Mä olen nykyään melko lailla yksinäinen, joka varmasti johtuu siitä, että olen hiljainen ja ujo. Tämä vaikeuttaa menoani mihinkään "tapahtumiin", missä voisi ihmisiin tutustua. Haluaisin kyllä tutustua uusiin ihmisiin ja minusta on ihanaa olla ihmisten kanssa tekemisissä, kunhan ollaan saatu tutustuminen käyntiin.
Suureksi ongelmakseni tätä nykyä onkin muodostunut se, että kun esimerkiksi työn puolesta tutustun ihmisiin hetken aikaa, niin kiinnyn heihin liikaa. On itselle aivan hirveä tunne, kun tietää etukäteen, että tulee tiettyä ihmistä näkemään vain esimerkiksi kahden viikon verran. Sen jälkeen on itsellä aivan hirveä olo ja saatan kotona itkeä tuntikausia heitä. Se on itselle todella raskasta ja sitä ihmettelee, että mistä se johtuu, kun ei mulla ennen tullu tällasta tunnetta, että kiintyy toisiin ihmisiin ja haluaisi pitää ne jollain tavalla yhteydessä itseensä aina. Oon paljon miettinyt, että johtuuko se kenties siitä että mä oon muuten yksityiselämässäni niin yksinäinen ja että elämä on niin tyhjää, että sen takia tarrautuu toisiin ihmisiin niin lujasti. Se on raskasta ja sattuu joka kerran henkisesti, kun ihmiset lähtee elämästä pois. Onko jollain muulla tämmöstä ongelmaa? Mitäköhän tän kans vois tehdä?
Suureksi ongelmakseni tätä nykyä onkin muodostunut se, että kun esimerkiksi työn puolesta tutustun ihmisiin hetken aikaa, niin kiinnyn heihin liikaa. On itselle aivan hirveä tunne, kun tietää etukäteen, että tulee tiettyä ihmistä näkemään vain esimerkiksi kahden viikon verran. Sen jälkeen on itsellä aivan hirveä olo ja saatan kotona itkeä tuntikausia heitä. Se on itselle todella raskasta ja sitä ihmettelee, että mistä se johtuu, kun ei mulla ennen tullu tällasta tunnetta, että kiintyy toisiin ihmisiin ja haluaisi pitää ne jollain tavalla yhteydessä itseensä aina. Oon paljon miettinyt, että johtuuko se kenties siitä että mä oon muuten yksityiselämässäni niin yksinäinen ja että elämä on niin tyhjää, että sen takia tarrautuu toisiin ihmisiin niin lujasti. Se on raskasta ja sattuu joka kerran henkisesti, kun ihmiset lähtee elämästä pois. Onko jollain muulla tämmöstä ongelmaa? Mitäköhän tän kans vois tehdä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kerrankin aivan kuin minulla!
Muistan jo lapsena kiintyneeni aivan liikaa vieraisiin ihmisiin. Jos olin esim, jossain leirillä tai uimakoulussa ja sen pitäjä oli mukava, empaattinen ihminen niin kiinnyin/ihastuin häneen aivan täysin ja leirin/koulun loputtua itkeä vollotin ja tuntui, että en kestä, kun en enää näe kyseistä henkilöä ja vielä pitkän aikaa jälkeenpäin kaipasin ja surin heitä.
No, nyt aikuisena en ole paljon muuttunut. Olen ajatellut, että olen tosi riippuvainen muista ihmisistä sillä tavalla, että haluan olla heidän kanssaan tekemisissä ja melkein "naimisissa" heidän kanssaan, joista pidän.
Esimerkki 1. Muutin eräälle paikkakunnalle jossa asuin muutaman vuoden. Pidin siitä paikasta ja sen ihmisistä, työkavereista, tuttavista jne. Sitten jouduin muuttamaan sieltä pois ja vielä 3 vuoden jälkeen usein itken, kun kaipaan niitä ihania ihmisiä vieläkin!
