gallup

Aika jännä kysymys ja pistää kyllä miettiin. Vauva on TODELLA tärkeä jo mahassa ollessaan mutta rakkaudeksi se muodostuu vasta synnyttyä ja sitten vasta huomaan että se lapsi todella on jotain omaa elämää suurempaa. Näin kävi mulla esikoisen kans ja samanlaiset on fiilikset tämän kohta syntyvän kanskin. Jotenkin se tulee nii-in todelliseksi vasta kun sen saa syliinsä ja näkee vauvansa. Välillä mietin että osaanko/voinko rakastaa tätä toista tulokasta yhtä paljon kuin tuota esikoista mutta luulenpa että osaan:)

enää kalluppia tost tehä..mee ny lääkäriin.toi on vakava asia. miks menit toisen tekemää kun et kerran ees osaa rakastaa sitä!!!!! huhhhuhh.."tehää tekemisen ilosta vaan"! kunhan eka hoiat ja kasvatat sen ekan lapses ihmiseks niin sitte kannattaa harkita toista lasta..mut eihän sitä nyt voi..

yleinen tunne toista lasta odottaville. Tuntuu kummalle, että voiko sitä rakkautta muka riittää vielä toisellekin, kun tuntuu että sitä ensimmäistä rakastaa niin paljon että pakahtuu. Mutta kyllä sitä kuule riittää.

Eikä sen rakkauden tunteen tarvitse syntyä ensimmäisen kerran kun uuden vauvan saa syliin, vaan ihan rauhassa voi antaa itselleen aikaa. Kyllä se sieltä syttyy sitä uuttakin kohtaan ja tulet huomaamaan, että molempia voi rakastaa yhtä paljon, eikä se ole toiselta pois.

ainakin siltä, että kun on jo yksi lapsi ja toinen masussa. lapsen kanssa touhuaa ja tekee kaikenlaista niin joskus unohtaa masuvaavan kokonaan. Nyt on erilaista kun potkuilla kyllä muistuttaa. Mutta kyllä sitten "pikku pomoa" saa sängyssä kuunnella ihan mielellään:)

Minä en ainakaan osaa varsinaisesti vielä lastani rakastaa kun se on vielä tuolla masussa. Tätä raskautta yritettiin pitkään ja lääkärin avustuksella ja kun se vihdoin tapahtui niin aluksi pelkäsin keskenmenoa niin paljon etten muuta oikein osannut ajatellakkaan. Sitten alkoin kaikenlaiset ongelmat raskauden kanssa ja olen yrittänyt vain selvitä. Synnytys ja sairaalaan liittyvät asiat ovat myös ollut kovasti mielessä ja niitä olen joutunut stressaamaan ja pelkäämään (en nyt jaksa selittää syitä). Nyt kun synnytys lähestyy ja lapsi painaa kovasti kohdussa niin olen vasta ehtinyt miettiä että mitä sitten synnytyksen jälkeen. Tietenkin minulla on paljon lämpimiä tunteita masunasukkia kohtaana ja paijailen masuani jatkuvasti sekä soitan vaaville musiikkia ym. Rakkaudesta en silti osaa vielä puhua. Nyt olen alkanut jo jostain syystä pelkäämäänkin että pärjäänkö oikeasti sen pienen ja avuttoman ihmisen kanssa.

Kamalaa kun jotkut ihmiset syyllistävät naista siitä että joku kokee asiat eri tavalla kuin toinen. Minua on useampi ystävä "valistanut" siitä minkälaisia tunteita lapsen syntymä herättää. Toinen kertoi että ihmetteli kuinka se rakkaus tuli vähitellen lapse kanssa eläessä ja toinen sanoi kuinka hän meinasi pakahtua niin voimakkaisiin tunteisiinsa kun sai lapsen ensimmäisen kerran syliinsä. Eräs kertoi kuinka häntä hävetti ja hän tunsi syyllisyyttä siitä että ei saanutkaan mitään varsinaista rakkaudenryöppyä kun lapsin nostettiin ensimmäistä kertaa rinnalle. Kaikki nämä äidit rakastavat lapsiaan paljon ja ovat mahtavia äitejä, jokainen ihminen vain kokee asiat eri tavalla. Syyllistäminen on tietämättömyyttä, kuten sanonta kuulluu "tyhjät tynnyrit kolisevat eniten", tällä palstalla ainakin.

Esikoista odottaessa samaan aikaan kauhistelin ja odotin innolla tulevaa. Kun ei oikein tiennyt mitä odottaa. Pelkäsin ensin keskenmenoa, sitten ennen aikaista syntymää, sitten sairauksia/kehityshäiriöitä, sitten synnytystä. Tuntui, että koko ajan oli joku pelko päällä. :) En siis ekasta raskaudesta alkanut nauttimaan kuin vasta ehkä viimeisellä kuulla. Pelkäsin synnytystä kamalasti ja ajattelin, että on maailman ihanin tunne saada vaavi sitten rinnuksille heti syntymän jälkeen. Mutta mutta. Niin ei käynytkään. Pidin esikoistani ensimmäisen kerran sylissäni (muutoin kuin imetystarkoituksessa) vasta kortiuduttuani sairaalasta. Olin jotenkin todella pettynyt (baby bluesia?) kaikkeen. En tuntenut lastani kohtaan juuri mitään, mikä oli todella suuri yllätys. Minä kun kanssa olin aina lapsia halunnut ja kuvitellut, että hullaannun ihan täysin. Toisin kävi. Vasta kolme viikkoa esikoisen syntymän jälkeen rakastuin lapseeni täysin! :) Se vaan tapahtui yksi aamu, masennus oli poissa ja rakastuin korviani myöten pieneen ihmeeseen. Siitä se sitten alkoi. Nyt neiti on reilut 10kk ja enempää ei voisi ketään rakastaa kuin mitä pientä tyttöäni rakastan!

Odotamme toista lastamme ja edelleen on sama juttu kuin esikoisen kanssa. Raskaus on niin alussa, että nyt on menossa se keskenmenon pelko. Mitä tulevaisuuteen tulee niin vaikka esikoisen kanssa oli baby bluesia niin odotan nyt taas toisen kohdalla, että rakastun täysin kun saan vauvan rinnalleni. Toivon, että tällä kertaa niin käy. :) Ja tietysti toivon, että vauva ensin jaksaa olla mukana matkassa koko pitkän 9kk! Mutta siis odotukset on nyt samat kuin ekankin kohdalla. Kovasti rakastan jo pientä papua masussani, aivan kuin esikoistani aikoinaan masussa ollessaan. Odotan jo innolla synnytystä. Toivottavasti sen osalta kaikki menee kuten esikoisen kohdalla! Ja muutenkin koko raskausaika.

Pointti kuitenkin mun mielestä on, että kaikki negatiivisetkin tunteet ovat ihan normaaleja ja ne on jokaiselle sallittava. Tunteita kun ei oikein voi pakottaa. En minäkään olisi koskaan uskonut, että alan rakastaa lastani vasta lähes kuukausi hänen syntymänsä jälkeen, vaikka masussa ollessaan kovasti rakastinkin. Eli niinkin päin voi käydä. Kyllä se rakkaus sieltä sitten kumpuaa.

Raskaus ja synnytys laittaa hormoonit niin sekaisin, että ne tunteet mitä silloin herää voi olla ihan vain hormoonien oikkuilua. Todelliset tunteet tulee kunhan on hormoonit tasaantuneet! Antakaahan itsellenne aikaa!