tunnen.
(oletko runoilija? kirjoitatko ammatiksesi?)
Se on vähän sama asia se armopala; pieni silitys, hymy,huomion antaminen tms. Minulla se menee vähän niin että silloin kun ei ole ketään niin en niin kauheasti kaipaakaan sitä kosketusta mutta sitten jos on tarkoitus seurustella janoan sitä kosketusta ja huomiota niin äärettömästi että itsekin ihmettelee. Ja jos sitä ei saa niin tunnen silloin itseni suhteessakin yksinäiseksi.
Miksi olet yksin jos parikymppiset tytöt ovat kiinnostuneita seurastasi??
Lopputekstiä en daijannu:
"ja minä, niin... kun ei ole juuri mahdollisuuksia kiinnostua (ja tuskin sitten toinenkaan osapuoli, kun selviäisi :-)"
voesitkos vähän selventää, että mites täänyt menikään...?
koska 17 vuotta nuoremmat neidot eivät kiinnosta.
Ja tuskin hekään oikeasti ovat minusta niin innostuneita, uteliaita lähinnä. He siis joka tapauksessa arvioivat ikäni pahasti pieleen jne.
innostaa tietää vielä enemmän:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=119&conference=4500000000001617&posting=22000000038569763
Mukava jos jotakin iloa irtoaa. En kirjoita ammatikseni, joskin muuten aika paljonkin. Arvostan runouden hyvin korkealle, joten on kaunista mainita mahdollisuutena (harmillista, kun runous usein näytetään kokevan jonakin sievistelevänä "nättinä sanomisena"; J. Kemppinen taisi hiljattain "määritellä" runouden yrityksenä sanoa mitä ei voi sanoa, pidin määritelmästä). Elämä on mennyt siten, että siitä on ollut pakko kirjoittaa ja puhua paljon, mikäli on halunnnut jotenkin selvitä. On se kohdakkoin ottanut aika koville. Kierona vastalahjana se usein antaa julman tarkat silmät, mutta myös hellemmän sydämen; enää en luopuisi pahoista ajoista, vaikka tietysti yleinen depressiivisyys vie toisinaan suhteettomasti voimia, tase on negatiivinen.
siis pohjalla tietysti loputonta asioiden ajattelua, käsittelyä ja analyysiä. Koen kirjoittamisen vähän kuin ääneen ajattelemisena; joku taisi kuvata asiaa sitenkin, että ei tiedä mitä mieltä on asiasta X, koska ei ole vielä kirjottanut asiasta :-)
Taidat olla aika sivistynyt ja pitkälle lukenut:
minulla ei ole aavistustakaan kuka on J. Kemppinen...
Minä näen runoutena esim. myös rockbiisien sanat jne.
Esim Juice Leskisen sanoitukset monesti ovat erittäin koskettavia jos pistää merkille.
ei selvästi kerro mitään ihmisen sivistyksestä. Läheisin (ja kutakuinkin ainoa) ystäväni ei esim. liene ylioppilaskaan, en ole tullut kysyneeksi, asia ei merkitse. Runous elää nykyisin vahvana nimenomaan varsinkin laululyriikassa. Rock-lyriikassa komeimpia lauseita on juuri Leskisen: "riisu yltäni tähtivyö", tai kauneimpia Alangon: "sois lasista puhalletut kaupungit..."
Niin, Kemppinen, Jukka, blogiaan tulee lueskeltua, kun ja jos haluaa tuntea itsensä aika sivistymättömäksi :-) kemppinen.blogspot.com
..ja jonakin aamuna ennen sarastusta huomaat että musta aurinko nousee..
on kauniita.
Leskisen Yölentoa en meinaa vieläkään pystyä kuuntelemaan kyynelehtimättä....
sanat on aivan uskomattomat
ja Pyhä toimitus..!
Niin, tuota, olen kyllä harrastanutkin maksullisia naisia. Enpä tullut tuota asiaa maininneeksi avauspostissani. Itse asiassa, vaikka en ole nyt viime aikoina moneen kuukauteen maksullisissa käynyt, niin he ovat olleet minulle jonkinlainen henkireikä. Vaikka he tekevät sitä vain rahasta niin kyllä minä naisen kosketuksesta joskus olen valmis jopa maksamaan. Nimenomaan kosketuksesta, en niinkään seksistä.
Omalla kohdallani se, että aloin käydä maksullisissa pari vuotta sitten oli symbolinen irtiotto sillä silloin hyväksyin itse sen asian, että minulla ei koskaan tule ketään olemaan, silloin kun vielä itsekin uskoin, että minullekin voisi joku olla olemassa niin ajatuskin maksullisista oli täysin poissuljettu.
En ole kuitenkaan koskaan edes menneisyydessä tuominnut ketään jotka maksullisissa käyvät kuten en nykyisinkään tuomitse postimyyntivaimoja. Jokainen tekee lain sallimissa puitteissa mitä haluaa. Sitä paitsi, maksullisten naisten asiakkaiden enemmistö ei suinkaan ole kaltaisiani muuten saamattomia vaan naimisissa olevia miehiä.
Tuo on niin totta, että johonkin ikään asti kokemattomuutta voi pitää silkkana huonona onnena mutta jossain vaiheessa se ei enää sillä selity, jopa ne ujoimmat ja arimmat miehet jossain vaiheessa jonkun löytävät. Miksi minä sitten jäin yksin?
Minun kohdallani ei todellakaan ole kyse mistään siitä ettenkö olisi harrastanut asioita, yrittänyt tavata ihmisiä, ennen kaikkea yrittänyt ihan tavallisia ja tavallisen näköisiä tyttöjä. Nuorena miehenä vaikka olin yksin olin optimisti, että kyllä asiat suttaantuu ja olen varma, että silloin minusta ei vielä välittynyt mitään poiskarkoittavaa negatiivisuutta. Nythän minä olen jo kyyninen ja katkera ja sellaistahan ei kukaan jaksaisi katsoa mutta sillä ei enää ole väliä.
