Miten erosta selviää????

myös minulla. Vuosikausia olemme riidelleet, mutta kuitenkin en ollut valmistautunut millään tavoin, että mies ottaa eron. Hän vain sanoi yhtäkkiä, että hän eroaa ja kaatoi kerta heitolla kaikki syyt niskaani. Tuli kuin luettelosta kaikki mihin vain ja ainoastaan minä olen syyllinen ei kukaan muu. Se oli aivan hirveää ja minä pöljä otin vielä syyt niskoilleni, mikä vain lisäsi hänen syyttömyyttään ja toi hänelle nyt jälkeenpäin ajateltuna suurta nautintoa. Minun ex myös painanut minut ihan pohjalle. Ei riittänyt kaikesta syyttäminen vaan piti laittaa toinen niin alhaalle kuin olla voi. En luota itseeni enää, enkä toisiin ihmisiin. Olen kuulemma huora vaikka vieraissa en ole käynytkään, riidoissa hän on menettänyt malttinsa ja käynyt käsiksi. Appiukon ja anopin mielestä liioittelen ja kyllähän sitä nyt käsiksi käy kun tarpeeksi ärsytetään. Minua ei kuulemma kukaan mies koskaan huoli, koska olen sellainen ja tällainen. Hän on kuulemma viimeiset 2 vuotta minua nussinut hammasta purren ja häntä on oksettanut. Hän siis otti eron ja saman tien uuden naisen ja jätti minut elämään syyllisyyteni kanssa. En ole mikään missi, mutta mielestäni sentään päivänvalon kestän. Nyt on vain mentävä lasten kanssa eteenpäin ja katsottava löytyykö näin vialliselle huoralle joskus mies joka ei hakkaa ja löytää itsestäänkin jotain vikaa eikä vain toisesta. Nyt haluan olla yksin. Monesti mietin, että kuinka paljon meitä jätettyjä ja petettyjä oikein onkaan, jotka yksin tai lasten kanssa yrittää selvitä eteenpäin, vaikka itsetunto on viety ulkonäköä myöten.

....juuri näin mitä minä olen tässä tyypissä nähnyt, kulkenut laput silmillä. Kun järki alkaa voittaa ja tunteet alkaa laimentua, silloin olet jo surussasi voiton puolella!

sanoa, että miksi edes olin tuon ihmisen kanssa.. ettei hän vastannut miesmakuani...

Älä tee itsellesi sitä pahaa, että syytät ketään tai mitään. Sinä kuitenkin kerran rakastit! Valitsit itse parisi miljardien joukosta.

Kun ei synkannut, erosit. Älä silti kanna vihaa mukanasi joskus tuleviin uusiin suhteisiin. Ihminen joka on rakastanut, tietää miten voi sattua. Mut käytä se kipuaika rauhoittumiseen.

näitä asioita pohdin itsekin paljon kun eräs karismaattiinen päihteiden suurkuluttaja heivasi raukkamaisesti tekstarilla...ja päissään viestittelee ja seuraavana pvä kaveri sanookin että uhohda koko jutut olin päissään...eli huhhuijaa miten olinkaan alentanut itseni lapsellisen kaverin tähden! onneksi joku ystävistäni on kokenut saman ja puhumalla asiat helpottavatkin.ja toiset taas kehuvat koko ajan ukoillaan ja seksielämällänsä,typeriä pinnallisa ämmiä mielestäni! pärjäillään...

Paljon asiaa, ja hyviä vinkkejä.

Itselläni elämä pelissä.

Avoero takana 2kk sitten, olen käynyt terapiat, netit, auttavatpuhelimet, terveyskeskukset,on määrätty uni-ahdistus-masennuslääkket, olen purkanut sydäntäni läheisille, ja laihtunut 14kg jne, itsemurhat, itsarikirjeet, painajaiset, ahdistukset ja kaikki pyörii läpi päässä. Unilääkettä olen ottanut, mutta muuten on muut syömättä,,, olen ostanut uusia vaatteita, pyörinyt kaupungilla, ja harrastuksissa, nähnyt kavereita, ollut ulkomailla, tehnyt työtä, maannut sängyssä, valvonut, polttanut tupakkaa ketjussa, en pysyt olemaan vanhassa asunnossamme, käymään oikein missään "missä kuljimme kerran" olen syönyt, ollut syömättä, viinaa en ole ottanut kun psyyke ei sitä kestäisi -> se olis max 2 olutta ja exälle soitto, txt, tai ovelle mankumaan. Tiedän sen.