Esimerkki 2. Keväällä jouduin työttömäksi ja "menetin" työkaverini, jotka olivat minulle todella tärkeitä ja tulivat melkein ystäviksi. Työttömyyttäkin pahempi ahdistus minulle aiheutui siitä, että en enää näe niitä ihmisiä joka päivä, enkä saa olla koko ajan tekemisissä, enkä enää kuulu porukkaan. Niin usein, kuin vain kehtaan käyn heitä tapaamassa, mutta silti kärsin ja itken ja olen oikeasti masentunut tilanteesta ja nimenomaan näitä ihmisiä kaipaan eniten!
Olen ajatellut, ettei ole normaalia, että aikuinen 30v ihminen kiintyy niin paljon ja elämän tärkein asia on suurinpiirtein nämä ihmiset ja kaikki heidän kanssaan tapahtuva. Ilmeisesti minulta puuttuu joku oma identiteetti ja elän toisten kautta. Minulla myös tosi yksinäistä elämä nykyään, tyhjää ja sisällyksetöntä. Tuntuu, että ainoa sisältä ja valopilkku on nämä kyseiset henkilöt ja haaveilen kaiket päivät että pääsen takaisin heidän luokseen tai että muutan sinne entiselle paikkakunnalle ja olen taas niiden ihmisten kanssa.
Olen myös sellainen, että annan itsestäni tavallaan liikaa toisille ihmisille. Olen aina ystävällinen, empaattinen, huomaavainen, haluan olla todella mukava ja hyvä ihminen toisia kohtaan. Olen myös kova myötäilemään ja myötäelämään toisten elämää. Saatan miettiä jonkun toisen elämää suhteettoman pitkiä aikoja ja tavallaan elän "toisista".
Joo, ei oikein tervettä ja se aiheuttaa suurta tuskaa elämään, koska ainahan ne ihmiset menettää kuitenkin ennemmin tai myöhemmin.
Tosi kiva huomata, että en ainakaan oo ihan ainut kellä tämmönen ongelma on. Vaikka enpä sitä kellekään toivois. Oon tosiaan itekkin jo 25v. ja tuntuu tosiaan oudolta kiintyä sillai, kun ei välttämättä edes tunne toista ihmistä kunnolla...
On samanlaisia tunteita, ja ikääkin on jo pitkälti yli 30. Mutta olen miettinyt asiaa niin että kun ei niitä läheisiä kavereita ole tai koskaan ollutkaan niin niistä parista ihmisestä jonka kanssa on tekemisissä niin tulee tärkeitä, jos siis he ovat muuten mukavia. Ongelmaksi helposti koituu se että heiltä odottaa enemmän kuin he antavat. Esim: kirjoitin eräälle viestin, ja nyt käyn kokoajan tarkistamassa josko se olisi jotain vastannut. Mutta miksi se olisi, se oli ihan tavallinen viesti, mutta silti sitä odottaa ihan hirveästi vastausta. Toisaalta en mielellään ole seurassa, tunnen itseni hyvin vaivautuneeksi, ilmeisesti itsetunto ongelmia tai jotain...
Erittäin tuttua.
Pieninkin huomion osoitus; katse, kommunikointi tms ja kiintyminen on valmis.
Jopa keskustelupalstalla mukavan oloisen ihmisen vastaus kirjoitukseen riittää...
Sitä on kuin koiranpentu janoten pienintäkin elettä keneltä hyvänsä...
Johtuu varmaan lapsuudesta...
Mulla taas "oireet" on sellaisia,että en myöskään käy juurikaan harrastuksissa tai tapahtumissa,kursseilla tms.
Istuskelen päivät pitkät kotosalla ja lähinnä syön,nukun ja katselen tuntitolkulla päivittäin telkkua,työtä tai opiskelupaikkaa mulla ei edes ole...
Mutta mun 'kiintymykset' sitten osuu taas jostain käsittämättömästä syystä tv-sarjojen henkilöihin niin draama,kuin reality-sarjoihin,kuin elokuviinkin...
Eli "inhoan pahiksia" ja olen "hyvisten puolella" otetaan nyt esim. tohtori House-sarja tällä hetkellä,mulla on pääosan esittäjää kohtaan empatiaa ja tätä "pahiskyttää" inhoan,vaikka tapahtumat eivät tosielämään perustukaan,joissa sarjoissa alan jopa kynelehtimään,kun tapahtu jotain tunnekuohun aiheuttavaa.
