Alamäkeni alkoi jo ala-asteella. Ensimmäiset kolme lukuvuotta sujuivat ongelmitta. Sitten alkoi vuosia kestänyt koulukiusaaminen.
Minua haukuttiin, päälleni syljettiin. Välitunnilla tönittiin ja selän takana kuiskittiin. Tämä jatkui myös yläasteelle, jossa tilanne paheni. Ala-asteaikaiset ystäväni hylkäsivät minut. Jäin yksin. Kouluun oli vaikea mennä. En olisi tahtonut herätä aamulla uuteen päivään.
Myös vapaa-ajalla minua kiusattiin. Ainoa ajanvietteeni oli oma rakas koirani. Sitä ulkoiluttaessani sain joka kerta ilkeitä huutoja koulutovereiltani, jotka sattuivat olemaan ohikulkevissa autoissa tai parvekkeilla, joiden alta kuljin. Yläasteelle siirryttyäni selkänsä käänsi myös oma isoveljeni sekä lapsuudenaikaiset ystäväni.Minulla ei ollut ketään jolle puhua.
Olin tavallinen tyttö. Iloinen, kaikkien kaveri. Kaikkia näytti häiritsevän ainoastaan se, että olin isokokoisempi kuin muut. Minulle keksittiin ilkeitä lempinimiä.
Koulukiusaaminen hajotti minut. Terveystarkastukset alkoivat pelottaa, kun häpesin painoani. Äitini yritti väkisin saada minua laihtumaan. Minusta tuntui siltä, kuin hänkin olisi kiusannut minua.
Tämä kaikki johti syömishäiriöihin. Ahmin salaa kaikkea, mitä teki mieli. Söin siellä, missä kukaan ei nähnyt. Joskus yksin kotona ollessani söin niin paljon, että nukahdin pahaan oloon. Välillä olin syömättä montakin päivää, kun halusin laihtua. Mutta sitten aloin taas ahmimaan.
Yhdeksännellä luokalla murruin tilanteeseeni täysin. Mikään ei enää kiinnostanut. Yhtenä päivänä leikkasin pitkät vaaleat hiukseni lyhyiksi ja värjäsin ne mustiksi. Koulussa nostin yhden kiusaajistani kurkusta seinälle. Varastin isoveljeni reseptilääkkeitä ja nielin ne viinan kanssa. Lopulta aloin saamaan lääkkeitä muualta, ja jatkoin samalla tavalla.
Menin lukioon. Kiusaaminen jatkui.
Olin käynyt lukiota kaksi vuotta,kun tosissani mietin koulun kesken jättämistä. Päätin kuitenkin, että en luovuttaisi. Sain ylioppilaslakin. Tosin huonoilla arvosanoilla.
Sitten tapasin elämäni ensimmäistä kertaa miehen, joka tuntui olevan edes jollakin tapaa minusta kiinnostunut. Hän oli narkomaani.
Jatkoin sekoiluani ja siirryin huumausaineisiin. Suhdettani siihen mieheen ei voi edes sanoa seurusteluksi. Hän käytti minua vain hyväkseen, ja minä roikuin hänessä, koska ajattelin etten varmasti ketään muutakaan saisi. Näin paljon elämän varjopuolia, jotka eivät todellakaan auttaneet minua korjaamaan elämääni.
Yhdessä vaiheessa yritin kovasti korjata asioita. Hain töitä ja pääsin huoltoaseman kassalle. Sain oman asunnon. Kaikesta huolimatta jatkoin seurustelua tämän työttömän, mielenterveysongelmista kärsivän narkomaanin kanssa. Hän petti minua ja alkoi seurustella tämän kyseisen naisen kanssa.
Olin jälleen hajalla. Pariin kuukauteen en nähnyt montaa selvää päivää. Hain sairaslomaa töistä ilman syytä. Istuin yksin kotona ja vedin pääni sekaisin.
Monesti ajattelin hakea apua. En kuitenkaan tehnyt sitä, sillä ylpeyteni esti sen. Kuvittelin pärjääväni yksin. Kuvittelin, että kaikki mitä teen, on normaalia.
Sitten tajusin, että ei ole. Halusin elää normaalia elämää. Katkaisin välini niihin ihmisiin, joilta hankin huumeita. Katkaisin välini kaikkiin, jotka mielestäni jollakin tavalla estäisivät minua aloittamaan alusta.