Just äsken taas nähtiin, ja sydän on revetä rinnassa kun erottiin. Elämänhalu on 0. Eilenkin baarissa selvinpäin, ja yksikään nainen ei kiinnostanut millinvertaa. Ajtus on vain exässä ja omissa virheissäni, joita kyllä on riittävästi.

Exän kanssa nähdään viikoittain, ja pidetään yhtä -> yritetään olla kavereita/ystäviä kun on yhteinen kaunis historia, jota ei voi lakaista maton alle.

omat voimat ollut 2krt jo ihan lopussa, mutta mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut.

Aiemmat erot ovat olleet "helppoja" kun tunnetta ja latausta ei ole ollut välillä mitenkään tähän verrattavissa. Niissä on auttanut aika, tässä on jo toisenlaiset kuviot.

Elämässä mikään ei ole koskaan tunutunut näin pahalta, tai vaikealta. Itsesyytökset, pettymys, katumus, ja fyysinen & psyykkinen paha olo on valtava.

Miksi en tehnyt sitä tai tätä suhteen eteen, jne, ollaanko enää koskaan yhdessä, sun muut kaikki vaan pyörii ja pyörii mielessä. Terapiassa on sama kuin juttelisi yksinään, ei helpota kuin hetken.

Joku kun kertoisi millä tän saa pois?

surusilmä77 kirjoitti:

Paljon asiaa, ja hyviä vinkkejä.

Itselläni elämä pelissä.

Avoero takana 2kk sitten, olen käynyt terapiat, netit, auttavatpuhelimet, terveyskeskukset,on määrätty uni-ahdistus-masennuslääkket, olen purkanut sydäntäni läheisille, ja laihtunut 14kg jne, itsemurhat, itsarikirjeet, painajaiset, ahdistukset ja kaikki pyörii läpi päässä. Unilääkettä olen ottanut, mutta muuten on muut syömättä,,, olen ostanut uusia vaatteita, pyörinyt kaupungilla, ja harrastuksissa, nähnyt kavereita, ollut ulkomailla, tehnyt työtä, maannut sängyssä, valvonut, polttanut tupakkaa ketjussa, en pysyt olemaan vanhassa asunnossamme, käymään oikein missään "missä kuljimme kerran" olen syönyt, ollut syömättä, viinaa en ole ottanut kun psyyke ei sitä kestäisi -> se olis max 2 olutta ja exälle soitto, txt, tai ovelle mankumaan. Tiedän sen.

Just äsken taas nähtiin, ja sydän on revetä rinnassa kun erottiin. Elämänhalu on 0. Eilenkin baarissa selvinpäin, ja yksikään nainen ei kiinnostanut millinvertaa. Ajtus on vain exässä ja omissa virheissäni, joita kyllä on riittävästi.

Exän kanssa nähdään viikoittain, ja pidetään yhtä -> yritetään olla kavereita/ystäviä kun on yhteinen kaunis historia, jota ei voi lakaista maton alle.

omat voimat ollut 2krt jo ihan lopussa, mutta mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut.

Aiemmat erot ovat olleet "helppoja" kun tunnetta ja latausta ei ole ollut välillä mitenkään tähän verrattavissa. Niissä on auttanut aika, tässä on jo toisenlaiset kuviot.

Elämässä mikään ei ole koskaan tunutunut näin pahalta, tai vaikealta. Itsesyytökset, pettymys, katumus, ja fyysinen & psyykkinen paha olo on valtava.

Miksi en tehnyt sitä tai tätä suhteen eteen, jne, ollaanko enää koskaan yhdessä, sun muut kaikki vaan pyörii ja pyörii mielessä. Terapiassa on sama kuin juttelisi yksinään, ei helpota kuin hetken.

Joku kun kertoisi millä tän saa pois?

Lue lisää

En ole mikään terapeutti, mutta omista kokemuksistani vielä, mitkä ovat auttaneet selviytymisessa voin yrittää jotain valaista.