En minä tätä asiaa jatkuvasti mielessäni pyörittele, välillä saattaa mennä päiväkausiakin, että en edes ajattele koko asiaa.
Se mikä minua ihmetyttää tässäkin ketjussa on se että jotkut kirjoittajat kieltäytyvät uskomasta, että minä ihan oikeasti olen luopunut toivosta että minulla koskaan olisi ketään. Koko yhtälökin on jo moiseen täysin mahdoton. Ketään normaalijärkistä naista ei voi kiinnostaa minun ikäiseni täysin kokematon mies, jos se kokemattomuus on ollut vastentahtoista, ei esim uskonnosta johtuvaa.
Minun lohtuni onkin se, että onneksi kukaan ihminen ei näistä asioista ole kenellekään tilivelvollinen. Ei kukaan voi varmasti tietää toisten ihmisten asioista ellei nämä ihmiset itse niistä avaudu. Esim duunipaikallani tulen ihan hyvin muiden äijien kanssa toimeen enkä usko, että he tietävät millainen minun tilanteeni on tältä osin. Kun duunikaverit puhuvat omista naisistaan niin välillä kuitenkin masentuu vaikka en sitä näytäkään.
Siinä on toinenkin saman veroinen lause: "Sinun sieluusi kiinni päästä voin." Koneelta löytyi nimenomaan Pyhä toimitus ja Musta aurinko. PT:ssa on vieläkin useampia erittäin hienoja lauseita.
Tuli kovin paha mieli, silloin taannoin kun kuulin suuren äänen vaienneen, nuo laulut menevät paljon syvemmälle mieleen ja muistiin kuin uskoisikaan. Diktaattorit hankkiutuvat yleensä ensimmäisinä eroon juuri runoilijoista, siitä voi päätellä jotakin heidän merkityksestään. Sanan mahdista.
(kumma juttu, kun haluan selvästi muistaa tuon "jäis lasista puhalletut kaupungit ja kullatut sekunnit..." omituisesti väärin. Kai mielikuvittelen sen lasisen kaupungin äänen jollakin tavalla viehättävästi.)
Kävinpä vilkaisemassa tuota blogia (huom. en ole koskaan ennen lukenut sitten mitään blogia aiemmin...)
Mielenkiintoista tekstiä kieltämättä löytyi!
Siellä tuntui olevan aika paljon osioita jotta luettavaa riittäisi pitkäksikin aikaa jahka jaksaa lueskella :)
Siis tämä Kemppinenkö on ystäväsi...?
..."seksuaalisuuden rahtijuna, jonka tullessa koko voimallaan tietoisuuteen..."
tästä tuli mieleen
Bruce Springsteenin I´m on Fire,
viimeinen säkeistö...
At night I wake up with the sheets soaking wet
And a freight train running through the
Middle of my head
Only you can cool my desire
Im on fire
Mutta teksti on hyvää ja sitä on melkein päivittäin aivan "liikaa". En muuten minäkään yleensä jaksa blogeja, koska niissä liian usein keskitytään ihastelemaan omaa suurenmoisuutta ja laajaa sivistystä. JK on hauska ja laajasti sivistynyt, eikä tarvetta asian korostamiseen ole näkyvissä. Tai sitten se on niin piilotettu, etten havaitse. Noh, kunhan mainitsin, viittaukset nimiin ja henkilöihin ovat aina vähän vaarallisia, tulkitaan helposti pieleen; kuten yleensä nk. kulttuuriset viittaukset.
Mustaa sinisempi taivas
sinistä mustempi maa
näkisin jotakin mutta kun silmiä auki en saa
Vain silloin kun olet luona mun
minä ihmisenä toteudun
saanhan levätä levätä levätä levätä silmissäsi sun
Suussa metallinen maku aina kun mua pelottaa
rautaa kun tungetaan suuhun niin silloin kai pelätä saa
Mutta unohdan kaiken joutavan
tyhjänpäiväisen rupattelun
saanhan levätä levätä levätä levätä silmissäsi sun
Jostain saapuvat sateet
saapuuko tuskaton yö
Saapuuko sumuinen aamu
jatkuuko arvokas työ
Lähdin lentämään noitaympyrään
ilmakehään vuoren noidutun
Tahdon levätä levätä levätä levätä silmissäsi sun
Viime vuonna vaiko eilen
kukaties unta mi näin
Lensinkö liikaa kun tiedä en
minne nyt on alaspäin
Turvavöihin näihin minä kiinni jäin
jumbon reitiltänsä kaapatun
Tahdon levätä levätä levätä levätä silmissäsi sun
Jotain kaikesta säilyy
mut kaikesta vain jotain jää
Eilinen riemua huominen tuskaa
nyt vain ikävää
Mutta aikanaan saavun maailmaan
vielä jaloilleni laskeudun
ja saanhan levätä levätä levätä levätä silmissäsi sun
Vieläkö liehuvat viirit
vieläkö vain vihataan
vieläkö sotaan ja rauhaan mennä lailla sotilaan
Oli niin tai näin pysy vierelläin
ensi kerran otan matkaan sun
Voitko levätä levätä levätä levätä silmissäni mun...?
Juice Leskinen/Yölento
Ihan alkoi horoskooppimerkkisi kiinnostamaan moisen kirjoittelun jälkeen..?
jos siitä jotain iloa irtoaa: rapu.
No kyllä siitä vähän iloa irtoaa :)
viestiin..
ihan muuten vaan kirjoittaakseni tässä ajan kuluksi:
onko huomenna (tai siis tänään) työpaivä? Siis tartteeko nousta aamulla...? Oon huomannu että sulla on taipumusta olla koneella aika epäsäännöllisin kellonajoin...? Tuletko toimeen vähillä yöunilla / voitko kirjoittaa päivälläkin kenties töistäkin?
