Nuorten masennus.

oon 13-vuotias tyttö , ja kärsin masennuksest.
mu masennus alko joku vuos sit syksyl enne jouluu , koulus meni huonosti , porukat valitti melkei kaikist asioist , aloin viiltelee ja vihaamaa itteeni.

kesäl sit meijä äiti huomas ett mul meni huonosti , olin masentunu ja itkin usei , sit kerroin mu viiltelyst. se soitti meijä ala-astee terkkaril ja kävin siel juttelees joku 3 kertaa. terkkari kysy ett haluisinks enemmä apuu , ja sit se pisti mu juttelemaa psykologil toisel koulul. siel kävin koko kesä ja käyn nytki. oon käyny psykologil joku 4-5 kuukaut. psykologi on lähettäny nyte viestii NOPOL , ett menisin sin juttelee , siel oli lääkäri ja psykologi. se o joku nuoriso juttu , en muist nimee. nopol sit katotaa ett pitäiskö mul antaa mielialalääkkeit tai jotaki.

vanhemmat pelkää ett teen itsari , ainaki äiti. oon puhunu siit useinki etten jaksais elää. mul o monii kavereit , mut vaa pari sellast joka tukee mua iha tosissaa , auttaa mua jaksamaa ja tällei. yläastee terkkari kyselee välil millai mul menee , ei muut.

masennust o tosi raskast , mietin jokane ilta ett jatkaisko vai lopettaisko elämise. vihaan elämää , en vaa haluu elää. jos mult kysyttäis , ett haluisinks jatkaa elämää vai kuol ? nii vastaisin ett kuol. mu paraskaveri sanoo ain ett miksen vois ees kerra iloit elämäst ? mut ei se tajuu tätä mu tilannet , sil menee elämä iha hyvi , ei masennust ei mtn. olisin tehny jo itsari , jos pystyisin siihe , mutten pysty . ja toivonki etten pystyis. mut se nähää sit , ett paranenks täst vai päädynks lopettamaa tän.