Ei siitä helppoa olekaan selvitä edes hitusen verran yli saatika täysin, sillä avoliitto on niin vakava suhde että se jättää väistämättä ihmiseen ikuiset jälket ja muistot, mutta yritä tosiaan muistaa se, että kaikki se mikä suhteessanne meni pieleen ei johdu vain sinusta, myös se toinen on osaltaan aiheuttanut ongelmia. Tietysti eroihin on monia syitä ja syystä riippuen on helppoa syyttää vain jompaa kumpaa. Minä haluan ainakin uskoa niin, että mikäli tämä henkilö kenestä erosin olisi ollut minulle juuri se oikea, ei eroa olisi tullut, joten minulle on olemassa jotain parempaa, sopivampaa. Jossain...

En tiedä mistä sen elämänilon sain itse kaivettua, jotenkin kai sain uskon itseeni takaisin ja muistin taas millaista on olla "minä", ennen tätä suhdetta ja eroa. Varmaan iso osa oli tuolla etten enää syyttänyt itseäni kaikista ongelmista vaan hyväksyin sen, ettei meitä ollut tarkoitettu yhteen. Eksäni oli monilta piirteiltään ihana mies, mutta on pakko muistella niitä hänen huonoja puoliaan jotta realismi säilyy, muuten alkaa juuri elelemään pilvilinnoissa ja murehtimaan mennyttä.

Älä koskaan luovu toivosta, aina on mahdollista nousta taas ylös entistä vahvempana. Ei sitä koskaan tiedä, vaikka eksäsi onkin juuri se oikea sinulle ja palaatte joskus yhteen, mutta muista että sinä ansaitset vain parasta, älä kiduta itseäsi. Ole ylpeä elämästäsi, mainitsit että sinulla on töitä, harrastuksia, ystäviä, mahdollisuus matkailla ym., monilla ei ole tuollaista! Ja vaikka tuntuu, että haluatte ylläpitää välejänne, niin ihan itsesi kannalta saattaa olla järkevää katkaista välit ainakin joksikin aikaa ihan silleen ettette nää/soittele tms. ollenkaan. Miten se menikään, poissa silmistä, poissa mielestä. Itseäni on ainakin auttanut... Ja yritä vain jaksaa, joskus se tuska helpottaa...

näin... kirjoitti:

En ole mikään terapeutti, mutta omista kokemuksistani vielä, mitkä ovat auttaneet selviytymisessa voin yrittää jotain valaista.

Ei siitä helppoa olekaan selvitä edes hitusen verran yli saatika täysin, sillä avoliitto on niin vakava suhde että se jättää väistämättä ihmiseen ikuiset jälket ja muistot, mutta yritä tosiaan muistaa se, että kaikki se mikä suhteessanne meni pieleen ei johdu vain sinusta, myös se toinen on osaltaan aiheuttanut ongelmia. Tietysti eroihin on monia syitä ja syystä riippuen on helppoa syyttää vain jompaa kumpaa. Minä haluan ainakin uskoa niin, että mikäli tämä henkilö kenestä erosin olisi ollut minulle juuri se oikea, ei eroa olisi tullut, joten minulle on olemassa jotain parempaa, sopivampaa. Jossain...

En tiedä mistä sen elämänilon sain itse kaivettua, jotenkin kai sain uskon itseeni takaisin ja muistin taas millaista on olla "minä", ennen tätä suhdetta ja eroa. Varmaan iso osa oli tuolla etten enää syyttänyt itseäni kaikista ongelmista vaan hyväksyin sen, ettei meitä ollut tarkoitettu yhteen. Eksäni oli monilta piirteiltään ihana mies, mutta on pakko muistella niitä hänen huonoja puoliaan jotta realismi säilyy, muuten alkaa juuri elelemään pilvilinnoissa ja murehtimaan mennyttä.

Älä koskaan luovu toivosta, aina on mahdollista nousta taas ylös entistä vahvempana. Ei sitä koskaan tiedä, vaikka eksäsi onkin juuri se oikea sinulle ja palaatte joskus yhteen, mutta muista että sinä ansaitset vain parasta, älä kiduta itseäsi. Ole ylpeä elämästäsi, mainitsit että sinulla on töitä, harrastuksia, ystäviä, mahdollisuus matkailla ym., monilla ei ole tuollaista! Ja vaikka tuntuu, että haluatte ylläpitää välejänne, niin ihan itsesi kannalta saattaa olla järkevää katkaista välit ainakin joksikin aikaa ihan silleen ettette nää/soittele tms. ollenkaan. Miten se menikään, poissa silmistä, poissa mielestä. Itseäni on ainakin auttanut... Ja yritä vain jaksaa, joskus se tuska helpottaa...

