äitini on maanis-depressiivinen. Olen itse hoitanut, ja pitänyt hänestä huolta iät ja ajat, kestänyt kivet tylpät ja iskut kovat henkisesti itseeni, olen katsonut vierestä hänen reissunsa mielisairaalaan ja takaisin, katsonut hänen kuntoutuvan, katsonut hänen manioitaan ja depressioitaan. Tiedän, että on rakkautta huolehtia lähimmäisestään. On ollut myös lukemattomasti hyviä hetkiä ja puolia yhteiselämässämme.Enkä väitä myöskään, että olsiin itse täydellinen. En olekaan, ja olen tehnyt vivrheitä siinä missä muutkin elämässään. Siinä piilee kuitenkin mutta. Itselläni siinä kohdassa, kun kaikki tapahtui hänen ehdoillaan ja kaikki kuuntelivat häntä, aina pohdittiin häntä ja hänen käytöstään, ja käytöstä seliteltiin aina sairaudella. Viinaretket, silmät kiiluen haukkuminen parhaimmilaan vain 2,5h/per päivä esimerkiksi. Tosiasia on kuitenkin että maanis-depressiivinen ihminen pystyy jos käyttää lääkitystään, ottamaan muut huomioon ja hallitsemaan käytöstään. VÄsyin siihen, että lukemattomat riidat selittyivät aina sillä, että hänellä ks sairaus, ja hän vain naureksi riitojen päälle, koskaan ei anteeksi pyytänyt. Mutta kuitenkin henkilö otti oikeuden kertoa minulle joka helvetin päivä siitä, kuinka väärin ja epäonnistunut ihmisenä olen. Se laittoi minut latistumaan ja kyynistymään muotistani. SItten tein stopin. Minun oli herättävä ajattelemaan itseäni! Miten minä jaksan! SIllä jossain vaiheessa heräsin siihen tunteeseen, että ajattelin elämäni olevan pelkkää tyhjää täynnä, ajattelin olevani ikäänkuin merkityksetön. Jos ei merkitse äidilleen mitään, tulee tunne että on kaksinkertaisesti näytettävä muille olevansa hyödyllinen, ja se jos joku vie energiaa, mutta on jopa hyödyllistä. Kun huomasin ajattelevani, että tappaisin itseni, jos minulla olisi siihen rohkeutta, ajattelin että tämän on loputtava. Tein niin, että vihdoin puolustin itseäni, jaksamistani suhteutettuna äitini käytökseen, minut heitettiin ulos asunnosta. En ole kuulemma äitini lapsi. Olen Kuulema epäonnistunut tyhmä pentu, joka on kuin ilmaa hänelle. Tämä kiitos kaikesta.
ei oo helppoo
kun ei oo kaikki kohdallaan.
3208
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
"Me kaikki tarvitaan onnellisii loppuja
Me kaikki halutaan joskus unelmoida
Me kaikki tarvitaan edes vähän rakkautta
Me kaikki halutaan, et pedot pysyy poissa
Me kaikki tarvitaan onnellisii loppuja
Me kaikki halutaan joskus unelmoida
Me kaikki tarvitaan edes vähän rakkautta
Me kaikki halutaan, et pedot pysyy poissa"
(steen1)
Toivon pärjäystä sinulle. On oikein ottaa itsensä joskus ensisijalle, ja niin täytyykin tehdä! Muista, että on tärkeintä, että sinä itse tiedostat, että et ole epäonnistunut varmastikaan, sinä olet upea ja kaunis oma persoonasi, ja hyvimn sisukas tekstisi perusteella!
Ompa hirveä tilanne :/
En osaa edes kuvitella kuinka pahalta tuollainen voi tuntua! En osaa tähän nyt muuta sanoa, ku että paljo jaksamisia sulle sinne ja toivottavasti kaikki muuttuu hyväksi! :>
Kyllä paljon annoit ajateltavaa, kun kirjoitit tuon taustasi. Hmmm? Näin se menee helposti, kun/jos jommalla kummalla vanhemmalla jokin psyykensairaus. Siinä ei lapsuudesta siihen kasvaessaan VOI tajuta mitään sen viisaampaa kuin yrittää auttaa. Sitten sinusta tuli auttaja-ihminen, ei muuta. Kuitenkin sanon, älä usko äitisi sanoja millään tavalla. Jospa voisit alkaa 'etsiä uusia sanoja' siitä, millainen ihminen olet ja miten tärkeä, arvokas Jumalan luomana. Ja sitä kautta eteenpäin. Huh!
Itsellä sikäli vastaavaa, että hyvin nuorena aloin 'auttajaksi', joka kestaa kaikenlaista ongelmaa kuulla ja monelta ihmiseltä samoihin aikoihin. Elin toisten ongelmista, tuli kuin elämänsisällöksi, ja elin toisista sikäli, että he myöt "pitivät" minusta. Olin tärkeä ja puhelin soi vinhaan. Tuli paljon keskusteltua asioisa, ja kyllä siinä oli sekin hyvä puoli, että myös ihan omiakin asioita sain puhua tilanteen mukaan. Mutta liika otin vastuuta ystävistä ja liikaa neuvoinkin.
Sitten vuosikymmenten päästä on käynyt niin, että olen aikamoisen yksin! Justiinsa näien samojen ihmisten taholta, joiden kanssa aikoinaan käytiin kriisejä ja hässäköitä, ahdistusta ja masennusta läpi. Siis, olen kokenut, että jos joskus on auttaja-autettava-painotteinen, vaikka hyväkin, ihmissuhde, niin se ei kestä. Se autettavan, sotkuissa enemmän oleva, on jotensakin sitten jättänyt minut. Itse ajattelisin, että voisimme pitää yhteyttä monekin heistä kanssa ihan uudella tavalla tässä ja nyt, kypsempinä ja vaikeuksia paljosti ohittaneina, sillä minä todella ikävöin moniakin ns. entisiä ystäviäni. Tässä on mielestäni samaa kuviota kuin aloittajalla, että loppupelissä 'saa potkut'. Omasta mielestäni olen erehtynyt ja kadun sitä, sillä nyt on aika raskasta ilman samalla aaltopituudella olevien ihmisten seuraa. En tiedä osasinko kertoa, mutta auttajan roolin ei saisi lähteä, mutta mistä sen voi tietää, silloin!!!?