Onko liian intiimejä kysymyksiä...?
Itse olen tässä sairaslomalla...
(systeemi ilmoitti, että ketjun hierarkia on liian syvä, siis vastaaminen ei onnistu tuonne)
...mutta runomuotoiset kysymykset menevät liian monimutkaisiksi.
Teksti ei taida löytyä googlettamalla jos sitä tarkoitat.
Sanat on Juicen biisin, mutta niinkuin jo aiemmin vähän todettiinkin, monesti kolahtavat syvimpään olemukseen niin täysillä että kertovat sen kaiken oleellisen paremmin kuin itse osaisi sanoakaan.
En kai mä vaan säikyttäny sua pois...? :)
mutta... miten asian nyt sanoisi, eikö ole vähän kohtuutonta olettaa mahdolliseksi vastata oikein mitään.
Niin.
Minä en todellakaan ole mikään kirjoittamisen ruuneberi eli tekstiä ei irtoa samassa mittakaavassa kuin sinulta, eikä yhtä vaivatta. Vaikka tämä onkin tällainen anonyymi palsta jne, minun olisi HUOMATTAVASTI helpompi kommunikoida vain yhden ihmisen kanssa. Sinä olet herättänyt kiinnostukseni. Myös sähköpostiosoitteita saa nykyään anonyymisti, voisitko millään harkita, että vaihatisimme enemmän ajatuksia sillä lailla....?
Siis ihan oikeasti...
sinä säikähdit....
mutta kun... tämä on niin vaikeata näin...
nytkin tämä "puu" on täysi....
ja vaikka tämä on ns. anonyymi paikka,
minun täytyy pidätellä aivan hirveästi kaikkea mitä haluan sanoa....
elämä opettaa aika varovaiseksi, mistä voi tietää mikä minkäkin lauseen vaikutukset ovat uppo-tuntemattomiin ihmisiin; jos jo tällaisen kirjoittelun jälkeen on pakahduttavan hirmuisen kauheasti sanottavaa, laittaahan se vähemmänkin harkitsevaisen varovaiseksi, saati nyt meikäläisen (mistä edes tiedän kuka on sanonut mitä ja missä ketjussa?). Olenko todella sanonut nin paljon tässä ketjussa? Mielestäni vain raapaissut kauhistavan pinnallisesti yhtä puolta elosta ja olemisestani. Kyllä minulle saa postia laittaa, aivan eri asia miten paljon jaksan tai edes pystyn kirjoittaa, tekstin tuottaminen on minulle kaikkea muuta kuin "vaivatonta". simonia AT luukku piste com Ja kaikille muillekin: älkää viitsikö tehdä johtopäätöksiä, pieleen menevät.
asuuhan Perelmankin äitinsä kanssa, vaikka on jo yli 40 v.
(kommentti ulkopuoliselta)
Kiitos siitä. Sivulauseena voi sanoa, että ainakin allekirjoittaneen mielialaa tuollaiset henkilöt kohottavat aika mittavasti. Ja jos hlö on ihka outo:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Grigori_Perelman
Onhan tuo sama huomattu myöskin.. Tosin tilannettani nyt ei voi sanoa aivan samanlaiseksi mutta myönnettäköön että olet oikeassa ja kyllä tuo vaikuttaa vähän kaikkiin kuten itseenikin.
Tosin olen huomannut, että suurin ongelma vain voi olla siinä ettei koskaan satu kohtaamaan sitä tyyppiä joka sitten pitäisi. Kaikki negatiiviset asiat tietysti vaikeuttavat vielä tuota seikkaa.. ja ihmiset kun tunnetusti etsivät parempaa puoliskoa kuin itse ovat tai tarpeeksi sosiaalista hemmoa, joten epäsosiaalisilla tyypeillä on yleensä heikommat mahdollisuudet löytää ketään.
Ihmisillä tahtoo olla myös monesti kovat kriteerit toisilleen, joten sekin osaltaan vaikeuttaa löytämistä ja jos ei ole minkäänlaista kokemusta niin se on pelkkä negatiivinen seikka. Sen takia pitäisi jopa maksullista seuraa hyvänä vaihtoehtona koska se pitää sananmukaisesti "tuntumaa yllä". Voi myös auttaa negatiivisen palautteenkin käsittelyssä... Saantia se kun ei kuitenkaan vähennä (siis puhuipa vastakkaisesta sukupuolesta kuinka läheisessä merkityksessä). Kokemus yleensä auttaa vain positiivisesti.
Kovissa kriteereissä on vielä se ongelma, että ne kriteerit koventuvat vielä entisestään mitä vanhemmaksi ihminen elää... ja kolmen kympin kohdalla tilanne voi olla jo lähes "menetetty". Toki riippuu vähän siitäkin minkälainen tilanne on siihen mennessä itsellään.. tosin sekään ei saata auttaa asiaa. Sosiaalinen kanssakäyminen ja yrittäminen voi tietysti tuoda tulosta.
Myönnettäköön että omat kokemukset maksullisistakin ovat nollissa, mutta toisaalta ei pidä sitäkään seikkaa väheksyä.
Yksinäisyyttähän itsessään on aika vaikeaa hyväksyä.. Varsinkin jos sen vastapainoksi ei ole jotakin sosiaalista kanssakäymistä sekä miellyttävää tekemistä.
Avauspostissani kirjoitin kuinka suurimmalla osalla ihmisistä asiat ennemmin tai myöhemmin järjestyvät parhain päin vaikka aluksi hankalaa olisikin. Mitenkään väheksymättä nuorempien kirjoittajien tuskaa yksinäisyydestä mutta kun luen kuinka parikymppiset kirjoittavat, että ovat aivan varmoja siitä, että jäävät yksin niin aina mietin kuinka aivan varmasti heistä suurin osa, siis ei välttämättä kaikki, ovat 10v päästä naimisissa tai jo eronneet. Jopa kaikkein ujoimmat ja arimmatkin miehet suurimmaksi osaksi jossain vaiheessa viimeistään kohtaavat jonkun.