Lopetin päihteiden käytön kuin seinään. Aluksi oli vaikeaa, mutta pikkuhiljaa löysin uutta sisältöä elämääni. Tein töitä välillä puolikin kuukautta putkeen ilman vapaapäiviä. Työ oli koko elämäni.
Sitten tapasin ihmisen, josta tuli paras ystäväni. Hän tietää ongelmistani, ja ymmärtää minua. Tukee ja kuuntelee. Hän asuu kaukana minusta, mutta soittelemme päivittäin ja näemme pari kertaa kuussa. Hän on parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut.
Asun edelleen samalla paikkakunnalla, jossa olen asunut koko elämäni. Nyt olen hakenut töitä sieltä, missä ystäväni asuu. Olen muuttamassa hänen luokseen.
On pakko myöntää, että odotan elämänmuutokselta paljon. Nyt olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Heitän hyvästit edelliselle elämälleni ja katson hymyillen tulevaisuuteen. En aio luovuttaa.
Toivon, että kukaan muukaan ei luopuisi toivosta. Ja vaikka ketään ei ehkä kiinnostaisikaan lukea tarinaani, minun oloani helpotti purkaa se kirjoittamalla.
Minua haukuttiin, päälleni syljettiin. Välitunnilla tönittiin ja selän takana kuiskittiin. Tämä jatkui myös yläasteelle, jossa tilanne paheni. Ala-asteaikaiset ystäväni hylkäsivät minut. Jäin yksin. Kouluun oli vaikea mennä. En olisi tahtonut herätä aamulla uuteen päivään.
Myös vapaa-ajalla minua kiusattiin. Ainoa ajanvietteeni oli oma rakas koirani. Sitä ulkoiluttaessani sain joka kerta ilkeitä huutoja koulutovereiltani, jotka sattuivat olemaan ohikulkevissa autoissa tai parvekkeilla, joiden alta kuljin. Yläasteelle siirryttyäni selkänsä käänsi myös oma isoveljeni sekä lapsuudenaikaiset ystäväni.Minulla ei ollut ketään jolle puhua.
Olin tavallinen tyttö. Iloinen, kaikkien kaveri. Kaikkia näytti häiritsevän ainoastaan se, että olin isokokoisempi kuin muut. Minulle keksittiin ilkeitä lempinimiä.
Koulukiusaaminen hajotti minut. Terveystarkastukset alkoivat pelottaa, kun häpesin painoani. Äitini yritti väkisin saada minua laihtumaan. Minusta tuntui siltä, kuin hänkin olisi kiusannut minua.
Tämä kaikki johti syömishäiriöihin. Ahmin salaa kaikkea, mitä teki mieli. Söin siellä, missä kukaan ei nähnyt. Joskus yksin kotona ollessani söin niin paljon, että nukahdin pahaan oloon. Välillä olin syömättä montakin päivää, kun halusin laihtua. Mutta sitten aloin taas ahmimaan.
Yhdeksännellä luokalla murruin tilanteeseeni täysin. Mikään ei enää kiinnostanut. Yhtenä päivänä leikkasin pitkät vaaleat hiukseni lyhyiksi ja värjäsin ne mustiksi. Koulussa nostin yhden kiusaajistani kurkusta seinälle. Varastin isoveljeni reseptilääkkeitä ja nielin ne viinan kanssa. Lopulta aloin saamaan lääkkeitä muualta, ja jatkoin samalla tavalla.
Menin lukioon. Kiusaaminen jatkui.
Olin käynyt lukiota kaksi vuotta,kun tosissani mietin koulun kesken jättämistä. Päätin kuitenkin, että en luovuttaisi. Sain ylioppilaslakin. Tosin huonoilla arvosanoilla.
Sitten tapasin elämäni ensimmäistä kertaa miehen, joka tuntui olevan edes jollakin tapaa minusta kiinnostunut. Hän oli narkomaani.
Jatkoin sekoiluani ja siirryin huumausaineisiin. Suhdettani siihen mieheen ei voi edes sanoa seurusteluksi. Hän käytti minua vain hyväkseen, ja minä roikuin hänessä, koska ajattelin etten varmasti ketään muutakaan saisi. Näin paljon elämän varjopuolia, jotka eivät todellakaan auttaneet minua korjaamaan elämääni.
Yhdessä vaiheessa yritin kovasti korjata asioita. Hain töitä ja pääsin huoltoaseman kassalle. Sain oman asunnon. Kaikesta huolimatta jatkoin seurustelua tämän työttömän, mielenterveysongelmista kärsivän narkomaanin kanssa. Hän petti minua ja alkoi seurustella tämän kyseisen naisen kanssa.