Lue lisää

erostani on nyt noin 3kk, edelleen kauhea kaipuu ja ikävä. En siis tiedä voinko mitenkään helpottaa oloasi mutta toivottavasti auttaa että tiedät ettet todellakaan ole yksin. Toki oloni on jo helpompi mitä ensimmäisen kuukauden ajan. Mutta tunteet eivät ole minnekään hävinneet, tuntuu että muistan kaikki hyvät hetkemme kuin eilisen. Ihan kuin emme olisi olleetkaan erossa. Viimeksi eilen illalla itkin niin paljon että luomet turvonneina töihin piti aamulla vääntäytyä.

Mutta kyllä sitä pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja jatkaa elämää, vaikka se tuntuisi miten vaikealta. Itselläni on onneksi työ ja koulu, pari uutta harrastusta olen jo aloittanut ja tietysti muutama hyvä ystävä ja sukulaisia jotka jaksavat kuunnella kun oikein paha olo on. Arki menee jo ihan mukavasti, viikonloput vaan ovat aika raskaita ja helposti ahdistavia. Kuten jo joku tuossa aiemmin kertoikin, kaikilla kavereilla kuitenkin on ne omat puolisot joiden kanssa on omat menonsa eikä viitsi tuppaantua liikaa. Yksi mikä on itseäni ehkä ihan vähäsen auttanut on vain rennosti ottaminen, jopa yksinkin. Tykkään katsoa televisiota ja olenpa ostanut muutamia dvd-bokseja lempparisarjoistani vuosien takaa, niiden avulla olen saanut ajatukset pois exästäni ja siitä miten ”piloilla” elämäni tällä hetkellä on.

Ylös ja alas mennään. Välillä on hyvinkin positiivinen olo että kyllä tästä ylös päästään vielä mutta sitten ei tarvitse tulla kuin yksi yksinäinen ilta joka romuttaa kaikki toiveet ja sitten ei auta muu kuin itku. Itselleni olisi ehkä helppoa vaan yrittää työntää ajatukset muualle mutta haluan kuitenkin ajatella eroa ja siihen liittyviä asioita, jotta ne joku päivä olisi niin loppuun ajateltu ettei enää jaksa eikä kiinnosta. Pelkään että jos en käy asioita läpi itsekseni ja ystävieni kanssa kunnolla, ne joskus palaavat ”kummittelemaan” ja sitten olen taas alkupisteessä.

Tiedän kuinka ahdistavalta ja toivottamalta tuntuu se kun kaikki sanovat että aika auttaa. Uskon sen auttavankin, mutta kun en jaksaisi odottaa. Haluaisin tämän kauhean olon pois ja äkkiä, miksi sen pitää kestää ja vielä kun ei ollenkaan tiedä kauanko, meneekö vielä pari kuukautta vaiko vuosi. Ei auta siis minullakaan muu kuin antaa ajan kulua ja tehdä itselleen mieluisia asioita. Voimia kaikille samassa tilanteessa oleville, eiköhän se päivä meillekin vielä paista.

surusilmä77 kirjoitti:

Paljon asiaa, ja hyviä vinkkejä.

Itselläni elämä pelissä.

Avoero takana 2kk sitten, olen käynyt terapiat, netit, auttavatpuhelimet, terveyskeskukset,on määrätty uni-ahdistus-masennuslääkket, olen purkanut sydäntäni läheisille, ja laihtunut 14kg jne, itsemurhat, itsarikirjeet, painajaiset, ahdistukset ja kaikki pyörii läpi päässä. Unilääkettä olen ottanut, mutta muuten on muut syömättä,,, olen ostanut uusia vaatteita, pyörinyt kaupungilla, ja harrastuksissa, nähnyt kavereita, ollut ulkomailla, tehnyt työtä, maannut sängyssä, valvonut, polttanut tupakkaa ketjussa, en pysyt olemaan vanhassa asunnossamme, käymään oikein missään "missä kuljimme kerran" olen syönyt, ollut syömättä, viinaa en ole ottanut kun psyyke ei sitä kestäisi -> se olis max 2 olutta ja exälle soitto, txt, tai ovelle mankumaan. Tiedän sen.

Just äsken taas nähtiin, ja sydän on revetä rinnassa kun erottiin. Elämänhalu on 0. Eilenkin baarissa selvinpäin, ja yksikään nainen ei kiinnostanut millinvertaa. Ajtus on vain exässä ja omissa virheissäni, joita kyllä on riittävästi.