Kuitenkin, kun sanoin, että ennemmin tai myöhemmin niin omalla kohdallani se "myöhemmin"kin on jo ohi. Itse en koskaan tule ketään löytämään. Olen siitä 100% varma. Jotkut kutsuvat tällaista ajattelua luovuttamiseksi mutta itse ajattelen asian siten, että kun hyväksyy että jokin asia ei koskaan tule tapahtumaan niin siihen tottuu ja elämää voi jatkaa eteenpäin.
Kenties voidaan myös sanoa, että jos siihen parisuhdekaruselliin ei viimeistään silloin "myöhemmin" pääse kyytiin niin silloin jää pysyvästi asemalle. Minun kohdallani tilanne on jo se, että nuorille tytöille olen liian vanha ja ikäisilleni ja hieman vanhemmillekin aivan liian kypsymätön ja kokematon.
Itse asiassa, vuosien mittaan tästä asiasta, että minä en kenellekään kelpaa on muodostunut niin vahva ajatus, että jos joku nainen todellakin haluaisi minun kanssani alkaa seurustelemaan niin en itse haluaisi sellaista naista, jolla on rima niin alhaalla että minä hänelle kelpaisin. Klassinen kehäpäätelmä, tiedän.
Ymmärrän hyvin että katkeruus helposti saa vallan, kun asiat eivät tunnu menevän suunnitelmien mukaan.
Periaatteessahan kaikki on mahdollista milloin vain ja missä ajassa vain.. Kuitenkin nuo elämän tosiseikat usein vain ovat semmoisia että kuten sanoit "nuorille olen liian vanha ja vanhoille liien kokematon"... Se on yleinen ongelma varsinkin miehillä.
Tuo hyväksyminen voi olla tietysti vapauttavaa, vaikka olisi ehkä parempi tapa jos saisi siihen rinnalle lisää ajatuksia jne. Saisi käännettyä ajatuksensa semmoiseksi ettei se ensimmäisen suhteen saaminen olisi se tavotelluin asia jne. Se voi tietysti olla vaikeaa koska se on aina enemmän tai vähemmän esillä vähän joka paikassa.. ja siitä puhuvat kaikki näilläkin palstoilla.. Tosin monet "kertovat kuinka rankkaa on omassa suhteessa", mutta silti se on oma valinta olla siinä huonossa suhteessa... Yksinäisyys ei itsessään ole valinta.
Siltikin on aina mahdollisuus että yksinäisyys päättyy. Usein se vaatii tietysti yrittämistä ja tuuria. Kaikilla ei tietysti tuota tuuria ole samalla lailla.. En silti pitäisi huonona vaihtoehtona jos matkustaisit itsekin eri paikoissa ja pyrkisit tutustumaan eri ihmisiin tai muuten saamaan lisää sosiaalisuutta. Kaikkihan tässä maailmassa on itse tehtävä jos haluaa saavuttaa jotakin.
Se on mielestäni aivan luonnollista, että katkeruus saa vallan pettymysten myötä. Pääasia, että siihen ei jää vellomaan. Kuten sanoin, tämä teema ei kuitenkaan totaalisesti dominoi minun ajatusmaailmaani joten suurimman osan ajasta en ole katkera mutta kun kirjoittelen tälle palstalle omista kokemuksista,tai pikemminkin niiden puutteesta, niin totta vieköön olen katkera. Itselleni, en muille. En ole koskaan syyttänyt ketään naista että ei ole minua huolinut. Ihme kyllä kaiken jälkeen mutta en minä ole alkanut naisia vihaamaankaan, onneksi, sehän on kaltaisillani miehillä yleistä. Siitä on lyhyt askel ikäviin tekoihin. En syytä naisia, en myöskään syytä itseäni sillä jos olisin tiennyt mitä tehdä jotta onneni kääntyisi niin olisin tehnyt sen mutta kun en ole tiennyt.
Siis, olen katkera mutta katkeruudelle ei ole kohdetta.
Sanoit, että on mahdollista että yksinäisyys voi päättyä milloin hyvänsä. Minun kohdallani ainoastaan siinä tapauksessa, että muuttaisin mieleni postimyyntivaimon hankkimisesta, mitenkään muuten en osaa kuvitellakaan, että yksinäisyyteni päättyisi.
Minä olen jopa ajatellut asian puolihumorisesti: Henkisesti jälkeenjääneisiin sekaantuminen ei ole ihan yhtä vakava asia kuin lapsiin sekaantuminen mutta siihenkin laki suhtautuu kielteisesti. Jos minä ryhtyisin suhteeseen jonkun naisen kanssa niin syyllistyisin tuohon henkisesti jälkeenjääneeseen sekaantumiseen. Sellainen se nainen nimittäin olisi.
Äläpäs nyt väheksy sellaista naista joka vaikka joskus sinuun törmäisikin ja alkaisi seurustella kanssasi. Voihan olla että jollekin muut asiat ovat olleet elämässä aiemmin tärkeämpiä kuin miehet ja perheet. Ja kun ikää karttuu niin mieli voi muuttua...
Mutta tarkoitatko sanoa ettet koskaan ole edes käynyt treffeillä? Ja millainen oli lapsuuden perheesi, onko esim. sisaria joiden bestiksiä olisit tuntenut? Millaisia kontakteja sinulla nykyisin on naisiin, kaupan kassalleko vain "hein" sanot?
Ja lopuksi, mietin että voinko kysyä mutta kysynpähän kuitenkin: miten menee viikonloput, oletko vain kotonasi vai käytkö missään?
Mielenkiintoinen päätelmä. Kyse nimenomaan olisi riman alhaalla olemisesta; ei empatia-kyvystä, ei ymmärryksestä, ei fiksuudesta yms?
