viikon verran. Puolisollani on 1tyypin diabetes, ollut 3vuotiaasta eli 22vuotta. Reilu viikko sitten oireet alkoivat vasemmassa silmässä, kohteita ei näe tarkasti, keskipiste puuttuu, ei voi lukea, ajaa autolla. Silmätautien erikoislääkärillä selvisi että hänellä on turvotusta maculan alueella, tarkannäön keskipisteessä. Pelkään rakkaani puolesta, yritän olla vahva ja tukea häntä mutta pelkään että hän masentuu ja luovuttaa.
Onhan hänellä vielä toinen silmä terve, mutta on se surullista ja rankkaa olla puolisokea 25vuotiaana.
Onko jollakulla kokemusta/enemmän tietoa käytännössä..?
Onhan hänellä vielä toinen silmä terve, mutta on se surullista ja rankkaa olla puolisokea 25vuotiaana.
Onko jollakulla kokemusta/enemmän tietoa käytännössä..?
Vastaukset 3
Vanhimmat
ymmärrän huolesi, mutta ajatteleppa tätä:
menetin näköni vasemmasta silmästä lähes kokonaan ollessani komevuotias onnettomuuden takia, nykyään kuitenkin saan ajaa autoa, harrastan sienestystä, askartelen ja golffaan, ei toisen silmän menetys haittaa mitään, kunhan siihen tottuu. sopeutumisaika sitten onkin yksilöllistä. Ellei miehesi ole lentäjä, hänen ei tarvitse mielestäni luopua mistään. ainoa, mikä on edelleenkin yksisilmäiselle hankalaa, on juoman kataminen kuppiin kannusta. välillä on vähän yllättävää, että se kannu ei ollutkaan kupin päällä. ja joskus törmäilen kadulla ihmisiin kun näkökenttäni on kapeampi kuin muilla, mutta kommelliuksia sattuu kuitenkin harvoin.
enmmän olisin huolissani siitä, hoitaako miehesi diabetesta huolella ja omistautuneesti. tuethan häntä siinä?
Olemme olleet yhdessä yli 9 vuotta, joten olen elänyt mukana usean vuoden. Työskentelen terveydenhuollon piirissä ja päättötyöni koski 1tyypin diabetestä. En halua olla röyhkeä mutta tilanteesi ei paljon lohduta. Menettää näkö 25vuoden normaalin näkemisen jälkeen on varmasti rankempaa kuin olla liki koko ikä näkemättä. Puolisollani ei ole koskaan ollut shokkeja tai muita ongelmia diabeteksen kanssa, kaikki on aina ollut hyvin ehkä siksi tämä järkyttää niin paljon. Kaikki alkoi yhtäkkiä viime keskiviikkoaamuna, yhtäkkiä hän ei vain nähnyt kunnolla.
Olo on surullinen ja hieman masentunutkin. Olen joka päivä 100% tukena, kuin jämerä seinä seison puolisoni rinnalla, omat suurimmat itkuni itken omalle äidille, olen myöntänyt puolisolleni ja muille läheisille pelkääväni, todella paljon. Haluan meidän selviävän tästä.
Toivoisin kommentteja sellaisilta joilla on suoranaista kokemusta maculaturvotksesta.
Toivon sinulle iloa elämään ja voimia jaksaa pysyä positiivisena vammastasi huolimatta. Ja pyydän jo etukäteen anteeksi jos kyseinen teksini loukkasi sinua.
Minulla on ollut verkkokalvon turvotusta kolmisen viikkoa. Nyt ymmärrän, että oireita oli aikaisemminkin, mutta kolme viikkoa sitten näkö muuttui toisessa silmässä selvästi huonommaksi. Kyse ei ole diabeteksesta, vaan syynä lienee useat verkkokalvon laseroinnit, mahdollisesti myös pitkään jatkunut stressi ja kortisonipitoinen nenäsuihke. Lääkärissä kävin pari viikkoa sitten ja silloin sanottiin, että silmälle ei kannata mitään tehdä ainakaan toistaiseksi.
Elämä on jokseenkin hankalaa, kun toisella silmällä ei näe lukea eikä tehdä mitään tarkkaa työtä. Toisen silmän turvin olen kuitenkin käynyt töissä ja ajanut autoa. Perhe pakottaa muutenkin ylläpitämään jotenkin normaalia elämää. Pelkkä yksin kotona nyhjääminen olisi varmasti liian masentavaa. Yhdelläkin silmällä tulee toimeen, mutta stressiä lisää pelko terveen silmän puolesta.
Diabeettisen retinopatian hoidosta löytyy netistä paljon tietoa, eiköhän miehesikin tilanteeseen jotain helpotusta löydy. Työikäisen ihmisen hoidossa tuskin säästellään. Perheen tuki on ensiarvoisen tärkeää, mutta älä rasita itseäsi liikaa,muuten sinusta ei ole mitään apua.