Exän kanssa nähdään viikoittain, ja pidetään yhtä -> yritetään olla kavereita/ystäviä kun on yhteinen kaunis historia, jota ei voi lakaista maton alle.

omat voimat ollut 2krt jo ihan lopussa, mutta mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut.

Aiemmat erot ovat olleet "helppoja" kun tunnetta ja latausta ei ole ollut välillä mitenkään tähän verrattavissa. Niissä on auttanut aika, tässä on jo toisenlaiset kuviot.

Elämässä mikään ei ole koskaan tunutunut näin pahalta, tai vaikealta. Itsesyytökset, pettymys, katumus, ja fyysinen & psyykkinen paha olo on valtava.

Miksi en tehnyt sitä tai tätä suhteen eteen, jne, ollaanko enää koskaan yhdessä, sun muut kaikki vaan pyörii ja pyörii mielessä. Terapiassa on sama kuin juttelisi yksinään, ei helpota kuin hetken.

Joku kun kertoisi millä tän saa pois?

Lue lisää

Erosimme ex-avomiehen kanssa n. 1,5v sitten. Ero oli yhteinen päätös ja aika sujuvasti lähdimme omille teillemme. Olimme alkuunsa yhteyksissä exän kanssa, vaihdoimme kuulumisia uuden elämän alusta jne. Olimme luvanneet, että pysymme myös eron jälkeen ystävinä ja exä ehdotti, että kunhan pahin erokriisi olisi käsitelty, niin ehkä sitten voisimme käydä ystävinä esim. ulkona syömässä jne. Alkuunsa ajatus ystävyydestä exän kanssa tuntui hyvältä, olihan exä kuulunut elämääni varsin pitkän ajan, 5 vuotta olimme kaikkiaan yhdessä. Kunnes...

Jokin aika eron jälkeen (n. 1kk) exä kertoi, että hänellä oli ollut toinen nainen jo meidän suhteen aikana ja hän oli heti aloittanut suhteen, kun olimme eronneet ja tämä uusi nainen oli saman tien muuttanut exän kanssa saman katon alle meidän entiseen asuntoomme. Itse siis muutin asunnosta pois ja exä jäi sinne asumaan. Se satutti! Jumalauta se loukkasi ja loukkaa edelleen! Se, etten edes tajunnut, mitä miehen "työpäivälliset" ja yöpymiset kavereilla oikeasti olivat! Ja se tietenkin, ettei exä kunnioittanut suhdettamme tuonkaan vertaa, vaikka meillä olikin mennyt jo pidempään huonosti ja ero oli ollut ilmassa.

Tällä hetkellä elän jo uudessa suhteessa, mutta pelottavasti nuo exän kiemurat seuraavat edelleen, vertaan nykyistäni edelleen exään, vaikka ovat erilaisia kuin yö ja päivä. Olen vieläkin vihainen exälle, exä on ainut ihminen, jota oikeasti vihaan, anteeksi en pysty koskaan antamaan hänen tekojaan. en ole enää ollut yhteyksissä häneen. Mutta eipä kaverisuhdekaan ole enää onnistunut, vaikka exä yrittikin lämmitellä välejä uudestaan ottamalla yhteyttä, itse en koskaan vastannut exän yhteydenottoihin. Näin exäni jokin aika sitten uudestaan yhteisten kavereiden juhlissa, kuulin tuttujen kautta, että hän on nykyisen (ja meidän suhteen aikaisen "toisen naisen") kanssa kihloissa ja hääpäiväkin on jo päätetty. Siitä se lähti uudestaan, alamäki, viha, pettymys...

Päätin, että en enää halua kuulla mitään exästä tai hänen tekemisistään, en halua, että hän ottaa yhteyttä enää millään tapaa ja en halua kuulla hänestä juoruja yhteisten tuttujen kautta - ne satuttavat aivan liikaa, muistuttavat siitä kamalasta paranemisprosessista, joka on vielä(kin) kesken. Ja kun minulla on kuitenkin jo uusi suhde menossa, johon haluan keskittyä, haluan miettiä, mitä kaikkea kivaa minulle ja NYKYISELLE on sattunut tässä enkä pyöriä enää menneessä... Aika parantaa haavat ja varmasti tietämättömyys exän tämänhetkisestä elämästä parantaa myös ja auttaa minua keskittymään omaan elämääni.

