mulla on tosi usein semmonen olo, et ois parempi olla kuollut. Tai en sillee haluis kuolla, mut haluisin tän tuskan pois. Kaikki muuten hyvin, opiskelut alussa lähihoitajana, perhe, poikaystävä, ystäviä, harrastuksia, baaris käyn viikonloppusin, harrastuksia paljon.. silti joku mättää.. tunneilla ei meinaa saada happea, näen painajaisia, ahdistaa. En halua tehdä itselleni mitään koska rakastan läheisiäni enemmän kuin itseäni välillä ja se olisi tyhmää ja lapsellista.. Olen hakenut apua kunnalliselta puolelta lääkäriltä, mut hän vaan antaa lääkkeitä. en saa terapiaa. koska ei ole resursseja. voi olla yksi syy ett' kunnallinen puoli inhoo mua kun olen joskus suuttunu osasto jaksolla ja haukkunu kaikki pystyyn. Eli siel en käy, lääkkeitä en syö Ois kova tarve puhua. Läheisille en pysty. Yksityinen sektori opiskelijalle liian kallis. OLen kokeillut, kela ei maksa. Yhen papin kanssa olen jutellut välillä. Mutta hän on kädet levällään. Koska mulla ongelmia syömisen kanssa ja juon liikaa.. Pahinta tää olo kuitenkin. Kestäny kohta viisi vuotta. Olen 19v. Mitä teen?
moi
Nimetön
2193
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Happihyppelyä, baarikärpästen sijasta (juon liikaa..).
Luontoon ja muuhunkin itseään hoitavaan toimintaan panostamalla. Riittävästi LEPOA, kun siltä tuntuu?
Aiheeseen liittyviä luentoja on nykyään "pilvin pimein". Ei´kun mukaan opiskelemaan ITSEÄ. Itse ne asiat on kohdattava ja niistä opittava.
PUHUN KOKEMUKSESTA! > Tervehtynyt Sonni
Aika paha tilanne, mutta lähihoitajana varmaan tiedät, että hoitajan on kohdeltava tasaveroisesti kaikkia potilaita/asiakkaita. Joten se ei voi olla peruste sille, ettet saa terapia-aikaa lääkärin kautta. Mutta jos epäilet, että näin voisi olla, niin ota yhteys potilasasiamieheen ja tee valitus epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Itsekin olen miettinyt usein itsemurhaa, ja on ollut aika jolloin sitä yritinkin, mutta voisi sanoa, että sitten näin valon. Ei, se ei ollut Jeesus, vaan jotakin muuta. Ymmärsin yksinkertaisesti sen, että mitä olen tekemässä, ja kuinka ne tahot, joiden takia olin itseäni tappamassa olisivat voittaneet. Löysin kyllä elämänkatsomuksellisenkin ankkurin tähän elämään, mutta ennen sitä olin ikään kuin löytänyt itseni, lähinnä omat ajatukseni ja oman mieleni. Pystyin tekemään objektiivisia arvoita itsestäni, ja siitä, millainen ihminen todella olin.
Aikoinaan olin ollut koulukiusattu, ja vanhemmatkaan eivät löytäneet minusta mitään hyvää sanottavaa koskaan. Heille olin vahinko, jota ei olisi pitänyt tapahtua. Mutta paska homma, täällä ollaan, eikä pois lähdetä kulumallakaan.
Papeista voin sanoa, ettei niistä ole muuhun kuin käsien levittelyyn ja surkutteluun. Nykyajan papit ovat kaukana seurakunnistaan, ja jos osoittautuu että oletkin jotain muuta kuin mitä kirkko kannattaa, niin pappi kääntää sinulle selkäsi. Jos todella haluat hengellistä apua, ryhdy tutkimaan filosofiaa tai/ja muita uskontoja. Kristinusko tuskin pystyy antamaan tyydyttävää vastausta, ei ainakaan minulle antanut, mutta se on oma asiasi tietysti.