Havahduin vasta ajattelemaan, että siitä kun olen nähnyt viimeksi äitini on kohta 3 vuotta.
Ei, meillä ei ole huonot välit. Vain välimatka on pitkä ja elämässäni on ollut jatkuvalla syötöllä kaikkea mikä on estänyt matkustamasta äidin luokse. Ensin sitova työ, nyt myöhemmin uupuminen, masennus, väsymys, kulkuneuvon ja rahan puute.
Puhumme kyllä lähes päivittäin puhelimessa, mutta tuntuu ettei se enää riitä. Minulla on tullut kamala ikävä äitiä. Samalla ajattelen, että kyllä 31v ihmisen pitää jo osata elää ilman äitiään tai hänen näkemistään.
Kuitenkin olen ollut todella masentunut jo keväästä saakka ja alkanut ajattelemaan onko tuolla jokin osuus masennukseen, että en ole nähnyt äitiäni niin pitkään aikaan. Meillä on aina ollut hyvin kiinteät välit, koska äitini on ollut yh-äiti, muutenkin olemme aina olleet "erottamattomat" ja jakaneet elämäämme ja asioitamme keskustelemalla.
Välillä tuntuu, etten voi enää asua täällä paikkakunnalla, koska tämä erottaa minut äidistäni. Muistelen haikeana niitä aikoja jolloin olimme paljon yhdessä, ne olivat onnellisia. Samalla minulle tulee se ajatus, että minun on pakko oppia elämään ilman äitiäni, mutta se tuntuu todella pahalta.
En tiedä mitä tekisin tämän asian kanssa..
Ei, meillä ei ole huonot välit. Vain välimatka on pitkä ja elämässäni on ollut jatkuvalla syötöllä kaikkea mikä on estänyt matkustamasta äidin luokse. Ensin sitova työ, nyt myöhemmin uupuminen, masennus, väsymys, kulkuneuvon ja rahan puute.
Puhumme kyllä lähes päivittäin puhelimessa, mutta tuntuu ettei se enää riitä. Minulla on tullut kamala ikävä äitiä. Samalla ajattelen, että kyllä 31v ihmisen pitää jo osata elää ilman äitiään tai hänen näkemistään.
Kuitenkin olen ollut todella masentunut jo keväästä saakka ja alkanut ajattelemaan onko tuolla jokin osuus masennukseen, että en ole nähnyt äitiäni niin pitkään aikaan. Meillä on aina ollut hyvin kiinteät välit, koska äitini on ollut yh-äiti, muutenkin olemme aina olleet "erottamattomat" ja jakaneet elämäämme ja asioitamme keskustelemalla.
Välillä tuntuu, etten voi enää asua täällä paikkakunnalla, koska tämä erottaa minut äidistäni. Muistelen haikeana niitä aikoja jolloin olimme paljon yhdessä, ne olivat onnellisia. Samalla minulle tulee se ajatus, että minun on pakko oppia elämään ilman äitiäni, mutta se tuntuu todella pahalta.
En tiedä mitä tekisin tämän asian kanssa..
Vastaukset 5
Vanhimmat
siis ihan järjetön ajatus. Kyllä läheisiään kannattaa käydä tapaamassa, jos siltä itsestään tuntuu! Sehän on aivan mainiota, että tahto tavata äitiäsi on lähtökohtaisin sinusta. Itse tunnen taas huonoa omatuntoa siitä, etten välitä käydä tapaamassa vanhempiani. Meillä on ihan oh välit, mutta tuntuu että teen sen enemmän velvollisuudentunteesta. En vaan jaksa istuskella kylässä ja olla tekemättä mitään.
On se hassua, että Suomessa ydinperheen paikka elämässä pitäisi huitaista sivuun aikuisuuden kynnyksellä. Minusta perhe on ihana asia ja perheeni jäsenet ovat ystäviä, jotka eivät pääse minusta ikinä eroon! Heille voi aina soittaa (vaikka en kyllä mitenkään kovin aktiivisesti soittele), aina pääsee kylään kun haluaa.
Olen nyt 26 ja asunut omillani heti 18-vuotiaasta. Olen kaivannut itsenäisyyttä, mutta perhe on silti aina ollut tärkeä. Asun toisella paikkakunnalla, mutta äitini luona vierailen vähintään kerran kuukaudessa ja appivanhempien myös.
Kärsin myös masennuksesta. Perhe on hyvä tukiyksikkö. Perheen ja äidin luona voi kerätä voimia ja muistaa sen kaiken hyvän mitä sinäkin olet jäänyt kaipaamaan. Sinähän asut omillasi, mutta äidin tapaaminen on varmasti hyvä juttu sinulle. Se vahvistaa sinua. Saat levähtää ja olla. Saat tukea (toivottavasti :)). Saat huomiota, sellaista oikeaa huomiota; rakastavaa ja välittävää huomiota.
Heitä nurkkaan ajatuksesi jostain superitsenäisestä minästä. Jokainen tarvitsee varmasti jossain elämänsä vaiheessa tukea toiselta ihmiseltä. Jos tuntuu, että et jaksa, niin ei tarvitse jaksaa. Jos tuntuu, että tarvitset äitisi tukea, niin älä tunne syyllisyyttä siitä. Tietenkään itsenäinen ihminen ei ripustaudu kehenkään, mutta tästä ei lienekään kohdallasi kysymys? Kaivannet sitä lapsuuden turvaa?
Masennus on sairaus, ja kuten monen muunkin sairauden kohdalla ihminen tarvitsee apua ja tukea. Minäkin, kuten sinäkin, haluaisin olla vahva ja itsellinen, mutta vahvuuteen voi sairastua; silloin kun ei ota apua vastaan, vaikka sitä kuinka tarvitsee. Ei ole väärin olla heikko, edes joskus. Anna itsellesi lupa tuntea tuomitsematta.
Oletko ajatellut että muuttaisit lähemmäs äitiäsi ainakin joksikin aikaa? eihän mikään ole lopullista, jos kaipaat häntä lähellesi niin miksi et voisi muuttaa lähemmäs. sitten jos tuntuu myöhemmin että haluat lähteä kauemmas niin muutat taas.
Muista että sinulla on tämä hetki tässä ja nyt. Elämässä kannattaa kuunnella sisintään ja kulkea sen ohjaamaa tietä.
Jo itsesi takia mene tapaamaan äitiäsi ja varmasti äitisikin kaipaa sinua....3vuotta,todella pitkä aika!!!
Oma äitini kuoli nuorena ja kaikki asiat jäi puhumatta....älä viivyttele,koskaan ei voi tietää,mikä päivä on viimeinen.
Mene nyt tai heti tapaamaan äitiäsi. Säästä rahaa sen verran että voit mennä äitisi luo. Päätä vaikka etukäteen joku ajankohta milloin toteutat asian. Oma äitini on minulle ehdottomasti yksi elämäni rakkaimmista ihmisistä enkä voisi kuvitella elämää ilman häntä. Olen 22-vuotias, asun avomieheni kanssa. Äitini asuu samassa kaupungissa ja käyn ainakin kerran viikossa hänen luonaan. Myös oma äitini kaipaa kovasti vanhempiaan jotka asuvat kaukana. Hän rakastaa heitä kovasti ja minusta on ihailtavaa ettei rakkaus omia vanhempia kohtaan muutu vanhemmiten.