Tämä nyt meni vähän OT, mutta oli pakko kommentoida tuohon, kun olette exän kanssa edelleen ystäviä - se voi joskus onnistua, mutta meidän tapauksessa taustalla on liikaa pahaa verta, joten ystävyys exän kanssa ei koskaan voi olla mahdollinen.

Voimia toipumiseen, kohdista katse kohti huomista ja uusia mahdollisuuksia äläkä murehdi eilisen murheita!

Mulla erosta aikaa vasta n. kuukausi, mutta tää on ihan kauheeta aikaa, raskasta ja surullista. Meillä takana 4v., 2v. kihloissa. Elämä oli sitä tavallista, välillä onnellista ja ihanaa, välillä riitoja ja vaikeempaa. Olisin halunnut aina setviä riidat puhumalla, toinen osapuoli ei suostunut/osannut koskaan puhua. Sai raivareita, halusi selvittää asiat omalla tavallaan(mököttämällä usein päiväkausia). Toinen piti riitoja epänormaalina, ei sellaset kuulemma kuulu onnelliseen suhteeseen. Oli vaikea saada toinen ymmärtämään tosi elämää, että ei aina voi tai tarvii mennä hyvin. No, mihin johtaa suhde, jossa ei koskaan voida puhua mistään tärkeestä?
Oli monta kertaa raskasta, mutta uskoin, että yhessä selvitään. Kunnes sitten nyt, ilman mitään riitaa tai erimielisyyttä, toinen halusi erota. Selityksenä vain, ettei enää halua ikinä riidellä kenenkään kanssa, eikä saada raivareita, jotka mä aiheutan! Jotenki siitä oli ollu joskus riitojen yhteydessä puhetta, mutta todellisuus ja tämä kerta iski täysillä vasten kasvoja. Toinen oli varma päätöksestään, ei halunnut vieläkään puhua, eikä antaa meille mahdollisuutta. Muutti tavaransa nopeasti pois, eikä halunnut juuri mitään yhteisistä tavaroista. Minulle jäi kamala sokki, miten tää nyt näin meni?
Muutaman kerran oon yrittäny selvittää, mitä tapahtui ja miksi. Toinen on ihan käsittämättömän vihanen, huutaa ja loukkaa, enkä tiiä syytä, ei osaa sanoa. Olin jotenki aatellu, että en oo luovuttaja-tyyppi, että kun kihloihinkin mentiin, niin kaikkensa tämän eteen haluaa tehdä. Monesti mietin, tätäkö haluan elämältäni, tuon kanssako aion elää, vaikka tuntuu monesti pahalta, toinen on ajattelematon, elää itsepäisesti niinkuin haluaa, muilla ei väliä. Jäin yllättäen yksin, toipuminen on vaikeaa. Toivon vaan, että aika juoksisi nopeasti eteenpäin, ja että alkaisi jo helpottamaan.

Totta on että 2kk on liian lyhyt aika. Läheiseni ovat kuitenkin sitä mieltä että minun pitäisi pystyä jo normaali elämään jne, heillä on "mitta" täynnä pahaa oloani.

Ulkoile, syö, nuku, tee töitä on heidän antama lääke. Itseäni ei vaan oikein jaksa kiinnostaa, nuo asiat täyspainoisesti. Työtä pystyy jotenkin tekemään, mutta ajatus pyörii siinä exässä ja omissa virheissä jatkuvasti kuin kehää!

Valitettavasti eromme oli riitaisa, ja ennalta arvaamaton ja ne syyt painavat mielessäni ihan älyttömästi, vaikka järki sanoo että syytä oli molemmissa. näkee vain ne omat virheet!! Joita on kyllä tullut tehtyä mm, välinpitämättömyys, puhumattomuus, oman edun tavoittelu, kavereiden kanssa ajankäyttö, netissä roikkuminen, riitely, huonotuulisuus, kotitöihin osallistumattomuus, jne. En osannut tai jaksanut aina painaa täysillä,, ja se kiukuttaa nyt!!

Eron jälkeen olen antanut kaikessa periksi exälleni, ja hän määrää asiat. Olin niin voimaton ja shokissa etten pystynyt pitämään puoliani millään ja annoin vaan mennä hänen mukaansa. korvasin sillä kai omia virheitä suhteen aikana alitajuntaisesti tai jotai? en tiedä.

