Itkettää ja ahdistaa koko ajan. Töissä yritän tsempata ja olla iloinen, sekin käy raskaaksi. Tiedän että mulla on paljon käsittelemättömiä asioita. Mutta mietityttää kuka auttais mua, mullahan on kaikki asiat päältäpäin katsottuna ihan hyvin. Uskooko joku mua.
Tunnen että tarviin apua, oisin tarvinnu jo kauan sitten. Mut en uskalla pyytää, en tiedä mistä hakea, kuka ottais mut tosissaan, eikä vähättelis. Itsekin ehkä yritän vähätellä oloani et jos tää on ihan normaalia. Mut mun suvussa on mielenterveyshäiriöitä ja oon nähny niitä kaikenlaisia juttuja läheltä, joten tiedän ettei tää mun olokaan ole ihan tavallista.
Pelottaa. Ja sit vielä sellanen asia, että olen itse hoitoalalla ja jos haluisin itse joskus terveydenhoito tms töihin, pelottaa että mun avun pyyntö nähdään kaikissa papereissa negatiivisena.
Tuntuu vaan että mulle nauretaan, että oon vaan lapsellinen, että toiset ajattelee että Luulen vain olevani masentunut. Mut ei se oo niin, mä en jaksa yksin! Mä en osaa purkaa näit asioit yksin, ja miks mun tarttiskaan?
Mua itkettää jo se ajatuskin, että joku oikeesti auttais mua ja ottais tosissaan mun ahdistuneisuuden. Mua itkettää se että, mun olo vois helpottua ja odotan sitä.
Tunnen että tarviin apua, oisin tarvinnu jo kauan sitten. Mut en uskalla pyytää, en tiedä mistä hakea, kuka ottais mut tosissaan, eikä vähättelis. Itsekin ehkä yritän vähätellä oloani et jos tää on ihan normaalia. Mut mun suvussa on mielenterveyshäiriöitä ja oon nähny niitä kaikenlaisia juttuja läheltä, joten tiedän ettei tää mun olokaan ole ihan tavallista.
Pelottaa. Ja sit vielä sellanen asia, että olen itse hoitoalalla ja jos haluisin itse joskus terveydenhoito tms töihin, pelottaa että mun avun pyyntö nähdään kaikissa papereissa negatiivisena.
Tuntuu vaan että mulle nauretaan, että oon vaan lapsellinen, että toiset ajattelee että Luulen vain olevani masentunut. Mut ei se oo niin, mä en jaksa yksin! Mä en osaa purkaa näit asioit yksin, ja miks mun tarttiskaan?
Mua itkettää jo se ajatuskin, että joku oikeesti auttais mua ja ottais tosissaan mun ahdistuneisuuden. Mua itkettää se että, mun olo vois helpottua ja odotan sitä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen itsekin hoitoalalla, ja tuo tunne on jotenkin tuttu. Ahdistaa, ei jaksa eikä voi tai uskalla oikein kenellekään kertoa.
Periaatteessahan Sinun pitäisi mennä työterveyshoitajalla kertomaan huolistasi, mutta itse en sieltä juurikaan ymmärtämistä ole saanut.
Onko Sinulla luotettavia työkavereita, minä olen heiltä saanut kyllä apua. Ei ole tarvinnut syntyjä syviä selvitellä ja silti on tullut kuulluksi. Useilla ihmisillä kun loppujen lopuksi on aina joskus vaikeaa, ei sitä niin erilainen ole kuitenkaan kun joskus suruissaan kuvittelee.
Ja itsessni huomasin että väsyneenä kaikki näyttää synkemmältä, vuorotöissä univaje on ainaista, kunnon yöunet vaikka jo vain kokonaiseksi viikoksi auttaa jonkinverran.
Tai ainakin sen jälkeen osaa paremmin miettiä mitä on tehtävissä.
Työterveyshuoltoon en pääse, koska en ole vakituinen työntekijä. Työkavereille en halua kertoa mitään. En halua, että heidän nykyinen käsitys minusta muuttuu, enkä halua tätä taakkaa kenenkään muun niskaan kaataa. Oikeastaan sama juttu muidenkin kavereiden kohdalla. Ne on kuitenki välillä se henkireikä, joiden seurassa on hyvä olla.
