Mitkä oireet

Elämä on aaltoliikettä, toisinaan ratsastetaan aallon harjalla ja sieltä tömähdetään pohjalle. Niin sen kuuluukin olla. Aallon pohjat voi olla vain pieniä notkelmia tai syviä ja synkkiä. Jotkut nimittävät aallon pohjaa kriisiksi. Mielestäni se kannattaa ottaa kasvun paikkana, mahdollisuutena, hetkenä jolloin pysähdytään hetkeksi huokaisemaan. Neljänkympin kriisiksi voi nimittää sitä aallon pohjaa, joka osuu lähimmäksi ko. ikää.

Eläköön aallokko :)

neljänkympin kriisiä.

Omia oireita: pohdin omaa elämääni vähän liikaakin. En ole täysin tyytyväinen, mutta mitä sitten oikein haluan? Suhde mieheeni on ollut kimurantti jo jonkin aikaa. Tätäkö se on koko loppuelämä? Haluanko jatkaa? Olenko onnellinen?

Suunnittelen matkaa pohjoiseen ihan yksin, vain ajatukset seuraavat mukanani. Nyt tuntuu siltä, että on pakko päästä hetkeksi pois näistä ympyröistä.

aina riittää puhetta milloin mistäkin kriisistä. osa ottaa vanhenemisen vakavasti, jopa murehtien ja toiset ei ota, vakavasti ;)

kait se kaikkia ainakin vähän joskus mietityttää ja askarruttaa, mutta mä luulen, että kaikkein eniten se kriisi iskee niihin, jotka huomaavat missanneensa liikaa asioita, joita ei voi "luonnollisesti" enää tietyn iän jälkeen toteuttaa.

toisilla taas ei kuuppa kestä iän tuomia muutoksia eli ei välttämättä liity elämiseen ja sen laatuun vaan siihen, etteivät osaa soputua esim. kauneuden, nuoruuden, pehmeyden ja kimmoisuuden menetykseen.

sullahan on hyvin menny, ku vasta kyselet, että mikä se semmonen kriisi vois olla? jos oot hyvin leiviskäs hoitanu, niin siinä se sun kriisis oli, helpottiko?

miin tai näin, mistä huomaa ajan kulumisen?

no, kaverit näyttää vanhemmilta ;)

kaikenlaista tippuu pois. Materialismi, turhamaisuuskin kai... kun vaan ajattelee joitain tyyppejä vai ajatteleeko ne toisia

Joka kymmenelle riittää kriisejä.
Ainakin kolmekymppisestä lähtien.
Nyt olen päälle kuuskymppinen, eikä ikäkriisiä enää ole.
Vanhenemiseenkin näkyy tottuvan.
Onneksi olen terve.
Elän elämäni parasta aikaa.

menikö ohi, vai onko nyt, kun 50 lähentyessä (juuri täytin 47) alan lukea nelikymppisten palstaa?

Hmm. Mielenkiintoinen aihe; neljänkympin kriisi. Itselläni (hassua kyllä...) oli neljänkympin kriisi 39 vuotiaana, silloin iski paniikki; ääk täytän 40 v. Aikani sitä kauhistelin sitten päätin vain sopeutua asiaan.

Olen nyt 41 v., eikä pahalta tunnu. Nautin naisena olosta enemmän kuin 20 vuotiaana, silloin olin vielä niin epävarma itsestäni. Päätin etten ns tätiydy=en ala käyttää kukkamekkoja enkä ala kuunnella iskelmää, valitsin rock-tyylin. Koska haluan erottua muista ikäisistäni ja ihan siksikin, että pidän rock musiikista (kappalekohtaista), enkä halua olla mikään muotinukke vaan haluan kulkea omaa tietäni ja ajatella itse miten haluan olla naisena.

meni tuon 40 vuoden ikäpyykin lähestyessä. Sitä pysähtyi miettiin, että mitä on tehnyt ja saanut...ja mitä vielä haluaisi tehdä ja saaada. En oikein usko, että kriisi korreloi elämätöntä ja menemätöntä elämää...lähinnä siinä joutuu pohtimaan, että onko valittu tie se oman näköinen tie. Nyt on kumminkin vielä aikaa ja kykyä toteuttaa muutoksia elämässään, jos huomaa eksyneensä polultaan. Minä ainakin koen tuon "40-kriisin" rakentavaksi kriisiksi...

jos ärrän tyttö alkaa kiinnostaa
ja näet hänestä kosteita unia,
kun taas vaimosi huokailee puutteessa