Elämäni on kuitenkin pysähtynyt. Tuntuu vaikealta ajatella että hän ei enää kulje rinnallani, tms. Olen yksin ja tietysti onneton, päivin öin. Tulevaisuus näyttää tuskaiselta, koska tiedän että rakastan häntä kaikesta huolimatta, sydän sanoo niin.

Uutta suhdetta ei voi ajatellakaan, en voi aidosti kiinnostua kenestäkään, ja hänen jättämä aukko elämässäni on vaikea täyttää.

Kaikki sanovat että pakko on vaan jaksaa, pää pystyyn, elämässä eteenpäin jne. Aivan oikeita sanoja, mutta kun tuntuu ettei tulevaisuudessa ole tarjolla muuta kuin kaipaus, ikävä, ja paha mieli. Vaikka aikaa kuluisikin.

Lisänä on pelko/ahdistus että ex löytää uuden, ja sekin kolhu olisi kestettävä.

Iselläni oli 30kymppisenä jo kaikki mitä elämältä voi vaatia, kumppani, asunnnot, työt ja harrastukset ja kaikki OK. Ja sitten tämä ero ja kaikki menee elämässä palasiksi.

En tiedä haluanko enää alkaa kasaamaan tätä palapeliä uudelleen? Mistä voimat, mistä halu?

surusilmä77 kirjoitti:

Totta on että 2kk on liian lyhyt aika. Läheiseni ovat kuitenkin sitä mieltä että minun pitäisi pystyä jo normaali elämään jne, heillä on "mitta" täynnä pahaa oloani.

Ulkoile, syö, nuku, tee töitä on heidän antama lääke. Itseäni ei vaan oikein jaksa kiinnostaa, nuo asiat täyspainoisesti. Työtä pystyy jotenkin tekemään, mutta ajatus pyörii siinä exässä ja omissa virheissä jatkuvasti kuin kehää!

Valitettavasti eromme oli riitaisa, ja ennalta arvaamaton ja ne syyt painavat mielessäni ihan älyttömästi, vaikka järki sanoo että syytä oli molemmissa. näkee vain ne omat virheet!! Joita on kyllä tullut tehtyä mm, välinpitämättömyys, puhumattomuus, oman edun tavoittelu, kavereiden kanssa ajankäyttö, netissä roikkuminen, riitely, huonotuulisuus, kotitöihin osallistumattomuus, jne. En osannut tai jaksanut aina painaa täysillä,, ja se kiukuttaa nyt!!

Eron jälkeen olen antanut kaikessa periksi exälleni, ja hän määrää asiat. Olin niin voimaton ja shokissa etten pystynyt pitämään puoliani millään ja annoin vaan mennä hänen mukaansa. korvasin sillä kai omia virheitä suhteen aikana alitajuntaisesti tai jotai? en tiedä.

Elämäni on kuitenkin pysähtynyt. Tuntuu vaikealta ajatella että hän ei enää kulje rinnallani, tms. Olen yksin ja tietysti onneton, päivin öin. Tulevaisuus näyttää tuskaiselta, koska tiedän että rakastan häntä kaikesta huolimatta, sydän sanoo niin.

Uutta suhdetta ei voi ajatellakaan, en voi aidosti kiinnostua kenestäkään, ja hänen jättämä aukko elämässäni on vaikea täyttää.

Kaikki sanovat että pakko on vaan jaksaa, pää pystyyn, elämässä eteenpäin jne. Aivan oikeita sanoja, mutta kun tuntuu ettei tulevaisuudessa ole tarjolla muuta kuin kaipaus, ikävä, ja paha mieli. Vaikka aikaa kuluisikin.

Lisänä on pelko/ahdistus että ex löytää uuden, ja sekin kolhu olisi kestettävä.

Iselläni oli 30kymppisenä jo kaikki mitä elämältä voi vaatia, kumppani, asunnnot, työt ja harrastukset ja kaikki OK. Ja sitten tämä ero ja kaikki menee elämässä palasiksi.

En tiedä haluanko enää alkaa kasaamaan tätä palapeliä uudelleen? Mistä voimat, mistä halu?

Lue lisää

Minullakin on joka hetki "hän" mielessä. yötä-päivää...ja kaikki vaan käskevät unohtamaan hänet. Miten ?