Aikamoista naissukupuolen aliarvioimista...
Kyllä minä olen treffeillä käynyt vaikka kuinka monta kertaa. Nettiaikana varsinkin mutta minä olen jo sen verran vanha että muistan kyllä ajan ilman nettiäkin ja silloinkin tuli treffeillä käytyä.
Netistä sen verran että kun tapaa tuntemattoman jonka kanssa juttu luistaa ja sopii tapaamisen niin tapaamisessa useinmiten aistii sen toisen puolen pettymyksen kun sieltä ei mitään bradpittiä ilmestynytkään vaan ihan tavallinen mies ja itse en todellakaan ole ollut hakemassa mitään missiä vaan ihan tavallinenkin tyttö olisi kelvannut mutta tapaamisen jälkeen yhteydenotot ovat loppuneet kuin seinään.
Eräs tapaus oli erityisen ihmeellinen kun meillä juttu luisti sähköpostitse ja oltiin kuin samalla aaltopittudella ja sitten sovittiin tapaaminen ja ihan tavallisen näköinen tyttö siellä oli, siis ihan ok, eikä hänestä huokunut mitään pettymyksen tunnetta ja vietettiin pari tuntia yhdessä kaupungilla, käytiin ravintolassa ja juteltiin, juttu luisti, ja sit erottiin ja sen jälkeen hänenkin taholtaan viestit loppuivat kuin seinään. Hän oli vaan hyvä peittämään pettymyksen.
Tosiaankin, minun yksinäisyyteni ei todellakaan johdu ainakaan kahdesta asiasta: 1) Yrityksen puutteesta 2) Riman olosta liian korkealla.
Minulle olisi kelvannut melkein kuka tahansa ja melkein minkä näköinen nainen tahansa kunhan nyt vaan täyspäinen olisi.
Mainitsin jo toisessa vastauksessani että olen käynyt maksullisissa joten ihan nollassa ei kontaktit vastakkaiseen sukupuoleen ole. Tosin, sekin on jäänyt kun on alkanut tuntua että sille rahalle on todellakin parempaa käyttöä. Ja on työpaikalla miesvoittoisesta työpaikasta huolimatta muutamia naisiakin joiden kanssa on ihan asialliset välit.
Yksi asia: Jos minä kaipaisin jotain rohkaisua, että kyllä sinäkin ihan varmasti jonkun löydät, olisin postittanut tämän ketjun "kuinka nainen isketään osioon". Koska olen täysin varma että olen loppuikäni yksin kuten tähänkin asti, postitin tähän osioon. Se on ainoa asia tulevaisuudesta, josta minä voin olla 100% varma että minä olen aina yksin.
Kyllähän minussa varmasti olisi jollekin psykologille varsin haasteellinen tapaus jos moisten ihmisten palveluja harrastaisin.
Mies ei voi sanoa naisista yhtään mitään ilman että sitä tulkittaisiin naisten aliarvioimiseksi. Itse sanoin, että koska minä en ole kenellekään naiselle näiden vuosien jälkeen kelvannut niin jos yhtäkkiä kelpaisin niin sellaisen naisen pitäisi olla henkisesti jälkeenjäänyt.
Tuo on mielestäni totta. Sellaista jälkeenjäänyttä ei ole vastaan tullut joten en ole naisia aliarvioinut.
Varmastikin olet kuullut naisen käyttäytymisestä sellaisesta piirteestä, että naista viehättää mies jossa "on jotain rikki". Nainen haluaa "korjata" miehen, rakastaa miehen ehjäksi, vrt. naisten rakkauskirjeet vankiloihin, etenkin murhaajille, TV-sarja Housen suosio tehden Hugh Lauriesta seksisymbolin jne...?
Tämä on niin yleistä, että teoriasi mukaan puolet maapallon naisista on henkisesti jälkeenjääneitä :)
Se miksi ko. naisia ei ole tullut sinua vastaan, veikkaanpa on se, että et tuolla baareissa ja kahviloissa tai työpaikalla erityisemmin juttele samalla lailla kuin tällä palstalla....
Yhteyksiä löytyy siitäkin että netissä monesti juttu voi luistaa, mutta tapaamiset voivat tosiaan loppua kuin seinään livetapaamisessa.. vaikka juttelu tuntuisikin luistavan. Tosin vähäisten kokemusten perusteella tuosta on mahdonta sanoa juuta tai jaata, mutta tämä on yllättävän yleistä... Netti on varmasti osaltaan lisännyt vaihtoehtojen määrää ja ehkä nettitapaamiset eivät ole ihan sama juttu jos tapaisi jonkin ihmisen livetuntemisen kautta...
Yllättävän usein kyse on juuri ulkonäöstä, ei välttämättä siitä miten hyvin juttu luistaa...
Sitä saa aika monellekin jutella samalla lailla ja mitään ei tapahdu... Oikeastaan nuo puheet voivat pikemminkin vähentää suosiota kuin lisätä sitä.
Totuushan on että kyllä kaikille joku/useampikin henkilö olisi jos vain törmäisi oikeaan henkilöön.. Kaikki vain eivät törmää. Kuitenkin nykyaikana monet vaativat usein jopa parempaa ihmistä kuin itse ovat ja valintojen mahdollisuus tuo yleensä myös mahdollisuuden valita joku toinen toisen sijasta...
En pidä aivan mahdottomana että TSS voisi löytää jonkun, mutta kuten hänen sanoin "jos ei ole tähän mennessä saanut löydettyä ketään niin on todennäköistä ettei saa jatkossakaan"..
Totuushan on että eipä kovin moni ole tässäkään viestiketjussa osoittanut halukkuuttaan tutustua kirjoittajaan, joten "et juttele niissä paikoissa samalla lailla" ei taida paljoa auttaa asiaa...