Joissain "jatkuu ensi jaksossa" sarjoissa olen täysin ns.tulisillä hiilillä odottamassa seuraavaa jaksoa,jos jää jännittävään kohtaan.
Tältä osin voi olla iloinen,etei esty sarjojensa näkemiseltä työn tai muunkaan takia.
Kaitpa tämä jonkinsortin addiktio on,mutta minkäs sille voi..
Itselläni samanlaisia ongelmia. En tosin erityisemmin ole kiintynyt työkavereihin tms., mutta kyse on miehistä, joita tapailen. Ei ole pahempaa tunnetta kuin se, että kun on tapaillut esim. viikon jotain nuortamiestä johon olen ihastunut, ja sitten hän ilmoittaa ettei juttu oikein toimi. Yleensä olen itse se jättäjäosapuoli, mutta en kestä sitten yhtään jos minut jätetään.
On maailman ihaninta tapailla ihanaa miestä joka soittelee ja jonka kanssa viettää ihania läheisiä hetkiä. Sitten jos ei juttu toimi niin olen ihan hermorauniona. Jos kavereita olisi enemmän niin luulen ettei olisi niin hirveää erota (olisi enemmän tekemistä ja seuraa sen sijaan että suree kotona yksin). Mutta kun se suunnaton ilon lähde, ihastumisen kohde, lähteekin pois niin suru on aivan pohjaton. Muistan vieläkin kun ensirakkaus jätti, suunnilleen roikun hänen jalassaan kiinni...mutta onneksi nyt enää en sentään sellaiseen alennu (lähettele anovia viestejä 100 kpl päivässä).
Tälläkin hetkellä on tilanne, että ihastus on muuttamassa joksikin aikaa ulkomaille eikä luultavasti halua sitoutua mitenkään. En kestäisi yhtään:( Saa niellä kyyneleitä töissä ja itkeä ihan sairaasti kotona, ruoka ei maistu, ei jaksa siivota, ei jaksa mitään, masentaa, ei kestä.... En vaan kestä tätä menetystä.
On minulla tosiaan työ, harrastus, muutama ystävä. Mutta se ei näytä riittävän ja poden ihan kammoksuttavaa yksinäisyyttä suuren osan ajasta...
Niin totta puhutte. Tässä juuri tajuan, että olen elänyt tuollaista elämää jo pidemmän aikaa. Kun muutin uudelle paikkakunnalle, kauas kaikista tutuistani, alkoi yksinäisyys. Tutustuminen on minulle itselleni vaikeaa. Tiedän sen, mutta mitä minä voin asialle tehdä?
Rakkain ystäväni jäi entiselle paikkakunnalleni, mutta nyt on muuttanut sieltä jo pois. Tämä henkilö ei koskaan soita, ei tekstaa -> ei ota millään tavalla yhteyttä. Tajusin ystävyyteni olevan yksipuolista. En ole ottanut ko. ihmiseen yhteyttä kahteen kuukauteen. En ole kuullut hänestä mitään, paitsi sen mitä hänen toimiaan netistä seuraan. Kyllä minä seuraan häntä netin kautta. Last.fm ja irc-galleria jne..
Mutta olen päättänyt, että en ota yhteyttä, vaikka kuinka mieleni tekisi. En vain ota. Hän soittakoot minulle. En halua olla aina se, joka roikkuu ja soittaa perään.
Onhan minulla muita kavereita - muutama. En oikeastaan sen enempää ole heidän kanssaan tekemisissä. Tosi harvoin oikeastaan. Mutta tämän yhden ystävän/rakkaan menetys tuntuu vain niin suunnattoman pahalta.
Mutta yli pääsen ja aion vielä elää. Saan uusia ystäviä vielä joskus, sen olen päättänyt. Ja kyllä olen katsonut peiliin ja hakenut vikaa itsestäni. Pakko minussa jotain vikaa on olla kun muut eivät välitä. Eihän se minun vikani voi olla, että en kenellekään kelpaa...? Tai sitten se on. En minä tiedä.
Olen suunnattoman turhautunut ja yksinäinen. Mutta helpottaapahan tämä kirjottaminen ainakin hetkeksi, kun saa jakaa tämän teidän kanssanne ja vielä anonyymisti. Ja btw. kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa.. Tällainen 20v. jannu.