Ja hän on jo 5 kuukautta seurustellut uuden miehen kanssa...menivät heti kihloihin, ottivat samanlaisen tatuoinnin...ovat onnellisia, vaikka se mies onkin ruma sairaseläkkeellä jo oleva, aivan kuin olisi parikymmentä vuotta ryypänny...näyttää 55 - 60 mieheltä vaikka onkin vasta 42 vuotias.
Olin ex:lleni kaikki mitä hän toivoi, hän kehui minua kaikille joka asiasta...olin "kaunis" mies (jos miehestä niin voi sanoa) hyvä kroppainen, tyylikäs, hyväkäytöksinen ja kiltti, kätevä käsistäni, oli jopa kehunut ystävilleen seksielämämmestäkin....halusi muuttaa yhteen ja naimisiin...minäkin halusin kihloihin ja joskus yhteen...mutta hän petti minua, koska "vitkuttelin" kuulemma siinä asiassa...??? kahden kuukauden seurustelun jälkeen halusi naimisiin kanssani. sanoin mihin meillä on kiire? ollaan tään ikäisiä ihmisiä ja kummallakin lapset tehty. hänellä oli kiire...johonkin.
En voinut mennä kihloihin...hän jäi niin useasti kiinni pettämisestä...iski miehiä...vaikka olin paikalla. se sattui...
Lupasin hänelle 40 vuotta elämästäni...

Mutta...hän piti sit minua pelkkänä hätävarana, pellenä ja käytti kaikessa hyväkseen...palkkasi lopussa jopa minut vahtimaan hänen lapsiaan että pääsee pettämään.
Odotin häntä hänen peiton alla saapuvaksi...ja hän oli muissa miehissä.
En silloin vielä tiennyt tai halunnut uskoa...
Jälkeenpäin olen monelta saanut tietää.
Rakastin häntä...miten ihminen voi loukat noin törkeästi ja vielä tarkoituksella toista...rakkaintaan.

Nyt tämän juopon kanssa hän käyttäytyy täysin toisin...niin kuin olisin halunnut käyttäytyvän minun kanssaan...

Seurustelumme aikaan hän jäi monesti kiinni...kun kysyin, vastasi ettei sillä ole väliä, eikä minun tarvinnut tietää...???
Enkö ollut juuri se ainoa henkilö jonka olisi pitänyt tietää?
Hänellä oli vajaan vuoden ajan lopussa useita "virityksiä"... ja minä kilttinä, sinisilmäisenä...vieläkin aivan uskomaton nöyryyttämisen tunne...en ollut minkään arvoinen.

Tein kaiken minkä hän pyysi...lumityöt joka aamuyö ennen töihin menoa, kesällä haravoimiset, kauppareissut, ja sillävälin hän tekstiviestitti muille miehille...kuskasin häntä ja hänen lapsiaan.
Tein yksin hänen muuton ja uuden asunnon remontin...
Ja sitten hän jätti... ja otti uuden.

Tässä edelleen mietin ja ihmettelen... miksi ?
Hän oli kaunis...puli sai enemmän mitä koskaan olisi voinut toivoa.......
Meidän puolitoista ihanaa vuotta valui hukkaan...

Rakastan vieläkin...kaipaan, olen katkera ja mustasukkainenkin sille uudelle...vaikka onkin ruma, sairas juoppo...joka omistaa metsää.

Halusin kihloihin...mutta en voinut.
Miksi hän kohteli minua näin?
mihin hänellä oli kiire...

En osaa katsella enkä nää muita...
olo olisi kuin pettäisi...kun rakastaa.

Itsellä elämäni kauhein avoero takana. Koskaan en tule kokemaan yhtä raastavaa tuskaa. En soisi samaa kenellekkään.

Kaikki yhteydet poikki on ainoa ratkaisu aloittaa toipuminen. Kaikki mikä vaan muistuttaa eksästä piiloon. Olen rypenyt tuskassa enkä edes yritä piilottaa tunteita, jotteivat ne vaan palaa myöhemmin takaisin. Erosta on kohta vuosi, mutta silti eksä kummittelee välillä mielessä.

Kun tajusin etten ole ainoa maailmassa jolle on tehty näin, oloni jotenkin helpottui.

Uusi suhde on jo alkanut, mutta silti pelkään että tämäkin loppuu. Kyynisyys on saanut vallan. Ajan kanssa opin taas luottamaan.

Sitä iloa en eksälleni anna että hän myrkyttää tulevat suhteeni