Vielä tuosta halusta "korjata viallinen". Se riippuu paljon tapauksesta.. Se että joku haluaisi korjata yksinäisyydestä kärsivän miehen ongelman ei ole aivan sama asia kuin haluaisi korjata jonkun "omasta mielestään mielenkiintoisen henkilön esim. alkoholismin tai rakkaudenkaipuun". Eli se korjaamistarvekin on paljolti henkilöstä riippuvaista.
Tietysti pitää löytää ensin se yhteinen sävel.
Olipa ihmiset missä hyvänsä työpaikalla, netissä jne, juuri tietyt ihmiset alkavat kommunikoida tiettyjen kanssa. Toisten kanssa on enemmän yhteistä puhuttavaa kuin toisten.
Tuo on totta että ihmiset vaativat yleensä muilta paljon, yleensä enemmän kuin itseltään. Pinnallisuus on huipussaan.
Minun mielestäni tuo "korjaamistarve" kumpuaa naisen pohjattomasta empatiasta, jota joko on, tai ei ole.
Ja sitä yleensä on.
Ei millään pahalla mutta nyt sinä puhut ihan soopaa. Ketään naista ei kiinnosta ei kiinnosta sellainen mies joka yli kolmekymppisenä on kokematon seurusteluiden suhteen, ei todellakaan ketään. Se, että reilusti yli kolmekymppiseksi ehtii ilman seurustelusuhteita( siis vastentahtoisesti) kertoo siitä, että miehessä on jotain niin perustavaa laatua olevaa vikaa että oksat pois. Lisättäköön vielä että kaikki nämä vuodet olen asunut pk-seudulla joten mistään tilaisuuksien puutteestakaan ei voi valittaa.
Minä en oikeasti käsitä tätä joidenkin kirjoitajien "kyllä sullekin varmasti joku on olemassa"-mentaliteettia sillä tähän ikään mennessä se on käynyt hyvin selväksi lukemattomien pettymysten kautta että sellaista ihmettä ei minun elämässäni koskaan tapahdu. Jos kaipaisin rohkaisua niin olisin postittanut "kuinka nainen isketään"-osioon mutta minun vuodatukseni kuuluu tähän osioon.
Se on hieman ironista että jos olisit ryvettynyt huonoissa suhteissa niin silloin sinulle voisi paremmin löytyä noita "korjaajia".. Mutta olet ihan oikeassa siinä ettei ihmiset halua korjata mitään "kokemattomuutta". Sitä pidetään usein vielä itse aiheutettuna syynä...
Täytyy myöntää että minun henkilökohtainen "korjaamistarpeeni" sinuun TSS on jo mennyt ohi. Täällä kirjoittelee yksi toinen tyyppi, johon sitä on erittäin paljon...
Katsos kaikki on kemiaa, siitä miten vastataan kirjoituksiin jne.
Minä en ole kirjoittanut muuten sanaakaan "kyllä sullekin varmasti joku on olemassa" -tyyliin, koska en usko siihen.
Sanotaan että naiset haluavat keskustella,
tämä on tietenkin aivan totta,
naiset haluavat keskustella Tauno Palon kanssa :-)
Sinä kuitenkin annat viesteilläsi ymmärtää niin...
Todellisuudessa TSS:kin varmasti hyväksyisi sen seikan jos joku nainen tulisi kysymään häntä yhteisolemiseen tms. vaikka hän näillä palstoilla kieltäisikin. Typeryshän semmoisesta tilanteesta kieltäytyisi.. Tietysti pahimmillaan katkeruus voi johtaa tuohon asiaan.
Maailman lihavimmalla miehelläkin taisi olla nainen ja vaikka tämä mies ei koskaan pysty juurikaan liikkumaan sängystään ilman 10 palomiestä ja hinausnosturia niin siltikin hänellä oli nainen.. En usko että TSS:kään on niin huonossa jamassa.. Toisaalta ymmärrän hyvin että vaikka se onkin mahdotonta löytää joku niin se on entistä vaikeampaa ja vaikeampaa.. ja on aivan mahdotonta uskoa samaan asiaan vuosia vuosien jälkeen kun koko ajan tulee lunta tupaan.. Siltikin ei se sulje sitä mahdollisuutta pois etteikö joku löytyisi.
Siis tarkoitin että vaikka on mahdollista löytää joku... Tuli kirjoitusvirhe.
Jos et ole ihan Brad Pitt niin millainen sitten? Lyhyt vai pitkä, lihava vai laiha, millaiset hiukset, nenä iso vai pieni, hampaat, iho? Oliko sinulla tapaamisissa likaiset kädet ja vaatteet? Esitelmöitkö itsestäsi vai kyselitkö naiselta hänestä liikaa?
Kyllähän se nimittäin voi olla niin että itse ei huomaa minkä virheen teki. Et sitten laittanut edes kohteliasta kyselyä perään että kun ei kuulu mitään niin mikä oli pettymyksen syy?
Minä vähän aikaa mietin että mitä minä annan ymmärtää... mutta aikani pähkäiltyäni siis mielestäsi annan ymmärtää että kannattaisin ajatusta että jokaiselle on koku tässä maailmassa?
Ei todellakaan, en ajattele lainkaan niin. Erittäin kaukana siitä.
Tulin joku aika sitten tälle palstalle tietenkin siitä syystä että tunsin itseni yksinäiseksi.
Elämä heittelee.
Olen lukenut näitä elämäntarinoita. Mielenkiintoisimmat laittaa ajattelemaan ja kommentoimaan. Ja ajattelemaan lisää.
Välillä kirjoitan paljoa ajattelematta...
Pointti on se että naisena tiedän naisen ajattelutavan ja -maailman. En ole enää mikään kaksikymppinen.
Todennäköisesti itse tulen elämään loppuelämäni yksin.
Mutta totesinpahan vain tuossa minkälaista on naisen sielunelämä, se kun näköjään ihan poislaskettu kuvioista.
Miksi nainen ei jätä hakkaavaa aviomiestä?
Tai alkoholistia?