Mulla on sama juttu kuin aloittajalla mutta myös sama kuin sulla.
Ja todellakin inhoan sitä Housen pahiskyttää!!
Mutta tosiaan niihin roolihenkilöihin kiintyy. Greyn anatomiaa olen kaivannut jo pitkään. Olisi ihanaa asua heidän kanssaan siinä samassa kolhoosikämpässä, ottaa vähän kuppia ja sitten taas yrittää selviytyä seuraavasta päivästä...
Tämä on sitä todellisuudesta pakenemista, fantasiointia, kun tosielämässä ei ole YHTÄÄN tosiystävää jonka kanssa mennä edes yhdelle kahvikupposelle kahvilaan taikka leffaan.
Sanoisimpa jopa että selviytymismekanismia...
Juu, tämä on mullekin ihan tuttua. Kyse ei ole siitä, etteikö olisi kavereita ja ystäviä, joille puhua. Tosin moni kavereista ja ystävistä elää jo perhe-elämävaihetta, ja minä reilusti yli kolmikymppisenä elän vielä sinkkuvaihetta. Ymmärrän hyvin, että moni hyvä ystäväni on kiireinen perheen kanssa, eikä ole oikein aikaa hengailla ystävien kanssa. Toki jotkut perheellisetkin ystävät ehtivät minua tavata. Ja tietysti arvostan sitä tosi paljon.
Mutta keihin jään kiinni, ja ketkä aiheuttavat viiltävimmät yksinäisyyden kokemukset - miehet. Olen ollut tuomittu jo pitkään ihastumaan tyyppeihin jotka eivät ihastu minuun, ja vain leikittelevät kanssani. Tätä on jatkunut jo kymmenen vuotta. Surullista. Taas tapasin alkuvuodesta ihanan tyypin, jonka kanssa oli kiva hengata kaupungilla, kokkailla, nauraa, keskustella, suudella ym. Tapailimme läpi vuoden syksyyn asti, ja hänen puoleltaan oli selvästi aika ajoin epävarmuutta ilmassa. Aina kun suhde meni jotenkin eteenpäin, hänellä iski päälle jääkausi ja torjunta. Ja minä onneton idiootti halusin jotain enemmän kuin hän pystyi antamaan. Hänen viestinsä olivat vain niin ristiriitaisia. Hän pystyi suurin piirtein samaan hengenvetoon suutelemaan kanssani ja kertomaan vähän ajan päästä että muista että kyse on pelkästä kaveruudesta. Tein päätöksen, että en jaksa näin ristiriitaista käytöstä, vaikka hän olisi edelleen halunnut minua tavata - kaverina (jonka kanssa flirttaillaan ja heitetään eroottista läppää jne.) En voi enää tavata häntä, vaan minun täytyy päästä irti epämääräisestä tilanteesta.
Nyt on niin yksinäinen olo. Mikään seura, työkaverit, monet erilaiset aktiviteetit ystävien kanssa eivät lievennä yksinäisyyttäni. Vaikka olen ihmisten seurassa suht paljonkin, olen siltikin yksinäinen. Yöllä herään kuristavaan suruun yksinäisyydestäni ja siitä, että ihminen joka oli minulle niin tärkeä, ei ole enää seurassani. Iltaisin itken suruani, aina vaan. Ja tunnen olevani tuomittu tähän ankeaan elämääni, jossa mikään ei koskaan muutu.
Höh,
voi sinua, olisit voinut pitää tuon hyvän hoitosuhteen yllä ja tapailla häntä aina tarvittaessa, hengailla siellä kaupungilla ja kokkailla, viettää öitä hänen kanssaan ja suudella, ja muutakin kivaa, ja olisit ollut vapaa iskemään baarista silti muita. Nykyaikaa! Nyt sitten itket siellä kotona kun ei ole mitään. Ketäs saat syyttää siitä? Ihan vain itseäsi!
Kaverisi olisi voinut jossain vaiheessa olla valmiskin haluamaan enemmän kanssasi,
tai sitten voisit löytää jonkun toisen.
Mutta itke nyt sitten siellä kotona, siellä ei varmasti mikään muutu.