Mun masennus alkoi noin 11-vuotiaana pikkuhiljaa. Eli masennus alkoi vuoden päästä vanhempien erosta. Elin masentuneen äidin kanssa sen jälkeen kahdestaan, liekö sillä vaikutuksensa, että koin turvattomuutta ja väsymystä. Huolehdin välillä sekä äidistäni että itsestäni. Kävin silloin heti eron jälkeen perheneuvolassa, mutta eihän ne tädit mitään nähny, koska mä esitin että kaikki on hyvin ja vain hymyilin niinkuin kiltit tytöt tekee. Olin muistaakseni 14 kun sanoin kouluterveydenhoitajalle että mua ei huvita mikään, että haluaisin vaan kuolla, ku koko ajan vaan väsyttää eikä missään oo mieltä. Sillon se ohjas mut psykiatrille, jonne pääsinkin melko heti. Mulla oli aika paljon sosiaalisten tilanteiden jännitystä, sain ahdistuskohtauksia jos piti mennä jonnekin esim. konserttiin tai tapaamaan isolla joukolla ihmisiä. Sain silloin rauhoittavan lääkkeen, jota otettiin tarvittaessa. Varsinaisestihan se ei ole masennuslääke, mutta sosiaalinen jännitys juonsi juurensa masennuksesta ja kyvyttömyydestä kohdata sosiaalisten tilanteiden vaatimukset. Psykiatri kertoi äidilleni lääkityksestä, mutta emme keskenämme puhuneet asiasta vuosiin. Isän perheelle kerroin (isä äitipuoli) ja he ottivat asian muistaakseni ihan hyvin, mutta emme tainneet sen enempää asiasta keskustella. En ehkä osannut kertoa psykiatrille todellista tilannettani, siis sitä miten paljon mua masensi. Mulla oli tietynlainen esitys päällänsä sielläkin, että hymyilin, vaikka kerroin vakavista asioista. Silleen meni vuosia, että olin välillä enemmän, välillä vähemmän masentunut.. Koko masennuksen ajan mulla on ollut välillä itsetuhoisia ajatuksia. Terapia loppui hetkeksi kun läksin muualle opiskelemaan kolmeksi vuodeksi. Opiskelun jälkeen siirryin työelämään ja pääsin työterveyshuollon kautta psykiatrisen sairaanhoitajan juttusille. Hän ehdotti minulle masennuslääkitystä ja se auttoikin vajaan vuoden verran. Sitten vaihdoin takaisin sille entiselle psykiatrille, jossa olen nyt käynyt vuoden verran. Masennus on pahentunut ja elämäni on pyörinyt itsemurha-ajatusten ympärillä. Masennus pahentui koska erosin rakkaasta miesystävästä ja pelkäsin yksin jäämistä. Nyt aikuisemmalla iällä (20v:stä alkaen) olen kertonut masennuksesta tuttavilleni, olen saanut paljon ymmärrystä osakseni. Yllätys tulikin perheeni tasolta, nimittäin kun masennuin 3kk sitten pahemmin ja olin itsetuhoinen niin isäni ja äitipuoleni kauhistuivat ja he eivät ymmärrä ollenkaan masennuksen luonnetta. He tavallaan syyttävät minua masentuneeksi tekeytymisestä ja että pidän itseäni jonkinlaisena uhrina. Että kuuluis kuitenki hyviin tapoihin toimia etikettien mukaan, että sen verran kyllä pitää jaksaa.. He eivät siis ymmärrä yhtään, että masentuneelta ihmiseltä voi hävitä täysin voimat ja kiinnostus ympäristöä kohtaan. Mietin, että olenko niin välinpitämätön ollut heitä kohtaan (pyrin välittämään muista ihmisistä, en osoita masennustani ketään kohtaan) mutta sitten tulin siihen tulokseen, että masennukseni häiritsi ainoastaan heitä ja miestäni. Mieheni ei ymmärtänyt alkuunkaan masennustani, hänen mielestään ei voinut jäädä vain makaamaan sänkyyn, että sitä vain on kuulema jatkettava arkea. Mulle tuli aina kovin syyllinen olo, ihankuin mä tahallani jäisin sängyn pohjalle. Että eipä ihme sitten, että ero meille tulikin lopulta. Kukaan muu läheisistäni ei ole kokenut masennustani ikäväksi heitä kohtaan, he ovat ymmärtäneet mistä masennuksessa on kyse. Esimerkiksi äitini on ollut suurena tukena minulle, koska hän on itsekin ollut masentunut ja tietää mistä siinä on kyse. Masennuksestani huolimatta olen ollut työelämässä mukana koko ajan valmistumisen jälkeen (nyt kolmas vuosi) mutta nyt syksyllä aloitin osa-aikatyön oman jaksamiseni vuoksi. Olen kärsinyt masennuksesta jo 14 vuotta, mutta ensimmäistä kertaa vasta nyt olen alkanut toden teolla tehdä töitä parantuakseni masennuksesta ja itsetuhoisuudesta. Muutin vähän elintapoja, mm. ruokavaliota terveellisemmäksi ja lisäsin liikuntaa ja kivoja harrastuksia. Ostin myös kirkasvalolampun, heh!=) Mä en jaksais koko loppuelämää olla masentunut. Enkä jaksais lopun elämääni käydä psykiatrillakaan=) Mä uskon, että masennuksesta voi jossain määrin parantua. Esimerkiksi jos mun elämästä tulis joskus tasapainoista, löytäsin turvallisen, ymmärtäväisen miehen, jos isän perhe alkaisi ymmärtää masennuksen luonnetta eivätkä syyttäisi mua ja jos saisin terveillä elämäntavoilla pidettyä itseni kunnossa ja jos löytäisin työn jossa ei olisi liikaa paineita, niin voi olla että masennuskaan ei niin vaivaisi.

mistä kaikki alkoi?
- Luokka"kaverini" alkoivat kiusata minua 8. luokan alussa. Kiusausta jatkui n. vuoden verran ehkä enemmänkin. Masennus ja ahdistus jatkui lukioon siirryttäessä, huolimatta siitä että kiusaajat eivät tulleet samaan kouluun.

mistä sait apua ja kuinka nopeasti?

