uupunut

Oletko kysynyt sosiaaliviraston lapsiperheiden kotipalvelusta voisitko sieltä saada apua?
Tai lastensuojelun kautta hakea sijaisperhettä, jossa lapset voisivat käydä esim. kerran kuussa?
Kysy ihmeessä myös noilta ystäviltäsi, eiväthän he edes tiedä , että tarvitset apua jos et ole sitä sanonut. Apua on kyllä saatavilla, mutta sitä täytyy joskus vaatia tiukastikin. Eri kunnillakin on kaiketi aika kirjavat käytännöt ja resurssit. Sitten on paljon järjestöjä, jotka voivat esim. järjestää yöparkkeja tms.

sosiaalitoimistosta kodinhoitajaa.
Minä myös kertoisin lasten isälle tilanteesta. Ovathan he hänenkin lapsiaan, ja hän kai heistä joutuu vastaamaan, jos sinä et enää pysty.

Ensiksi, on hyvää että osaat ja uskallat apua pyydä. monet eivät sitä tee, hampaat ristissä koetavat jaksaa kunnes eivät sitten enää jaksaakaan.

Minusta Sinun kannata käytä juttelemassa sossuille, että tarvitset TUKIPERHEEN! Ei siis sijaisperheen niin kuin joku vahinkossa kirjoitti. Tukiperhe on se, missä lapset viettä yhden tai kaksi viikonloppua , riippuen perhen tilaneesta. Se olisi todella hyvää. Meille tulee suurperheen lapset vanhempien uuppumuksen vuoksi , hyvin pärjätään ja toivon mukaan myös vanhemmat saavat lapsistaan levätä.

Mutta jos tuntuu että tarvitset pitempää hoitoapua, niin on olemassa myös avohuolto, esim. puoleksi vuodeksi tai vuodeksi jokin perhekoti tai vastaavaan. En tarkoitta nyt mitään tavallista sijoitusta, missä lapset sijoitettään kokonaan ties mihin. Avohuolto on ihan erilaista.

Sit jäi slmään yksi sanomisesi: (Halusin psykologille, mutta lääkärin mielestä olen terve ihminen uupumista lukuun ottamatta). Siis ei psykoloogilla vaan sairaat käy. Siellä käy ihan sellaisetkin kenellä olisi vaan pakko saada puhua asioista. Mutta puhuminen on puhuminen, joskus autta jo se että on joku joka kuunttelee.

Masennuslääkkeistä: on olemassa sellaisia mihin jää koukkuun, on sellaisia mitkä lihottaa ym. ym... Mikset varmista lääkäriltä, että saisit sellaiset mihin ei jää koukkuun koska onhan sellaisiakin. Ja usko pois, voit syötä niitä ihan huoletta, ne auttaa monesti. Se ettet syö saatta olla monesti pahempaa.

Ja kuules, iso halaus Sinulle sinne ja koeta löytää apua. Jaksaamista!

Löysin vasta nyt kirjoituksesi. En tiedä onko tekstistäni mitään apua.

Olen itse lähes samassa tilanteessa kuin sinä. Siinä missä "normi"- ihmiset haaveilevat kesämökistä tai maailmanympärimatkasta, minä haaveilen kävelylenkistä yksin kuulaassa syysillassa, tai uimahallireissusta ilman tulipalokiirettä/kuolemanväsymystä. Tai viikonloppulomasta jonkun mukavan ja rennon aikuisen seurassa. Tai ihan arkisista asioista kuten sanomalehden lukemisesta sunnuntaiaamuna ja aamuteen juomisesta pöydän ääressä, eikä seisten tiskialtaan edessä..