Olin jälleen hajalla. Pariin kuukauteen en nähnyt montaa selvää päivää. Hain sairaslomaa töistä ilman syytä. Istuin yksin kotona ja vedin pääni sekaisin.
Monesti ajattelin hakea apua. En kuitenkaan tehnyt sitä, sillä ylpeyteni esti sen. Kuvittelin pärjääväni yksin. Kuvittelin, että kaikki mitä teen, on normaalia.
Sitten tajusin, että ei ole. Halusin elää normaalia elämää. Katkaisin välini niihin ihmisiin, joilta hankin huumeita. Katkaisin välini kaikkiin, jotka mielestäni jollakin tavalla estäisivät minua aloittamaan alusta.
Lopetin päihteiden käytön kuin seinään. Aluksi oli vaikeaa, mutta pikkuhiljaa löysin uutta sisältöä elämääni. Tein töitä välillä puolikin kuukautta putkeen ilman vapaapäiviä. Työ oli koko elämäni.
Sitten tapasin ihmisen, josta tuli paras ystäväni. Hän tietää ongelmistani, ja ymmärtää minua. Tukee ja kuuntelee. Hän asuu kaukana minusta, mutta soittelemme päivittäin ja näemme pari kertaa kuussa. Hän on parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut.
Asun edelleen samalla paikkakunnalla, jossa olen asunut koko elämäni. Nyt olen hakenut töitä sieltä, missä ystäväni asuu. Olen muuttamassa hänen luokseen.
On pakko myöntää, että odotan elämänmuutokselta paljon. Nyt olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Heitän hyvästit edelliselle elämälleni ja katson hymyillen tulevaisuuteen. En aio luovuttaa.
Toivon, että kukaan muukaan ei luopuisi toivosta. Ja vaikka ketään ei ehkä kiinnostaisikaan lukea tarinaani, minun oloani helpotti purkaa se kirjoittamalla.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Siinä oli jotain samoja piirteitä, kuin omassani.
Sillä erotuksella, että olen mies.Nyt jo yli
50 v.
Hylkäsin entisen elämäni ja tulin lapsuudenkotiin, yksin asuvan äitini luokse.
Nykyään olen yksin samaisessa paikassa, mutta en ole yksinäinen.
Nautin elämästä. Minulla on ystäviä, joille soittelen ja joita tapaankin.
Onnellista jatkoa sinullekkin !
luin kirjoituksesi ja aina se vaan surettaa että miksi me ihmiset teemme toisillemme kaikkea pahaa? kiusaamista sun muuta. kuitenkin jokainen on paikkansa maailmassa ansainnut ja toiset meistä saa toiset tuntemaan epäonnistuneen. miestä jokainen on kuitenkin ihminen sellaisenaan kuin on eikä ihmistä voi tuomita ulkoisen olemuksen tai sen miltä näyttää takia. mä ainakin jätän pinnaliset ihmiset täysin omaan arvoonsa. itse olen saanut myös kokea koulukiusaamisen ala-asteelta ylä-asteelle varmaan sen takia koska olen "iso". oli minulla onneksi luokaltani muutama kaverikin. oikeita ystäviä luulin minulla olleen pari mutta empä tiedä.. lopetin koulut peruskoulun jälkeen. nyt olen 20 vuotias nuorimies eikä elämään paljon muuta kuulu kuin työ ja kotona oleskelu. mietin tässä että olisi mukava kuulla elämästäsi jatkossa. kelpaisiko sinulle yksi ystävä lisää? jos olet halukas niin kirjoita minulle. oisoitteeni [email protected]
Tarinasi oli surullinen, kovin surullinen. Tuntuu pahalta ajatella kaikkia vuosiasi kiusattuna, syömishäiriöisenä, huumeiden käyttäjänä jne. MUTTA, otit itseäsi niskasta ja päätit aloittaa uuden elämän, OIKEAN elämän. Olet saanut ystävän. Kun itsetuntosi nousee ja "katsot hymyillen tulevaisuuteen", saat varmasti lisää ystäviä. Toki yksikin hyvä ystävä riittää mutta ei ystäviä voi koskaan liikaa olla. Hyvä että kirjoitit tarinasi tänne, jospa se auttaisi muitakin selviytymään. Kaikkea hyvää elämääsi, jatka samaan malliin!