- Terveyskeskuksesta, kesti kuukauden saada aika lääkärille.

masennuksen hoito (terapia, lääkitys, jne)
- Sain Seronil-nimisen lääkityksen masennukseen, ahdistukseen ja paniikkihäiriöön. Lisäksi Propralia esiintymisjännitykseen. Keskusteluajankin sain psykiatrille.
perheen/ystävien/koulun suhtautuminen?

mitä mielessäsi liikkui/liikkuu?
- En ole vieläkään parantunut, mutta toivottavasti vielä joskus pääsen eroon mielenterveysongelmista.

Hei. Kerron ilomielin tarinastani jos voin olla hyödyksi.

Kaikki alkois iitä, kun olin todella suuressa onnettomuudessa. No kai se oli ikäänkuin "normaalia" masentua sellaisesta, varsinkin kun masennus liittyi myös rikokseen joka oli onnettomuuden yhteydessä.
Sain apua melkein heti,(kyse on viikoista) kun uskalsin kertoa terapeutille rehellisesti ajatuksistani. Se ei ollut avian helppoa, sillä minua on pidetty aina iloisena, aurinkoisena, energisenä persoonana. Ja en todellakaan halunnut kuulla mitään " EI kai se nyt masentuisi" tyylisiä kommentteja. Masennustani hoidettiin lääkkeillä, ja esim. unettomuuten unilääkettä ja masennukseen eri lääkettä. Lepäsin, ja annoin itselleni aikaa. EN koskaan ole kertonut kenellekkään olleeni masentunut, vaikka ehkä sen on joku saattanut huomatakin,sillä masennus oli keskivaikea/ vaikea. Olen pitänyt aina tällaiset asiat visusti ominani.
Ajattelin aika synkkiä asioita kuten kuolemaa, tai omaa rumuuttani , epäonnistumisiani. Kaikki tuntui ylitsepääsemättömältä.

Nykyään olen hyvin pärjäävä opiskelija ilman minkäänlaisia ongelmia. (tai no mitään suurempia=)
Ajattelen tulevaisuuttani ja arkeani valoisin ajatuksin.
Onnea työhönne ja menestystä!

No itsellä alkoi häpeäntunne jo päiväkodissa kun tukka leikattiin ei mieleiselläni tavalla potaksi, jolle sain kaikki vielä nauramaan häpeämällä sitä epätavallisen paljon työntämällä pään oven väliin itkien, tottahan toki muut päiväkodin lapset siitä innostuivat ja nauroivat ja pilkkasiva(jäänyt hyvin mieleen ja eikös ensimmäinen tapaus jää parhaiten mieleen?). Tuosta vielä selvittiin kunnes toisella luokalla koulussa luokalleni tuli jostain pohjoisista poika joka aloitti koulukiusaamisen ja muiden yllyttämisen kiusaamiseeni. Esimerkkinä kiusaamisesta toimikoon mm. Ala-asteen tyttöystävä juttujen pilaaminen yms. siis jo 2-3. luokalta asti kouluun lähteminen on ollut taistelua. Yläasteella pääsin onneksi kiusaajien luokalta pois, mutta itsetuntoni oli jo niin riepaleina että yläastekkin oli yhtä suurta taistelua, onneksi luokallani oli edes muutama ihminen joiden kanssa pystyin olemaan suhtkoht normaalisti. Yläasteen jälkeen lähdin 2.asteen koulutukseen jonka jätin pahojen paniikkikohtauksien vuoksi kesken, vanhempani käskivät lääkäriin, kävinkin siellä pari kertaa kunnes aloin ajattelemaan että lääkäri pitää minua ja ongelmiani tyhjänpäiväisinä ja keksin tekosyyn olla menemättä sinne. Pidin ns. välivuoden ja olin 10. luokan tyylisessä ryhmässä, aloitin huumeiden käytön erään kaverin innostuksella ja pidin "rattoisan" välivuoden. Alkoholi & Huumeet pitivät ajatukset toisaalla, haittavaikutuksena vain oli masennuksen paheneminen jonka johdosta vietin kesälomani kotona sisällä ja pelasin tietokoneella ja lopetin päihteet & kavereiden tapaamisen kokonaan. Kesäloman loputtua lähdin uudestaan ammattikouluun ja olen nyt toisella luokalla, hain vähän aikaa sitten apua masennukseen & ahdistukseen tuosta TK:n kautta mutta apua ei kuulemma tule, koska masennukseni johtuu huumeista ja haluan kuulemma vain lisää aineita.