Koska siellä on aina taustalla se ikuinen usko että kyllä minä ja minun rakkauteni vielä muuttaa hänet, vielä yhtenä päivänä me olemme onnellisia...
P.S. Mikä ihmeen neljäs vastaaja?
En seurannut ihan tarkasti onko tässä keskustelussa 4 tai 5 vastaajaa. TSS, "korjaaja", yksi ulkopuolinen ja minä joka olen kirjoittanut samanlaisista kokemuksista tss:n kanssa..
Nuo korjauskommentithan ovat tyypiltään aika samanlaisia kuin ne "kyllä sinulle joku löytyy" kommentit. Sama rakenne ja idea.
Ei sinänsä. Monilla naisillahan on tosiaan tuo ominaisuus.. mutta ei se auta jos ei löydä naista ensinnäkään. Yleensä nuo ominaisuudet korostuvat jälkikäteen..
Tuo on se ärsyttävä puoli monilla, etteivät he uskalla antaa oikeaa syytä. Mutta 95% tapauksista todennäköisin syy on ulkonäkö, joka ei vastannut niitä "odotuksia".
Tämähän on pelkkää spekulointia koska en tarkemmin tiedä tapauksesta.. Tosin tuo on suhtkoht yleistä, joten sen takia syykin on aika helppo arvata...
Minä olenkin sanonut koko ajan että kaikenlaisilla ihmisillä on partneri ulkonäköön katsomatta. Ei tarvitse mennä kuin kaupungin kadulle niin huomaa miten ihan jokaisen kaltaisella ja näköisellä ihmisellä on partneri kainalossa.
Kaikilla paitsi minulla. Minulle on ihan turha alkaa lässytämään että kuinka minullekin on olemassa joku nainen. Sellaista ei ole ja jos olisi niin, olen jo sanonut että sellainen olisi henkisesti jälkeenjäänyt jota itse en haluaisi.
Tosiaankin, seuran saamisen kannalta ulkonäkö on korkeintaan hidaste, ei missään tapauksessa este. Jos itse tietäisin syyn miksi olen kaikki nämä vuodet ollut yksin vaikka toisin olisin toivonutkin niin olisin tietenkin tehnyt kaikkeni muuttaakseni moista asiaa joka estää minua seuraa saamasta.
Kuitenkin minun ikäiselläni miehellä ei todellakaan ole enää kyse mistään huonosta tuurista vaan jostain paljon syvemmästä.
Sanoin aikaisemmin että en silti ole alkanut vihaamaan naisia ja se on ihan totta mutta sen verran sanon, että jos kaikkien näiden vuosien jälkeen ei ole kenellekään kelvannut niin en todellakaan halua enää edes itse kenellekään kelvata.
Mahdoton yhtälö siis. Itse voisin lyödä koko vähäisen omaisuuteni vetoa siitä, ettäkoko ikäni olen yksin ja vaikka yrittäisin kaikin voimin hävitä moisen vedon niin silti voittaisn sen. Harmi kun ei kukaan moista vetoa kanssani lyö.
tässä ketjussa täytyy olla useampi kirjoittaja koska minä en ole edes jaksanu noita kaikkia....
en halua nimekseni mitään korjaajaa koska en ole sellainen ollutkaan.
esitin vain teorian naisnäkökulmasta...
siis jaksanu LUKEA....
tuolla on tommonenkin kirjoittaja kuin "naiskollega"
ja joissain teksteissä näköjään jankutetaan sitä jokaiselle on joku-juttua...
eli aika monta kirjoittajaa on tässä ketjussa
Onkos sinulle muuten kovin vähän naispuolisia tuttavia? Onhan niitä joitakin tapauksia joissa se sinkuksi jäänyt mies on perheellistyneelle miehelle ja hänen perheelleenkin hyvä kaveri ja kenties jopa lasten kummi.
Et muuten koskaan laittanut vaikka sähköpostissa kuvaa etukäteen niille treffaamillesi naisille? Eivät sitten olisi odottaneetkaan sitä bradpittiä.
Vaikka kuinka yrität selittää että elämä on ihan hyvä näinkin niin kyllä tuolta katkeruus kuultaa läpi.
Viestistäsi aistin jonkinlaisen loukkaantumisen. Pyydän anteeksi sillä se ei ole ollut tarkoitukseni.
Kuitenkin, minä en kestä näitä "korjaajia" sillä jos minun ikääni asti ehtii olla vastentahtoisesti ilman ainuttakaan suhdetta niin silloin ei ole olemassakaan mitään korjattavaa.
Minä olen sanonut, että en minä silti naisia kaikesta huolimatta vihaa, miksi vihaisin? Koska yksikään heistä ei ole minua koskaan halunnut? No, en tietenkään vihaa, eihän se heidän vikansa ole.
Näiden vuosien jälkeen on kuitenklin muodostunut sellainen ajatusmaailma että ainoastaan joku todella henkisesti jälkeenjäänyt nainen voisi minun kanssani ruveta suhteeseen. Itsekään en sellaista haluaisi ja taitaa kaiken lisäksi olla jopa laitonta.
Minun elämäni ei tämän asian suhteen tule koskaan muuttumaan. Enkä ole ainoa lajiani, en todellakaan. Onhan meitä vanhoja poikia vaikka kuinka paljon. Jokaisella on oma tarinansa mutta yhteistä on se, että jossain vaiheessa luovutaan toivosta koskaan löytää ketään koska sellaiseen ei uskota koska se ei tunnu realistiselta.
Mitenkäs on näin lauantai-iltana, varmaankin koko ajan yksin kotona mutta olitko vesiselvänä vai miten?
Ainakin kirjallisesti osaat pyytää anteeksi, ja kirjoittaa muutenkin hyvin. Mutta onko sinulta ne miespuolisetkin kaverit kadonneet jonnekin? Ja mitä ilmeisemmin sinussa on paljonkin korjattavaa mutta et itsekään tiedä mitä kaikkea etkä halua korjausta.