Jos mä suureen ääneen alkaisin kertoo mun olosta, tavallaan et paljastaisin itseni, niin pelkään että sitten mä oisin aina niiden mielestä vaan masentunu ja ehkä sitä kautta masentaVA ihminen. Eikä nekään enää haluis olla mun seuras. Vaik tietenki tajuun, että pitäis olla aito oma itsensä, mut mä en itekään haluu olla tällanen kuitenkaan.
Eli haluisin vaan hoitaa yksin tän olon kuntoon, vähän niinkun piilossa. Parantua ja sit taas tulla pois piilosta normaaliin elämään. Näin kärjistetysti sanottuna. Mut tajuun et just se yksinäisyys on ehkä se kaiken pahan olon alku ja juuri. Tajuun ettei oikeesti oo mitään epänormaalii ja normaalii elämää =) Että tää kaikki on elämää, hyvät ja huonot asiat ja ajat.
Ei mua lohduta kauheesti että muillakin ihmisillä on vaikeaa. Oikeastaan juuri se ahdistaa mua enemmän. Onko tää mun vaikea olo tarpeeksi vaikeaa, jos muilla menee kerran huonommin, saisinko silti apua minäkin. Ja just sitä pelkään et mulle sanotaan, et on sitä muillakin välil VÄHÄN mieli maassa, kyl sä pärjäät. Must aina uskotaan että kyllä MINÄ pärjään, ku mä aina ite yritän auttaa muita ja ajattelen asioita järkevästi.
En mä voi näille tunteille mitään! Ja mä en aina pärjää! En yksin! Mun odotetaan olevan aina vahva, mun avun pyyntöö ei oteta sen takii vakavasti. Mä haluisin jaksaa nousta sängystä, mut tiedän etten aina vaan pysty siihen. Ja se ei ole mitään "mua nyt vähän ärsyttää tai väsyttää" vaan kun järjellä ajateltuna TIEDÄN et mä en PYSTY liikkuu vaikka haluisin. Luulen, että vain toinen joka on kokenut samaa voi ymmärtää mua.
Täällä palstalla monet kertoo olleensa siellä ja tuolla hoidossa ja saanensa sitä ja tuota lääkettä yms. Mä oon ihan alussa, enkä osaa edes laittaa sanoiksi mitä tunnen. Mä tarviin apua, mut pelottaa.
Paikalliselta MTT:lta kysyä aikaa?
Ja mahd, tekemään testejä onko masennusta, jos aikasempaa diagnoosia ei ole?
Pystyisitkö vähentämään niitä töitä mitenkään?
ehkä voisit saada sairaslomaa tai jotain.
Kyllä sinunkin pitää voida mennä lääkäriin vaikka
itse hoitoalalla oletkin..pakkohan se on joskus mennä..
Ehkä voisit uskoutua jollekin hyvälle ystävällesi asioistasi?
Voit kirjoittaa minulle jos haluat: [email protected]
Saatat olla jopa niin suloinen, että et saa olla masentunut. Mieti millainen oot! Oot ehkä universumin ihanin asia! Kun tajuat tän, tuntuu siltä, että maailma on tosi mukava paikka.
Mä oonki sulonen. Sulonen nappisilmä ;)Ja mä oonki ihana! =)
Ja silti mä tunnen oloni ihan paskaks, siis mua ahdistaa monet asiat, enkä tiä miten pääsen niist eroon. Se täs just onki, et mä oon ehkä liiankin järkevä ja yritän vaan pärjätä ja ajattelen et joku muu tarvii enemmän apuu. Mut mäkin kaipaisin apua, edes vähän, että pääsisin eteenpäin.
Mä oon kerryttäny niin paljon paskoi asioit mieleeni, enkä oo selvittäny niit, et joku kaunis päivä mä romahdan totaalisesti, ja se pelottaa. Haluisin tän kaiken pahan pois musta, tuntuu etten mä saa olla oma itteni.