Olen sairaan lapseni omaishoitaja ja yksinhuoltaja. Minkäänlaisia tukiverkkoja minulla ei ole, ei sukulaisia apuna, eikä ystäviä. Viimeisetkin "ystävät" ovat kadonneet sitä mukaa kun elämäni on vaikeutunut. Niin avunpyyntöihin(hyvin hyvin harvoin olen "vaivannut" ystäviäni apua pyytämällä etten rasittaisi heitä) kuin kahvittelukutsuihinkin saan vastaukseksi vaivautuneen kieltäytymisen. Selityksiä selitysten perään; on kiire, on flunssaa, ei jaksa, meillä on vieraita.. En ole viime kesän jälkeen tavannut yhtään ihmistä vapaa-ajallani. Kesällinenkin tapaaminen oli kahvilakäynti sukulaisen kanssa. Sen lisäksi että minulla ei ole ystäviä joita tapaisin, ei ole vapaa-aikaa jolloin ketään tapaisin. En ole yli kahteen kuukauteen saanut edes lakisääteisiä omaishoitajan vapaapäiviä(3 vrk/kk), koska asuinkunnallani ei ole osoittaa lapselleni hoitopaikkaa vapaapäivieni ajaksi. Tukiperhe toisensa jälkeen lopettaa, eikä täällä ole sellaista laitosta jonne lapsen voisi viedä. Edellisessä tukiperheessä lasta uhkailtiin, mikä aiheutti hänelle pelkotiloja. Elän koko ajan äärirajoilla, ja tavanomainenkin vastoinkäyminen kuten vaikea vatsatauti tai vaikkapa influenssa olisi "pisara yli laidan" ,ja lapseni joutuisi lastenkotiin. Ei siis ole varaa sairastaa.. Toistaiseksi olen voimissani, sekä henkisesti että fyysisesti, mutta olen minäkin ollut masennuksen ja uupumisen vuoksi sairaslomalla. Silloin lapsi on ollut lastenkodissa tai senhetkisessä tukiperheessä. Saa nähdä milloin taas.. Kunta kai odottaa vain että uuvun lopullisesti ja voivat ottaa lapseni huostaan valtion rahoilla. Erityislapsen perheen ennaltaehkäisevät tukitoimet kun tulevat kunnalle liian kalliiksi.. Tässä ei ajatella sen paremmin lapsen kuin minunkaan etuani. Olen raitis, työkykyinen, minulla ei ole mielenterveydenhäiriöitä, hoidan kotini ja asiani, ja ennen kaikkea lapseni, läsnäolevana ja hänen etuaan ajatellen. En ole koskaan käyttänyt fyysistä väkivaltaa häntä kohtaan ja henkisenkin(marttyyriuden viitan)ravistelen irti itsestäni heti jos sen huomaan pyrkivän esiin(väsyneenä, kun ahdistus saa vallan). Lapseni taantusi huostaanotossa. Se on jo todettu esim psykiatrisen sairaalan "hoitojaksolla" missä lapsi taantui muutamassa kuukaudessa. Lapsi on pääosin iloinen ja hyvinvoiva, ja esim. terapeuttinsa ja hoitavien tahojen mukaan on mennyt eteenpäin kehityksessään minun seurassani(tai siitä huolimatta? heh) sairaalajakson jälkeen.

No, miksi tästä kerroin? Että tiedät että et ole yksin! Meitä on muitakin, mutta olemme liian väsyneitä kirjoittamaan. Kukaan ei ymmärrä meitä. Kukaan ei ymmärrä ihmistä joka on täysin yksin tässä maailmassa. On helppo sanoa että "vie lapsi isälleen tai mummolle tai sukulaisille.." Jos ei voi viedä, ei voi. Veisin HETI, jos olisi joku jolle viedä. Piste. Silti rakastan lastani yli kaiken enkä enää edes odota elämältäni mitään "itselleni". En voi tilanteelle mitään, ja koska olen hänet tähän maailmaan tuonut, on tehtäväni hoitaa hänet niin kauan kuin hengitän. Mutta jos en pääse koskaan edes lenkille tai lääkäriin hoidattamaan omia vaivojani, en käytännön syistä kovin kauaa jaksa häntä hoitaa. Lapsi on menettänyt jo kaiken elämässään; terveytensä, isänsä, isovanhempansa, eikä hänellä ole sukulaiseia tukena tai ystäviä lähellään. Jos hän menettää minutkin, hän tuskin vieraan hoivissa kovin eheäksi kasvaa. Kun nytkään ei kukaan häntä halua yhtä viikonloppua kuukaudessa hoitaa, niin kuka häntä jaksaisi aidosti rakastaa? Mistä löytyisi sijaisperhe joka kohtelisi häntä hyvin seuraavat 10 vuotta, jos kukaan ei jaksa hoitaa häntä edes 3 vrk ajan?

