Tulin taas oksentamasta. Taas kerran viimeisen kerran. En oikein edes tiedä, miksi lupaan itselleni semmoista mitä tiedän etten pysty pitämään. Mutta ehkä juuri se on se kantava voima, joka kannattelee päivästä toiseen. Haluaisin niin parantua. Elää ilman, että tarvitsee ajatella koko syömistä. Miksi niin päivänselvän asian kuin ruoka pitää olla niin helvetin suuri ongelma. - Minulle se on sekä palkkio että rangaistus, sekä ystävä että vihollinen.
Kuitenkaan en uskalla päästää irtikään. Mitä mulle sitten jäisi? En pysty luomaan minkäänlaista mielikuvaa. Kun on niin kauan jatkanut pakko-oireista on tullut osa elämää. Oksentaminen on ainoa asia missä olen hyvä. Siinä mä onnistun aina. Tavallaan mä kai nautin siitä, kun voin edes jostain saada onnistumisen kokemuksia. Jollainhan sitä pitää yrittää yhdistää edes muutama sirpale itsetunnon rippeistä.
Mulla ei ole enää kavereitakaan eikä ystäviä. Tai on yksi, bulimia. Ja mä täytän mun ajat tällä ainoalla ystävällä. Samalla kuitenkin tiedän, että jään paitsi paljosta.
Ystävyys bulimian kanssa on yksipuolista - kaiken se ottaa, mutta mitään se ei anna. Kuinka suuri on se voima, mikä tarvitaan irrottautumiseen tästä viheliäisestä liitosta? Kuinka paljon rohkeutta siihen tarvitaan? Kun mä kuitenkin takerrun ainoaan ystävääni kuin hukkuva oljenkorteen.
Em tiedä yhtään minne elämä kuljettaa, mutta toivon, että jonain päivänä vielä olen vapaa. Kunnes keksin miten sen saavuttaa teen juuri niinkuin bulimia sanelee. Mutta jonain päivänä vielä olen tarpeeksi rohkea ja löydän oikeat aseet taistella vastaan.
Toivo ei ole mennyt, ilman sitä ei ole mitään.
Kuitenkaan en uskalla päästää irtikään. Mitä mulle sitten jäisi? En pysty luomaan minkäänlaista mielikuvaa. Kun on niin kauan jatkanut pakko-oireista on tullut osa elämää. Oksentaminen on ainoa asia missä olen hyvä. Siinä mä onnistun aina. Tavallaan mä kai nautin siitä, kun voin edes jostain saada onnistumisen kokemuksia. Jollainhan sitä pitää yrittää yhdistää edes muutama sirpale itsetunnon rippeistä.
Mulla ei ole enää kavereitakaan eikä ystäviä. Tai on yksi, bulimia. Ja mä täytän mun ajat tällä ainoalla ystävällä. Samalla kuitenkin tiedän, että jään paitsi paljosta.
Ystävyys bulimian kanssa on yksipuolista - kaiken se ottaa, mutta mitään se ei anna. Kuinka suuri on se voima, mikä tarvitaan irrottautumiseen tästä viheliäisestä liitosta? Kuinka paljon rohkeutta siihen tarvitaan? Kun mä kuitenkin takerrun ainoaan ystävääni kuin hukkuva oljenkorteen.
Em tiedä yhtään minne elämä kuljettaa, mutta toivon, että jonain päivänä vielä olen vapaa. Kunnes keksin miten sen saavuttaa teen juuri niinkuin bulimia sanelee. Mutta jonain päivänä vielä olen tarpeeksi rohkea ja löydän oikeat aseet taistella vastaan.
Toivo ei ole mennyt, ilman sitä ei ole mitään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.