Oikeastaan jo lapsena sitä kuvitteli, että saa itsekin joskus elää "kotileikit" todeksi. Että tulisi hyväksytyksi, rakastetuksi, saisi miehen, lapsia ja talon.
Nyt huomaan, etten ole saanut muuta kuin kukkuramitallisen kärsimyksiä.
Ainoa ystäväni on tietokoneeni.
Tätäkö elämä minulle antoikin?
Olen todella pettynyt.
:(
Nyt huomaan, etten ole saanut muuta kuin kukkuramitallisen kärsimyksiä.
Ainoa ystäväni on tietokoneeni.
Tätäkö elämä minulle antoikin?
Olen todella pettynyt.
:(
Vastaukset 5
Vanhimmat
niinhän elämässä tosinaan käy, ei saa sitä mitä haluaa (vaikka moni muu saakin, jopa vähemmilläansioilla, jos niin voi sanoa.
En minäkään osaa kertoa, miksi näin on/käy.
Mitä siinä muu auttaa, kuin ottaa lusikka uudestaan käteen, s.o. hyväksyä karut tosiasiat ja pyrkiä tekemään elämästään jotain muuta. Pettymyksistä huolimatta.
Ole rohkealla mielellä - elämä kannattaa katsoa loppuun asti.
Käytkö töissä? harrastatko jotakin? Mitä haluaisit harrastaa? Jos jaluaisit harrastaa jotakin, muttet harrasta, miksi? Tässä muutamia asioita, joita voisit ehkä pohtia. Harrastuksista ainakin löytyy yleensä samanhenkisiä ihmisiä kuin itse on, ja sitä kautta voisit yrittää laajentaa ystäväpiiriä ja kenties lopulta tutustua johonkin, joka on vielä enemmän. Tällä en tarkoita notkumista kapakoissa ym. rypemässä itsesäälissä, sieltä et elämäsi miestä tod. näköisesti löydä, vaan jonkun öykkärin, joka koituu sinulle vielä harmiksi. Työelämästäkin saattaa löytää ainakin ystäviä. Ja ikäsi? Olet vasta 32, nuori tyttö vielä, elämäsi kunnossa, ja miehiä riittää varmasti vielä, eikä kaikki näistäkään ole välttämättä vielä avioituneet ja asettuneet aloilleen. Ja olisiko se niin paha, jos mies olisi nuorempi kuin itse olet? Jos muuten vaikuttaa hyvältä? En ole mikään ketään neuvomaan, mutta yritän vain osoittaa, että aina on tie, eikä koskaan ole todella liian myöhäistä. Lapsien kannalta se tulee vastaan jossain vaiheessa, mutta aina voi adoptoida. Pelasta joku nälkäänäkevä afrikkalaislapsi kuolemalta esim.. Vaihtoehtoja on ja umpikuja on vain mielessämme, kun emme enää jaksa ajatella tai masennuksen vuoksi ajatuksemme jää junnaamaan paikalleen. Olen itsekin käynyt läpi monta umpikujaa, ja melkein tappanut itseni joidenkin niiden takia, kunnes jälkeen päin olen huomannut, ettei se tilanne ollutkaan niin paha. Nyt en tosin sitä tekisi.
32-vuotias ei kyllä todellakaan ole mikään nuori tyttö enää. Itse olen 34 ja kyllä se kuule on aika vaikea tässä vaiheessa elämää tuo kumppanin hakeminen, mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeampaa se on! Se on fakta. Ei tässä ikuisesti hehkeänä ja kauniina säily.
No, ajattelin, että tuo kirjoittaja on itse ehkä mua paljon vanhempi. Olen tietysti "nuori" hänen näkökulmastaan.
Mulla on ollut aina vaikeaa löytää kumppania. Olen vain sellainen Nobody-tyyppi joka ei kiinnosta ketään. Tai, on jotkut olleet kiinnostuneita tosin, mutta itse en ole ollut heistä. :/
Mun kohdalla vois sanoa, että ois ihme, jos löytäisin vielä rakkauden. Tai vois sanoa, että mun tuurilla se ois ihme.
Nyyh.
En ole töissä tällä hetkellä vaan opiskelen.
On mulla joitakin harrastuksia, mutta vois ne tietysti sosiaalisempia olla.
Eipä se muutaman vuoden ikäero haittaisi...siis jos löytäisin vähän nuoremman miehen. No pah, tuskinpa löydän. Näin se epätoivo kasvaa iän lisääntyessä. :(
Yksin en adoptiota halua tehdä.
Olen JO 32 v. Minua tympii hirveästi nähdä joitakin paljon nuorempia parisuhteessa olevia ihmisiä. Parisuhde on heille itsestäänselvä "Manun illallinen". AARGH!