Joskus on näitä päiviä, jolloin en saa unta yövuorojen jälkeen. Haahuilen pyjamassa koko päivän, en kampaa hiuksia, syön mitä kaapeista löytyy. Ajattelen taakse jäänyttä elämääni, siinä olleita tai yhä olevia ihmisiä. En ole iloinen enkä surullinen, olen vaan.
En jaksa soittaa ystäville, mennä kauppaan, mutta en ole mitenkään masentunut. Olen vaan. Ja ajattelen. Kaikki eletty on jättänyt minuun jälkensä. En kaipaa sitä, mikä on mennyttä. Elän nykyhetkessä.
Tapasin eilen sattumalta lähes 30 vuoden takaisen peruskouluaikaisen luokkakaverini. Hän tunnisti minut melkein heti. Jestas, melkein 30 vuotta... Mihin tämä elämä on kulunut...
Katson tietokoneelta muutaman vuoden takaisia valokuvia. En ole tuntea niistä itseäni. Kuka on tuo kynittyhiuksinen ja liian tiukkoihin vaatteisiin pukeutunut, joka puolelle pursuava nainen?
Valokuvat tuovat muistoja mieleeni. Onnellisia ja vähemmän onnellisia hetkiä. Muutama vuosi sitten jätin kaiken ja lähdin rakkauden perään tarkoituksenani jäädä loppuiäksi. Elämässä kävi kuitenkin toisin ja palasin juurilleni.
En kaipaa sitä elämää, jonka olen jättänyt taakseni. Se yhtälö oli mahdoton kaikkien kannnalta ja teki neljä ihmistä onnettomiksi. Kaikki pariskunnat eivät vain kerta kaikkiaan voi elää yhdessä.
Joskus kaipaan sitä tunnetta, joka sisälläni parhaimpina hetkinä oli. Silloin tiesin löytäneeni paikkani ja koin olevani onnellinen.
En nytkään elämäni suhteen hukassa ole. Olen tyytyväinen asuntooni, työhöni ja elämäntilanteeseeni. Elämässäni on ihminen, joka on aito ja hyvä ja jonka kanssa minun on hyvä olla. Minulla on myös paljon lämpimiä tunteita häntä kohtaan.
En tiedä, olenko kokenut liikaa pettymyksiä, kun en uskalla heittäytyä täysillä tähän tunteeseen mukaan. Pelkään koko ajan, että hän sanoo, ettei tunne minua kohtaan tarpeeksi halutakseen jatkaa. Itse asiassa en edes tiedä, mitä hän tuntee minua kohtaan. Myös hän on pettynyt ja haluaa edetä rauhallisesti.
Olemme tapailleet tiiviisti 2 kk:n ajan ja olen tutustunut hänen tyttäreensä. Silti hän ilmoittaa mm. Facebook-sivullaan olevansa sinkku. En voi sille mitään, että se vaivaa minua hiukan. Pelkään koko ajan kohtalon toistavan itseään eli tulevani jälleen kerran jätetyksi. (Näitä jätetyksi tulemisi on ollut viimeisen 1,5 v:n aikana yksi pitemmästä ja kaksi lyhyemmistä suhteista.)
Voiko tässä elämässä enää luottaa minkään suhteen pysyvyyteen vai onko koko elämä vain pettymyksiä toisensa jälkeen ja kyynistä keski-ikäistymistä? Onko ikävä ihmisen ainoa psyvä elämänkumppani?
En jaksa soittaa ystäville, mennä kauppaan, mutta en ole mitenkään masentunut. Olen vaan. Ja ajattelen. Kaikki eletty on jättänyt minuun jälkensä. En kaipaa sitä, mikä on mennyttä. Elän nykyhetkessä.
Tapasin eilen sattumalta lähes 30 vuoden takaisen peruskouluaikaisen luokkakaverini. Hän tunnisti minut melkein heti. Jestas, melkein 30 vuotta... Mihin tämä elämä on kulunut...
Katson tietokoneelta muutaman vuoden takaisia valokuvia. En ole tuntea niistä itseäni. Kuka on tuo kynittyhiuksinen ja liian tiukkoihin vaatteisiin pukeutunut, joka puolelle pursuava nainen?
Valokuvat tuovat muistoja mieleeni. Onnellisia ja vähemmän onnellisia hetkiä. Muutama vuosi sitten jätin kaiken ja lähdin rakkauden perään tarkoituksenani jäädä loppuiäksi. Elämässä kävi kuitenkin toisin ja palasin juurilleni.
En kaipaa sitä elämää, jonka olen jättänyt taakseni. Se yhtälö oli mahdoton kaikkien kannnalta ja teki neljä ihmistä onnettomiksi. Kaikki pariskunnat eivät vain kerta kaikkiaan voi elää yhdessä.
Joskus kaipaan sitä tunnetta, joka sisälläni parhaimpina hetkinä oli. Silloin tiesin löytäneeni paikkani ja koin olevani onnellinen.
En nytkään elämäni suhteen hukassa ole. Olen tyytyväinen asuntooni, työhöni ja elämäntilanteeseeni. Elämässäni on ihminen, joka on aito ja hyvä ja jonka kanssa minun on hyvä olla. Minulla on myös paljon lämpimiä tunteita häntä kohtaan.
En tiedä, olenko kokenut liikaa pettymyksiä, kun en uskalla heittäytyä täysillä tähän tunteeseen mukaan. Pelkään koko ajan, että hän sanoo, ettei tunne minua kohtaan tarpeeksi halutakseen jatkaa. Itse asiassa en edes tiedä, mitä hän tuntee minua kohtaan. Myös hän on pettynyt ja haluaa edetä rauhallisesti.
Olemme tapailleet tiiviisti 2 kk:n ajan ja olen tutustunut hänen tyttäreensä. Silti hän ilmoittaa mm. Facebook-sivullaan olevansa sinkku. En voi sille mitään, että se vaivaa minua hiukan. Pelkään koko ajan kohtalon toistavan itseään eli tulevani jälleen kerran jätetyksi. (Näitä jätetyksi tulemisi on ollut viimeisen 1,5 v:n aikana yksi pitemmästä ja kaksi lyhyemmistä suhteista.)
Voiko tässä elämässä enää luottaa minkään suhteen pysyvyyteen vai onko koko elämä vain pettymyksiä toisensa jälkeen ja kyynistä keski-ikäistymistä? Onko ikävä ihmisen ainoa psyvä elämänkumppani?
Vastaukset 1
Vanhimmat
profiilit/deittikerhot, sinkuilla niitä tuppaa olemaan. Tuttu tunne, ikävä mutta ei tiedä mitä, totuutta?