Anteeksipyyntö vastaanotettu vaikka siihen varsinaista aihetta ei kyllä ollutkaan. Totesin kyllä että kirjoitussävystäsi että kanssasi on turha kirjoitella enempää, mutta ei sitä anteeksi tarvitse pyydellä.
Mutta tuo oli kyllä mautonta, että joku meni vastaamaan siihen suoraan, siitä voisi melkein olettaa että se kirjoittaja olisin minä ja vielä noin ilkeämielisesti kyselisin muka lauantai-illan tekemisiäsi. tsot tsot jotain käytöstapoja sentään!
"asialliset välit" - aika koleasti sanottu. Ehkä se sinun ongelmasi onkin ollut tuo koleus. Oletko niin kylmä tyyppi ettet esim. koskaan yhtäkään kyyneltä ole vuodattanut?
Halusit tietää että onko muitakin jotka ovat päättäneet elää loppuelämänsä yksin. En tiedä onko täällä sellaisia, tuskin. Yksin eläviä on varmasti paljon, sekä miehiä että naisia. Monikin heistä on jo hyväksynyt että mahdollisesti elää sen loppuelämänsä yksin mutta varmasti kaikki silti pitävät ovea ihan vähäsen raollaan. Jos kuitenkin joskus. Ja uskon että vaikka he olisivatkin katkeria niin eivät he itseään niin alas arvosta että mahdollista kiinnostujaa henkisesti jälkeenjääneenä pitäisivät.
Voihan tuota vaihtaa tss mielipiteitäkin jos kiinnostoo tai sitten muuta jutteleepi. Olen tuo toinen "miesvastaaja" tästä keskustelusta.. Toi tilanne vähän on samantyyppinen itselläkin.
[email protected]
onko tää vain tss:lle...?
Ei ole vain tss:lle.. Voihan muutkin kirjoittaa. Olen hieman samanlainen tapaus kuin tss.. Tosin "nuorempi".
Tosin olen sen verran avoin tyyppi että onnistuu juttelu "kaikille".
Nyt pitää kysyä sitten minkä ikäinen TSS on...?
Ja minkä ikäinen sinä...?
siis tarkka ikä
Niin, minä olen 35-vuotias jos jollekin on jäänyt epäselväksi.
TSS tuolla ilmoitti olevansa 35v,
se tarkoittaa siis että sinä olet nuorempi?
Kiitos, TSS!
Olen 26v. Enhän tiennyt tss:n ikää mutta saatoin arvioida sen kirjoitusten perusteella yli 30v:ksi...
No et ole vielä ollenkaan ikäloppu. Mutta asenteesi on jo melkoisen torjuva joten sehän se suurin "vika" taitaa ollakin.
Minkähänlaisista asioista yleensä haluaisit jutella, ja vaaditko toiselta myös jotain "älykkö"asennetta? Mikäli keskustelusi alkavat heti jostain sfääreistä niin on se aikamoinen tyrmäys. Minkälainen on asenteesi lapsiin, "ehdottomasti ei koskaan" vai "heti mielellään liuta", ja onko asenteesi aistittavissa jo ulkoapäin?
Entäs joku jo eronnut nainen jolla olisikin lapsi? Mahdoton yhtälö vai?
Ulkonäkö antaa sen ensivaikutelman mutta se jutustelu paljon enemmän? Kummassakohan on enemmän vikaa?
Sinä puhut kuin asia olisi edelleenkin jotenkin ajankohtainen. Miksi ihmiset eivät voi uskoa, että minä olen ihan tosissani, että olen varma, että jään yksin. Katkera ja kyyninen äijähän minähän olen.
Ei sen puoleen, en keksi mitään minkä takia olisin jäänyt yksin muuta kuin vain sen että minussa itsessäni on vaan jotain niin perustavanlaatuista vikaa, että en kenellekään kelpaa.
Tietysti joskus nuoruudessa parikymppisenä kloppina sitä aina yritti niitä parhaimman näköisiä naisia mutta viimeistään 25v:na se vaihe oli ohi.
Olen ollut lukemattomilla treffeillä ja vastapuoli on usein ollut vaikka mitä, laihoja, lihavia, pitkiä, lyhyitä eikä kenenkään ulkonäkö ole koskaan minua haitannut mutta aina tapaamisen jälkeen on yhteydenotot loppuneet kuin seinään.
No minä ainakin uskon että yksin jäät koska tuolla asenteella ajattelet.
Ja taitaa se syy miksi yksin jäit olla siellä korvien välissä. Tarkemmin sanoen lunteessasi. Olet tainnut päästää melkoisia sammakoita suustasi treffeillä kun yhteys katkeaa heti. Melkoinen inttäjä ainakin olet. Ja jos itse et osaa käyttäytymistäsi hioa niin....ennustuksesi toteutuu.
Taidat olla kuitenkin liian ylpeä että menisit vaikka pskologin tai psykoterapeutin puheille. Jotakin luonteestasi voisi avautua sinulle itsellesikin
Minä olen jo 35-vuotias, en mikään teini enää. Silti olen 16-17 vuotiaasta lähtien yrittänyt saada itselleni seuraa mutta kaikki nämä vuodet aivan turhaan. Ja kuten aiemmin olen todennut niin minulla ei kummoisia ikä- tai ulkonäkökriteerejä ole koskaan ollut, kunhan vaan on ollut täyspäinen, se on minun ainoa kriteeri.
Minä olen luovuttanut tämän asian suhteen ja hyväksynyt sen tosiasian että minulle ei ketään koskaan ole. Syy miksi kirjoittelen tällaisille palstoille on löytää kohtalotovereita että en tuntisi oloani totaalisen ainutlaatuiseksi tässä hyvin negatiivisessa asiassa.
Enhän minä nyt tietenkään ainoa ole mutta välillä tuntuu siltä.