Olen hakenut apua joka puolelta mutta en ole saanut kuin kauniita korulauseita. Ihmettelen suuresti kuinka suomalaiset ovat tarjoutuneet ottamaan virolaisen hylätyn tytön luokseen asumaan, mutta minun lastani ei kukaan huoli edes 3 vrk kuukaudessa että saan hetken hengähtää. En paljoa pyydä, ja jo tuolla 3 vrk vapaallani saisin ladattua akkuja sen verran että jaksan taas kuukauden eteen päin. Seuraavat 10 vuotta. Tilanne on vaikuttanut jo lapsenkin henkiseen kehitykseen siinä mielessä, että hän on sairaalloisen takertunut minuun, koska elämässämme ei ole muita ihmisiä kuin satunnaiset lapsenvahdit ja kunnalta saatu(monen vuoden ruinaamisen jälkeen) tukihenkilö joka on lapsen kanssa 2 tuntia viikossa. Lapsi on erityisluokalla eikä ole saanut sieltä sellaisia ystäviä joita voisi tavata koulun ulkopuolella. Me siis olemme koko ajan kahdestaan. Meillä ei käy vieraita, emmekä me käy missään kylässä koska kukaan ei halua tavata meitä. Lapsella ei ole yhtään ystävää.

Viimeisen toivoni olen heittänyt Pelastakaa Lapset Ry:hyn, mistä haen nyt tukiperhettä, koska kunta ei sellaista meille järjestä. Voi olla että jonotamme puoli vuotta-vuodenkin, tai sitten ikuisesti. Sitä ennen en pääse ulos lenkille enkä uimahalliin, puhumattakaan leffakäynneistä tai muusta ylellisyydestä. Luonamme käy satunnaisesti MLL:n lapsenvahti, mutta se on nykyään niin kallista että pienituloisena minulla ei ole varaa palkata häntä kuin 2t kerrallaan. Siinä ajassa ehdin juuri ja juuri käydä ruokakaupassa ja apteekissa yksin. Sekin on ylellisyyttä.

Kuitenkin jotkut saavat tukiperheen, jopa nopeasti. En tiedä miksi me emme saa vaikka jo omaishoitajuuteni vuoksi pitäisi saada. En tiedä miksi joitakin autetaan ja toisia ei. Jopa ydinperheet saavat tukiperheen jos lapsi on sairas. Minä en saa vaikka olen YH ilman tukiverkostoja.

Vaikka tekstini oli varmasti masentava, kehoitan sinua ottamaan yhteyttä sairaalan sosiaalityöntekijään, joka neuvoo sinua mihin tukimuotoihin olet oikeutettu lastesi diagnoosin perusteella. Yleensä kahden erityislapsen vanhemmat ovat oikeutettuja omaishoidontukeen, ja sen myötä saisit edes ne 3 vapaapäivää kuussa jotka omaishoitajille kuuluu. Yksinhuoltajana sinun tulee myös saada kunnan lastensuojelun kautta tukiperhe, eli saisit kaksi vapaaviikonloppua kuukaudessa. Voit myös hakea lapsillesi tukihenkilöä joka on heidän kanssaan pari tuntia viikossa. Yritä löytää itsellesi harrastus kodin ulkopuolelta missä näet aikuisia ihmisä, jumppa, jooga, kirjallisuuspiiri tai vaikka kuorolaulu. Jos olet sairaslomalla, tee yksin asioita kun lapset ovat koulussa/hoidossa. Pyhitä päivät itsellesi että jaksat illat olla lasten kanssa.

Jos kunta on nihkeä, ota yhteyttä Pelastakaa Lapset Ry:hyn. He järjestävät myös tukiperheitä. Mutta mikäli lapsillasi on sellaiset diagnoosit että olet oikeutettu omaishoidontukeen, kunnan on pakko auttaa sinua. Ellet asu samassa kunnassa kuin minä, mikä on Suomen paskin kunta.. Kaikkialla muualla on asiat paremmin.